Post by Frickeon on Nov 21, 2005 18:51:28 GMT 2
A/N:
Ihan omituinen kyhäelmä Siriuksesta tämän kuoltua. Ja tämä kaikki tapahtuu siis matkalla Kuolemaan. Tässä ei oikeastaan ole muuta järkeä, kuin miettiä mitä mahdollisesti tapahtui. Huomatkaa myös, että tämä ei ole kamalan vakava otteisesti kirjoitettu. Ja senkin voin paljastaa, että tämä oli kolmas vaihtoehtoni Siivettömän ficcikilpailuun, jonka kumminkin hylkäsin. ^^'
Raiting: Pg
Genre: General, [Voisi pitää tavallaan crossoverina.]
---------------------------------------------------------------------
Maanantai-keskiviikko
Olen istunut täällä jo aika kauan. Tarkkaan laskettuna jo viikon. Välillä ohitseni on kulkenut outoja ihmisiä, jotka ovat ehdottaneet kiltisti, että tekisin kuten muutkin. Menisin valoon. Mutta enhän minä voi mennä. Harry on tuolla kurjassa Englannissa yksinään ja Voldemort hänen kimpussaan.
Ainoa todella omituinen tyyppi oli eräs vanhahtava mies, joka käveli kohti valoa kuten muutkin. Hän ei kerennyt edes puoleen väliin polkua, kun valkoinen, miksi ne jästit niitä nyt sanovatkaan, ankeli, tai mikä lie tuli. Vanha mies ja tämä ankeli puhuivat hetken ja tämä valkoinen otus tuntui erittäin suuttuneelta.
”Eihä ny oo sun vuoro”, se karjasi.
Vanha mies oli seisonut hölmistyneenä katsomassa sitä mikä-lienee-sen-nimi-nyt-olikaan.
”Mee takas, ei me viel sua tänne haluta”, se-outo-otus sanoi.
Vanha mies jäi istumaan toiselle puolella polkua.
Sillä oli vaan ihan eri ongelma kuin minulla. Minä sain mennä polun päähän ja sille tiskille millä ne tarkistivat sinut. Vanha mies ei saanut mennä sinne. Olin istunut pitkän tovin, varmaan kaksi viimeistä päivää ja katsellut sitä miestä.
”Mene kuule takasi”, sanoin sille miehelle koko sydämestäni. ”Minäkin menisin”, hymyilin. Vanha mies näytti väsyneeltä, mutta sanoihini hyvin onnelliselta. Ja kuin se olisi odottanut, että joku vain antaisi luvan se hyppäsi pystyyn ja lähti tutkimaan polun reunoja. Moni muukin oli tutkinut niitä. Siellä ei ollut mitään. Olin itsekin katsonut.
Silti kuulin vanhan miehen karjahtavan säikähtäneenä. Tipahti varmaan alas tai jotain.
Torstai
Minusta tuntuu, että minä näännyn tänne. En ole syönyt, juonut taikka nukkunut viikkoon ja pariin päivään. Mahdan olla aika väsynyt ja nälkäinen. Nämä on näitä kuoleman hienouksia. Ei tarvitse kantaa huolta normaaleista ruumiintoiminnoista. Kuten nälästä.
Istuin torstaina mukavasti ja katselin ohitse lipuvia ihmisiä, kun viereeni asteli huppupäinen mies.
Tämä mies näytti ihan ankeuttajalta, mutta rutkasi isommalta. MENE SINNE, se käski minua. Sanoin sille suoraan, että en menisi minnekään ellen tietäisi Harryn ja muiden olevan kunnossa.
NE ON. Huokaisin raskaasti. ”Luuletko, että uskon pelkästään tuosta”, sanoin kiivastuneena.
Huppupäinen mies nyökkäsi. Minä käänsin katseeni pois ja ilmaisin paheksuntani.
HYVÄ ON HYVÄ ON. JOS NÄYTÄN, MENETKÖ SITTEN. Huppupäinen otus melkeinpä pakotti minun suostumaan tähän systeemiin.
Ja mikäs siinä, jos näkisin Harryn olevan kunnossa, se auttaisi päätöstäni.
JÄÄ TÄHÄN, huppupäinen mies sanoi. ”Ja mikä oli nimesi?”, sanoin nokkavasti miehelle. Mies jäi hetkeksi miettimään. SANO MIKSI SANOT, huppupäinen mies sanoi ja lipui tiehensä.
Aloin kutsumaan häntä siis Grimmiksi. Kuolema ei oikeastaan kuulosta kivalta nimeltä kellekään.
Perjantai
Grim palasi vasta perjantaina. Jos oikein olen päivät laskenut siitä, kun kuolin. Grim palasi siis ja lupasi näyttää minulle sen hetkisen tilanteen.
MENNÄÄN TUOTA KAUTTA, Grim sanoi minulle.
((Grim ei oikeastaan puhu, joten se ei sanonut minulle mitään. Sen vaan jotenkin tietää mitä se puhuu. Tämä on mielenkiintoista))
Liikkuminen oli outoa, koska me emme oikeastaan liikkuneet, mutta tunteesta, että me liikuimme pystyin sanomaan, että kyseessä ei ollut ilmiintyminen tai muukaan tuntemamme taika.
Oikeastaan voin suoraan sanoa, että en edes välitä siitä mitä tapahtui. Tärkeintä oli nähdä Harry ja muut.
Näin heidät ja sain tietää, että kaikki on hyvin, mutta Grim ei sen enempää antanutkaan minun olla siellä. Palasimme siis hetkessä takaisin sinne mistä lähdimmekin.
JA NYT VALOON. Olin kahden vaiheella. Olin luvannut mennä sinne, mutta minulla ei enää ollut minkäänlaisia haluja myöntää kuolemaani.
”Minä jään tähän”, sanoin päättäväisenä ja istahdin kannolle. Grim ei voinut asialle mitään joten se häipyi.
Ja niin minä istuin kannolla jälleen.
Viikonloppu
Kannolla istuminen alkoi olla tylsää. Kuunnellessani ohitse kulkevia ihmisiä sain sellaisen käsityksen, että jos ottaisin itseäni niskasta kiinni ja menisin tiskille niin kaikki kääntyisi parempaan. Suurin osa kulkijoista oli sitä mieltä. Ja uskoin heitä, koska kukaan ei puhunut suoran minulle vaan muille kulkijoille tai sitten lohduttelivat itseään.
Koska aloin todella kyllästymään kannolla istuskelemiseen, joten taisin sen viikonlopun aikana hyväksyä kuolemani. Se oli väistämätöntä. Ja Harrykin voi hyvin. Ja Remus. Vaikka enhän minä muuta kuin ystävällisessä mielessä välitä.
Ihan omituinen kyhäelmä Siriuksesta tämän kuoltua. Ja tämä kaikki tapahtuu siis matkalla Kuolemaan. Tässä ei oikeastaan ole muuta järkeä, kuin miettiä mitä mahdollisesti tapahtui. Huomatkaa myös, että tämä ei ole kamalan vakava otteisesti kirjoitettu. Ja senkin voin paljastaa, että tämä oli kolmas vaihtoehtoni Siivettömän ficcikilpailuun, jonka kumminkin hylkäsin. ^^'
Raiting: Pg
Genre: General, [Voisi pitää tavallaan crossoverina.]
---------------------------------------------------------------------
Maanantai-keskiviikko
Olen istunut täällä jo aika kauan. Tarkkaan laskettuna jo viikon. Välillä ohitseni on kulkenut outoja ihmisiä, jotka ovat ehdottaneet kiltisti, että tekisin kuten muutkin. Menisin valoon. Mutta enhän minä voi mennä. Harry on tuolla kurjassa Englannissa yksinään ja Voldemort hänen kimpussaan.
Ainoa todella omituinen tyyppi oli eräs vanhahtava mies, joka käveli kohti valoa kuten muutkin. Hän ei kerennyt edes puoleen väliin polkua, kun valkoinen, miksi ne jästit niitä nyt sanovatkaan, ankeli, tai mikä lie tuli. Vanha mies ja tämä ankeli puhuivat hetken ja tämä valkoinen otus tuntui erittäin suuttuneelta.
”Eihä ny oo sun vuoro”, se karjasi.
Vanha mies oli seisonut hölmistyneenä katsomassa sitä mikä-lienee-sen-nimi-nyt-olikaan.
”Mee takas, ei me viel sua tänne haluta”, se-outo-otus sanoi.
Vanha mies jäi istumaan toiselle puolella polkua.
Sillä oli vaan ihan eri ongelma kuin minulla. Minä sain mennä polun päähän ja sille tiskille millä ne tarkistivat sinut. Vanha mies ei saanut mennä sinne. Olin istunut pitkän tovin, varmaan kaksi viimeistä päivää ja katsellut sitä miestä.
”Mene kuule takasi”, sanoin sille miehelle koko sydämestäni. ”Minäkin menisin”, hymyilin. Vanha mies näytti väsyneeltä, mutta sanoihini hyvin onnelliselta. Ja kuin se olisi odottanut, että joku vain antaisi luvan se hyppäsi pystyyn ja lähti tutkimaan polun reunoja. Moni muukin oli tutkinut niitä. Siellä ei ollut mitään. Olin itsekin katsonut.
Silti kuulin vanhan miehen karjahtavan säikähtäneenä. Tipahti varmaan alas tai jotain.
Torstai
Minusta tuntuu, että minä näännyn tänne. En ole syönyt, juonut taikka nukkunut viikkoon ja pariin päivään. Mahdan olla aika väsynyt ja nälkäinen. Nämä on näitä kuoleman hienouksia. Ei tarvitse kantaa huolta normaaleista ruumiintoiminnoista. Kuten nälästä.
Istuin torstaina mukavasti ja katselin ohitse lipuvia ihmisiä, kun viereeni asteli huppupäinen mies.
Tämä mies näytti ihan ankeuttajalta, mutta rutkasi isommalta. MENE SINNE, se käski minua. Sanoin sille suoraan, että en menisi minnekään ellen tietäisi Harryn ja muiden olevan kunnossa.
NE ON. Huokaisin raskaasti. ”Luuletko, että uskon pelkästään tuosta”, sanoin kiivastuneena.
Huppupäinen mies nyökkäsi. Minä käänsin katseeni pois ja ilmaisin paheksuntani.
HYVÄ ON HYVÄ ON. JOS NÄYTÄN, MENETKÖ SITTEN. Huppupäinen otus melkeinpä pakotti minun suostumaan tähän systeemiin.
Ja mikäs siinä, jos näkisin Harryn olevan kunnossa, se auttaisi päätöstäni.
JÄÄ TÄHÄN, huppupäinen mies sanoi. ”Ja mikä oli nimesi?”, sanoin nokkavasti miehelle. Mies jäi hetkeksi miettimään. SANO MIKSI SANOT, huppupäinen mies sanoi ja lipui tiehensä.
Aloin kutsumaan häntä siis Grimmiksi. Kuolema ei oikeastaan kuulosta kivalta nimeltä kellekään.
Perjantai
Grim palasi vasta perjantaina. Jos oikein olen päivät laskenut siitä, kun kuolin. Grim palasi siis ja lupasi näyttää minulle sen hetkisen tilanteen.
MENNÄÄN TUOTA KAUTTA, Grim sanoi minulle.
((Grim ei oikeastaan puhu, joten se ei sanonut minulle mitään. Sen vaan jotenkin tietää mitä se puhuu. Tämä on mielenkiintoista))
Liikkuminen oli outoa, koska me emme oikeastaan liikkuneet, mutta tunteesta, että me liikuimme pystyin sanomaan, että kyseessä ei ollut ilmiintyminen tai muukaan tuntemamme taika.
Oikeastaan voin suoraan sanoa, että en edes välitä siitä mitä tapahtui. Tärkeintä oli nähdä Harry ja muut.
Näin heidät ja sain tietää, että kaikki on hyvin, mutta Grim ei sen enempää antanutkaan minun olla siellä. Palasimme siis hetkessä takaisin sinne mistä lähdimmekin.
JA NYT VALOON. Olin kahden vaiheella. Olin luvannut mennä sinne, mutta minulla ei enää ollut minkäänlaisia haluja myöntää kuolemaani.
”Minä jään tähän”, sanoin päättäväisenä ja istahdin kannolle. Grim ei voinut asialle mitään joten se häipyi.
Ja niin minä istuin kannolla jälleen.
Viikonloppu
Kannolla istuminen alkoi olla tylsää. Kuunnellessani ohitse kulkevia ihmisiä sain sellaisen käsityksen, että jos ottaisin itseäni niskasta kiinni ja menisin tiskille niin kaikki kääntyisi parempaan. Suurin osa kulkijoista oli sitä mieltä. Ja uskoin heitä, koska kukaan ei puhunut suoran minulle vaan muille kulkijoille tai sitten lohduttelivat itseään.
Koska aloin todella kyllästymään kannolla istuskelemiseen, joten taisin sen viikonlopun aikana hyväksyä kuolemani. Se oli väistämätöntä. Ja Harrykin voi hyvin. Ja Remus. Vaikka enhän minä muuta kuin ystävällisessä mielessä välitä.
