Kaapissa, Pg/Pg-13, General/angst(?)

[Frickeon]

A/N: Romaanin alku piti olla, mutta Kaapissa kirjoituksesta ei koskaan tullut kovin pitkää. ^^
Jotkut kohdat ovat elämästäni, mutta muuten asiat ovat hyvin fiktiivisiä eikä minua todellakaan ahdistella tekstiviesteillä taikka yritetä tappaa, eikä nimeni ole Sisilia. No, fiktiivinen tarina.
Pahoittelen, että tässä ei ole välejä.

Genre:General
Ikäraja: pg/pg-13
-------------------------------------------------------

Prologi:

Päivä päivältä alan tulla kaukaisemmaksi eikä kukaan edes muista kuka olen. Ja kaikki on kuitenkin minun omaa vikaani, minun hermoja raastavaa kokeilua. Intohimoinen kaksoiselämäni maksoi takaisin, maksaa koko ajan ja mitä enemmän minä vain kehtaan pistää vastaan. Elämä, jota kehittelin pienen ikäni on nyt vienyt voiton ja enää en minä ole ohjaksissa. Kaikki mitä sain luotua, kaikki mitä tiesin silloin on nyt minua vastaan. Se, jonka loin on minua vastaan. Se, jolle minä annoin elämän. Se, jota minä hoivasin oman terveyteni uhalla. Kaikki se viha mitä nyt tunnen sekä turhautuminen omaan työhönsä ja kaiken lisäksi pettymys, jollaista en pysyt kuvaamaan. Brian tuhosi elämäni ja kaiken mitä olin saanut aikaan. Nyt joudun tyytymään vain varaesiintyjän titteliin ja kumminkin tuntuu kuin olisin sen ansainnut. Kaikki se mitä tein ei ollut hyvää. Piilouduin toisen minun taakse ja jäin katsomaan miten asiat menivät mönkään. Brian tuhosi paitsi elämäni myös minut ja kaiken mitä minulla oli, vain jotta olisi mahtunut elämään. Tässä vaiheessa voi saada käsityksen etten yrittänyt estää, yritin, mutta joka kerta yritykseni valui hukkaan kunnes oli mahdoton päästä pois siitä vankilasta johon olin itseni saanut. Vankilassa ollessani Brian pääsi vapaaksi, mutta aina kun sain edes hieman omaa elämääni takaisin huomasin että Brian oli hoitanut minulle lisää huolen aiheita. Hän tiesi mihin tähtäsi juuri tähän, minun kukistamiseen. Kummallakin meistä oli halua elää ja siitä me jouduimme taistelemaan, että olisimme voineet elää. Taistelu päättyi näin ja nyt monen vuoden jälkeen, kun minut on unohdettu ja harva kaipaa, sain tilaisuuden, pyysin tilaisuuden saada julki sen mitä silloin tapahtui. En syytä Briania ja kumminkin tunnen kauheaa raivoa, joka kerta kun joudun myöntämään että minä hänet loin, mutta syyttää saan vain itseäni minun olisi pitänyt osata lopettaa tarpeeksi aikaisin. Silloin kun se olisi vielä onnistunut.

1.Osa
Sisilia, Sisilia

Kaikki alkoi hieman murheellisempana päivänä, jolloin ukkini kuoli. Kaikkialla oli surua ja minunkin nuorta mieltäni varjosti pimeys, vaikka olinkin pieni enkä pystynyt käsittämään mitä tapahtui tiesin että jotain tapahtui. Muistan vain mustiin pukeutuneet ihmiset, jotka surivat, sekä papin joka laulatti meillä virsiä. Silloin jo tiesin, jossain syvällä sisälläni että elämäni tulisi olemaan sekä hyvää että pahaa. Jossain syvällä tulisi olemaan ainaista hyvän ja pahan tappelua.
Vuosien päästä vasta keksin miten sain kaiken purettua. Kirjoitin. Pirullisia tarinoita, helvetillisiä runoja. Mutta kumminkin kaikki mikä oli minun sisällä pääsi ulos juuri noiden tarinoiden ansioista, ne hoitivat minua omalla pirullisella tavalla. Joka kerta kun kirjoitin päähenkilö alkoi hahmottua enemmän ja enemmän. Kun olin 10 sillä oli jo tarkat piirteet ja se uhmasi nyt jo tavallisia moraalisia rajoja. Se alkoi olla jo toinen minä. Tarinoihin pakenin kun tunsin itseni hylätyksi, jätetyksi tai loukatuksi. Hahmo pelasti minut, auttoi yli pahan, mutta vaati siitä hintaa. Hän vaati elämäänsä ja kun en enää pelkillä tarinoilla ja kuvitelmilla voinut hänen elämänsä nälkää tyydyttämään aloin larppaamaan, tai toisin sanottuna annoin ruumiini vapaehtoisesti hänen käyttöönsä. Aluksi se oli hauskaa ja hauskuus jatkui. En koskaan sanonut siitä alussa larpiksi, koska Pj puuttui ja siinä ei ollut niinkään mitään mikä viittaisi muihin larppeihin. Esim. aseita ei jaettu vaan ne löytyivät aina jostain. Alku olikin viatonta ja Brian tyytyi hyvin vähään, mutta minä, niin minä, tulin tarvitsemaan Briania enemmän kuin hän minua. Pystyin Brianina tekemään asioita joita en varmasti tekisi muuta kuin kännissä jos edes silloinkaan. Ja aina kuvittelin sitä mitä tapahtuisi jos minä ja Brian erkaannuttaisiin.

Aamut ovat aina hankalia. Kouluun lähteminen on täyttä tuskaa, mutta ajattelin tai kuvittelin kuinka sen nyt ottaa, mitä Brianille tapahtuisi. Jotain lämmintä ja ihanaa, jotta voisin lähteä onnellisena kouluun. Menin isäni kyydissä äitini lähti vasta myöhemmin ja vei samalla pikkusiskoni. Mitään erikoista ei siis tänäkään aamuna. Geologian tunti ensimmäisenä, niinpä tietenkin ja luokanvalvoja itse siellä. Raahasin itseni vasteentahtoani geologian luokkaan. Maantietoa, olin oppinut tuon geologian Brianilta, hän sanoi niin aina. Muistan myös kaikkea muuta mitä hän sanoi, mutta mikään ei enää liittynyt maantietoon. Opettaja tuli myöhässä. Hyvä juttu ajattelin, mutta se en ollut minä. Minä olisin halunnut olla luokassa istumassa ja opiskelemassa, mutta Brian vietti aikansa mieluimmin ulkona. Välkällä olin ollut parin tutun kanssa ja erään ystäväni. Mitä enää muistan ystävästäni, hänellä oli pitkät vaaleat hiukset ja siniset silmät. Pituudeltaan hän oli minua lyhempi. Pari muuta tuttua oli myös, mutta heitä en muista.
Puhuimme bändistä ja tietenkin tuttu ja turvallinen idoli sota oli käynnissä kaverieni kesken. Minulle oli helpotus että opettaja tuli. Mutta jokin päässäni huusi vielä luokassakin opettajalle. Hän olisi halunnut opettajan lähtevän, mutta minä olin onnellinen että opettaja oli paikanpäällä. Pistokkaat, hän piti ne aina ennen varsinaista opiskelua, tai olihan tämänkin opiskelua. Vastasin kaikkiin, vaikka eihän niitä ollut edes paljoa. Saimme vanhat takaisin. 10+, mikä sattuma en ollut lukenut yhtään, mutta jotenkin selvisin taas pistokaista. Olin sen verran vaatimaton, että pidin paperin itselläni ja näytin sen vasta kun tiesin muiden saaneen 8 pintaan. En voisi koskaan näyttää sitä silloin kun muilla on huonompi kuin 8. Mikä häpeä se olisi minulle, tai odotas, keneltä olin oppinut näin vaatimattomaksi. Brian, ensimmäinen nimi joka tuli mieleeni. Keneltä olin oppinut nämä asiat, joita kysyttiin? Brian. Vaikka olinkin lukenut itse oli opettamisen hoitanut Brian, hän piti huolen että sain hyvän. Vain kerran sain 6, ja se oli taivaanlahja minulle.
Näin hyvin pärjäsin ilman Briania, hihkuin mielessäni, mutta oikeastaan olin pettynyt. En ollut saanut parempaa ilman Briania.
Tutkimme Euroopan karttoja. Missä on Berlin? Niin, missä? Kuulin pääni sisällä soivan. Olinko se minä vai Brianko se vain kiusasi minua. Hän tiesi varmasti itsekään koko juttua. Annoin hänen yrittää. Kai hän sen sentään ansaitsi. Katsoin kun sormeni liikahti aivan kun en sitä itse omistaisi. Berlin. Siinä se on, näetkös se oli noin helppoa, kuulin päässäni soivan ivallisen ääneen. Kaverini, jonka vieressä tein töitä katsoi minua. ”Sisilia löysi Berlinin, vitsi mikä hiku.” Punastuin. Minä hiku. En ollut tehnyt sitä itse edes, mutta sitä en voinut sanoa. Opettaja käveli ohitseni ja hymyili, kait hän oli onnellinen että edes joku löysi Berlinin. Hymyilin takaisin, en itsenäni vain Brianina.
”Ja katsos et sinä voi sekottaa natriumia ja vettä, tapatat itsesi, hölmö!”, kaverini huusi korvaani. Kemiaa kaksi tuntia, että minä vihasin sitä ja rakastin. Esitin hölmöä jotta en olisi yhtään parempi, mutta kokeiden palautus, unohdin aivan. Tänään oli kevään viimeisten kokeiden palautus päivä. Kemian koe tuli lähemmäs ja lähemmäs minua. En uskaltanut katsoa sitä. Pelkäsin kovasti ja toivoin saavani 8. Käänsin paperin heti kun sain sen selkäpuoli ylöspäin. Kaverini tuskasteli vieressä. ”7- ei voi olla totta!”<br>Katsoin vaivihkaa oman numeroni. 9, sain melkein halvauksen. Kemiasta ysi. Tämä oli mahdotonta, kuuntelin tuskin koskaan. En uskaltanut näyttää paperia kenellekään. En edes parhaalle ystävälleni. Sen tehtyä alkaisi kuitenkin ivallinen tai vähemmän ivallinen huuto.
Kävelin koulun pihalla ja toivoin olevani yksin. Välitunnilla oli monenmoista porukkaa. Oli skeittaajia, rullaluistelijoita, hippejä, goottilaisia ja muita vähemmän ja enemmän huomattavia. Minä olin kai siitä vähemmän huomattavasta porukasta. Kävelin suoraa, mutta käännyin ennen kun tulin tavanomaiselle tupakointi paikalle, piilo mikä piilo. Vain yksi opettaja kävi käräyttämässä oppilaita sieltä, muut pysyivät poissa. Se opettaja oli minun mielestäni yksi koulun parhaimpia. Harmi vain hän muuttaisi pois. Surullisena mietin milloin sekin päivä tulisi. Tämän vuoden lopussa. Opettaja oli mukava, mutta ei nuorin, muttei myöskään vanhin.
Jätin ajattelematta häntä. Ihailin toki häntä opettajana, sekä mukavana ihmisenä, en voinut kieltää sitä. Toinen opettaja jota ihailin oli matikanopettajamme. Mukava mies todella.

Koulusta päästyäni päätin lähteä johonkin chattiin. Samalla tutustuisin paremmin ihmissusiin, jotka olivat kiinnostaneet minua aina siitä asti kun näin ensimmäisen ihmissuteni. Olin typertynyt, siellä puhuttiin lycanthropiasta, tiesin mikä se oli, mutta päähäni nousi heti ajatus, että ehkä Brian sairasti sitä. Päässäni liikkui monenlaisia kuvia siitä. Hyviä ja pahoja, ilkeitä ja kilttejä. Äkkiä arvaamattani avasin Windowsin muistion ja aloin kirjoittamaan. Kaikki vilahti nopeasti ohi, mutta aina sain kaiken paperille. Käteni liikkuivat kuin olisivat tienneet kaiken mitä kirjoittaa ennen minua. Kun viimein sain pienen tarinan valmiiksi huomasin kirjoittaneeni murhasta, jonka ihmissusi oli tehnyt. Ja kauaa minun ei tarvinnut miettiä kuka oli tämä ihmissusi. Sain kylmiä väreitä, koskaan ennen en saanut kylmiä väreitä omista tarinoista, ne eivät vaikuttaneen minuun niin, mutta tämä vaikutti. Se oli erilainen. Täysin.

-->

[Frickeon]

Jätin loput miettimisen aamuun ja painelin suoraan suihkuun. Huomasin saaneen arven polveeni. Tietenkin silloin kun Brian oli ollut. Niin kävi melkein aina. Aina kun tapahtuisi jotain tällaista oli helppo löytää syyllinen, Brian. Totesin yksin, että haava ei ollut syvä edes. Se alkoi polvesta ja loppui hieman alle sen. Veri oli ehtinyt hyytyä kasaan ja jätti ruman jäljen, mutta koska kukaan ei katselisi jalkojani en tehnyt sille mitään. Kun oli ottanut virkeän suihkun, vesi oli ollut lämmintä mikä oli ihme, koska meille harvoin tuli muuta kuin kylmää vettä. Suihku helpotti oloani huomattavasti ja sen jälkeen muistioon kirjoittamani tarina unohtui niin kuin kaikki muutkin.
Brian näytti viettävän hiljaista iltaa minun kanssa, hän ei sanonut sanaakaan minulle. Enkä minä hänelle.
Kunnes illemmalla. Olin menossa nukkumaan, mutta äkkiä sain tyhmän idean laittaa radio päälle. Sieltä kuului musiikkia ja kaikkea mitä tähän aikaan yöstä yleensä kuuluu. Musiikkia, musiikkia ja vähän lisää musiikkia. Musiikkia ja tylsää musiikkia, en kuullut enää mitään siitä kunnolla olin kuin transsissa ja kuuntelin sanoja joita en enää ymmärtänyt. Musiikki kuulosti niin kaukaiselle ja hennolle. Havahduin takaisin maailmaan kun kännykkäni soi. Hiljaa nostin sen ylös ja vastasin. Outo ääni, en ymmärtänyt kieltä enkä tiennyt kenen numero. ”Haloo”, kysyin puhelimeen hiljaa. Väärä numero kait. En uskonut että kukaan ulkomaalainen soittaisi minulle. Enkä pystynyt edes määrittelemään kieltä. Ei se ainakaan englantia ollut, eikä ruotsia. Puhelu katkesi. Väärä numero uskoisin.

Aamulla nousin varhain, vaikka olikin lauantai. Olin keittiössä ennen kuin muut olivat heränneetkään ja muistelin tarinaani. Ihmissusi. Eihän niitä ole edes olemassa. Toistin tuon jälleen itselleni ja jäin tyydyttävän turvallisen olotilaan. Uneni vilahteli kuvina mielessäni juodessa aamun kaakaota. Ihmissusi. Olin nähnyt untakin siitä. Eilinen oli ollut hyvin kiireinen jo muutenkin, ei olisi tarvinnut etsiä tietoa ihmissusista. Mutta ethän se ollut sinä? Pääni tuntui taas jakautuvan. En se en varmaan edes ollut minä. Hyvä että myönsit sen. Ihme ja kumma, Brian oli jo herännyt. Tai olikohan se ihme, ehkä hän oli ollut jo herännyt.
Puhelin soi. Äiti vastasi. Minulle. Olin hetken aikaa ihmeellisessä autuuden tilassa tietäessäni että puhelu oli minulle, mutta tokenin siitä nopeasti. Rynnistin puhelimelle ja vastasin pirteästi. ”Et ikinä usko mitä lehdessä lukee?”, ystäväni hihkui puhelimeen. ”No?”, kysyin kärsivällisesti, mutta sisäisesti kärsimättömästi. ”Highland tulee keikalle suomeen!”, ystäväni huusi melkein puhelimeen. ”Highland, Terry Highland?”, kysyin. Uskoin että ystäväni tarkoitti häntä, mutta en koskaan ollut kiinnostunut tämän kaltaisista pop virtuooseista. ”Mutta arvaa mitä?”, ystäväni jatkoi kärsimättömänä. ”No, mitä?”, kysyin taas. ”Lehdessä julkaistiin myös kilpailu”, ystäväni vetäisi henkeä: ”voittaja pääsee konserttiin!” Tuskin kesti minuuttiakaan kun jo älysin ystäväni osallistuneen. Piti vastata oikein pariin kysymykseen. Ystäväni kertoi kysymyksen minulle ja kertoi myös kaikki vastaukset. Hän ilmoitti lähettäneensä lomakkeen. Ja sain myös tietää voittona olevan kaksi lippua. Joten lopun arvasinkin itse. Jos ystäväni voittaa lähden hänen mukaansa, mutta jos hän ei voita voin esittää suruvalitteluja seuraavat puolivuotta.

Kaverini oli koulussa aivan tohkeissaan. Oli kuin hän olisi jo voittanut. Siirtyessämme biologien tunnille erosin ystävistäni. Jäin yksin, koska en tuntenut ketään siitä luokasta. Olin yksinäinen lukutoukka, mutta tiesin että en voinut olla yksin. En voinut erota Brianista. En nyt enkä koskaan. En ollut edes ajatellut asiaa. Ihmettelin, kun Brian ei puuttunut minun mietteisiin, koska ajattelinhan häntä vastaan. Sisilia, et sinä minua kavaltaisi, kuulin Brianin sanovan. Hän istui luokan ainoassa tyhjässä pulpetissa ja hymyili pirullisesti. Säikähdin. Miten hän? En ymmärtänyt. Opettaja alkoi opettaa ja oli pakko kuunnella. En pystynyt keskittymään. Brian tuolla, eikä täällä minun kanssa. Vilkaisin taakseni ja näin tyhjän pulpetin, jossa oli open jakamia monisteita. En ollut nähnyt mitään, sanoin mielessäni itselleni.

Illalla ystäväni soitti minulle ja kehui loistavasta kuvistyöstä, mutta tiesin hänen soittaneen muun takia. ”Joko ne arpoivat liput”, kysyin päästäksemme asiaan. ”Joo”, ystäväni vastasi kiireisenä. Mietin hetken hiljaa. Niin nopeasti. ”Aika nopeaa toimintaa”, sanoin epäilevästi. Ystäväni oli niin innoissaan asiasta, että ohitti minun epäilykseni olankohautukselle. Katsoin itseäni peilistä ja luulin näkeväni Brianin seisomassa takanani, mutta kun käännyin en nähnyt mitään.

Viikko tuon kaiken jälkeen oli pakkaamassa, jotta pääsisin kaverini luokse yöksi. Lähtisimme sieltä konserttiin. Kummastelin ja ihmettelin miten se nyt näin nopeasti. Kaikki kävi liian nopeasti. Mutta kun olin pakannut hyvästelin vanhemmat normaalisti ja lähdin bussipysäkille. Puhelin itsekseni, jotta yksinäisyys lähtisi pois. Kertoilin mitä olin tehnyt ja kyselin kysymyksiä niin kuin tein aina. Kyselin kysymyksiä kuten esim. ”Kuinka koulussa on mennyt?”, ”Olenko aivan varma tästä?” ja ”Mitä pidin lempielokuvani loppu ratkaistusta?” Pidin tätä kaikkea normaalina, koska hei, kaikkihan me joskus puhutaan itseksemme. Jos et ole puhunut itsekseni sinun kannattaisi. Ainakin joskus keskustelu menee niin kuin haluat.
Bussi tuli ajallaan ja vei minut mukanaan. Kuuntelin musiikkia korvalappustereoilla. Ihanasta elokuvasta ihanaa musiikkia. Sisilia, Sisilia, eikös tämä ole aika ihmeellistä? Olet menossa Terry Highlandin konserttiin, kuulin taas pienen äänen pääni sisällä kysyvän. Vastasin uskovani, että mitään vaaraa ei ollut. Ja siihen se hiljeni.

Ystäväni luona makailin patjalla ja katselin kattoa. Ihme kyllä ystäväni nukkui. Ehkä hän oli jo niin innostunut, että oli menettänyt kaiken voimansa. Mieleeni tuli väkisinkin piirretty, jota katselin subilta. Energiaa varastavia konnia ja pelastavia tyttöjä. Rupesin nukkumaan iloisena. Olisimme varmaan nukkuneet koko yön rauhallisena, mutta kännykkääni tuli tekstiviesti ja heräsimme. ”Sulle?”, ystäväni sanoi. Nousin seisomaan ja avasin kännykkäni näppilukon ja luin tekstin. ”Kaikki mitä toivot saat ja loput menetät” Lähettäjä numeroa ei näkynyt. En ymmärtänyt. ”Mitä siinä lukee?”, ystäväni kysyi. ”Ei mitään”, vastasin valehdellen. Loppu yö sujui muuten rauhallisesti, mutta tekstiviesti huoletti minua. Ei olisi minua muuten haitannut, mutta lähettäjää ei näkynyt. Sehän oli jo mahdotonta. Ystäväni tuhisi sängyllä ja hänen jalkansa repsotti yli laidan.

”Luin siitä aamun uutisesta. Taas joku mies on tapettu”, ystäväni äiti vaahtosi aamiaisella. Luin itsekin lehden ystäväni puhuessa äidilleen. Jokin hullu oli myrkyttänyt miehen tässä ihan lähellä. Tässä ihan lähellä. Tuosta tulikin mieleen etten ollut kuullut Brianista mitään sitten bussimatkan. Aloin kaivelemaan mielensopukoitani saamatta Briania käsiini. Tuntui kuin joka muisto Brianina olemisesta alkoi haihtua. Aivan kuin Brian ei enää kaipaisi minua. Jännä tunne, tavallisesti minä ja Brian kävelimme käsi kädessä melkein kaikissa asioissa.

Linjassa matkalla Highlandin konserttiin teimme pysähdyksiä kolme kertaa. Kahdella ensimmäisellä join vain hiukkasen ja menin takaisin linjaan lukemaan. Luin erittäin mielenkiintoista kirjaa enkä olisi välittänyt mistään häiriköinneistä, mutta linjan ulkopuolella kuhistiin. En katsonut mitä siellä tapahtui, koska oletin sen olevan vain tällaisia maajussi kokouksia. Oi, kuinka väärässä taaskin olin.
Kolmannella pysähdyksellä minäkin söin. Jäin syömään vielä ystäväni lähdettyä linjaan istumaan. Olin niin nälkäinen, että jäin ottamaan vielä vähän lisääkin. Söin hyvällä ruokahalulla, koska ruoka oli hyvää ja minulla ei ollut kiirettä minnekään.

”Anteeksi, neiti, mutta suljemme”, ruokapaikan pitäjä tuli sanomaan. Jäin katsomaan hieman typertyneenä. ”Mutta… kellohan oli vasta”, sanoi ja osoitin kelloani, joka hämmästyksekseni osoitti jo kello kahdeksaa. ”No, tämä puoli menee tässä ja nyt kiinni vaikka kello olisi mitä”, mies sanoi minulle ankarasti. ”Mutta…”, sanoi vielä silloinkin, kun mies saattoi minua ulos. ”Alahan laputtaa”, hän sanoi ja sulki ovet ja jätti minut seisomaan pimeään huoltoaseman eteen. Miten ihmeessä. Otin jalat alleni ja lähdin kävelemään. Tyypillisesti linjakin oli lähtenyt ja ystäväni olisi Highlandin konsertissa. Kännykkä kiinni joten en soittanut sinne. Kännykkäni alkoi pirisemään. ”Sisilia”, vastasin ärtyneenä. ”Hei Sisilia”, vastasi minulle tuttu ääni. ”Sinä? Miten sinä?”, sain vain sanottua puhelimeen. En muistanut edes miettiä miten tyhmältä se saattoi näyttää katselioista. Pari lenkkeilijää koiriensa kanssa katseli minua. ”Yllätyit hiukan?”, Brian kysyi mielissään. ”Pistin sinut aika kiusalliseen tilanteeseen? Enkös?”, hän kyseli minulta. Pysyin hiljaa enkä vastannut mitään. Tämä oli unta. Olin monesti unissani puhunut näin puhelimessa Brianin kanssa. ”Kaipasitko minua?”, Brian kysyi. ”Lopeta jo kyseleminen ja kerro mistä on kysymys?”, kysyin rohkeampana kuin olin. Jos tämä oli unta niin helppo nakki. ”Ei tämä ei ole unta. Ja mistä on kysymys. Sano hei hei itsellesi”, Brian sanoi, jonka jälkeen puhelin tuuttasi. Suljin puhelimen kiukkuisena. Oli siitäkin apua. Lähdin suuttuneena kävelemään. Jos voisin niin saattaisin saada yö paikan tuosta kadun toisella puolella olevasta motellista. Suojatiellä kävellessäni häikäisevä valo sokaisi minut ja kova kolahdus kuului. Muuta en muistakaan.

[Frickeon]

Osa.2
Mennyt Sisilia

Heräsin hyvin ränsistyneessä motellissa. Onneksi illan työ oli tehty eikä enää tarvinnut huolehtia paskan vertaakaan mistään hölmöstä tytöstä. Paloin halusta nähdä hänen hautajaisensa. Miten ne hyvästelisivät sinut, sanoin sisäiselle äänelleni. Sisilia, Sisilia, kuinka ne aikova hyvästellä sinut tietämättä, että sinä et ole poissa. Näin Sisilian heikkona haamuna edessäni. Hymyilin hänelle. ”Oma on mokasi”, sanoin kylmänä ja laitoin päällystakin päälleni. Jätin Sisilian itkemään yksikseen, koska tiesin, että hän ei kauas minusta pääsisi jäämään. Jo parin metrin päästä tunsin kuinka hän tuli seurakseni. Brian sinä paskiainen, mitä minä olen sinulle tehnyt? Etkö sinä tiedä, vastasin rennosti. Loit minut, löit minut kaappiin piiloon ja yritit päästä pois täältä tehdä kaiken minun kustannuksella. Unohtaa minut. Tiedätkö mitä. Se ei onnistu, koska minä olen sinua vahvempi. Lähdin autolla ajelemaan takaisin sinne mistä ne hölmöt tytöt olivat lähteneet katsomaan Highlandia. Toinen oli tietenkin onnistunut. Olin hankkinut kaksi lippua ja muunnellut sen toisen lehteä. Tehnyt tyhmiä kysymyksiä ja antanut hänen voittaa lippuja. Viedä sinut, Sisilia, pois kotoa jossa olisit minua vahvempi ja näin saatoin hyökätä. Minuahan ei unohdeta.

”Muistamme häntä aina ja ikuisesti”, pappi lopetti saarnansa ja minä liikuin kukkaviuhka kädessäni jonossa. Saisin ojentaa kukkani viimeisenä. Hän makasi arkussa levollisena. Tiesin, että hän ei ollut rauhallinen. Näin hänet nurkassa. Huutamassa siellä äänensä käheäksi vaikka vain minä kuulin ja hänkin tiesi sen. Näytin hänelle, että hän voisi olla hiljaa. Hautajaiset nääs. Hän itki pari karvasta kyyneltä ja alkoi taas huutamaan. Olin väsynyt kuulemaan tuota huoraa, mutta pakkohan se oli. Ainakin pari viikkoa kunnes saisin hänet piilotettua kaappiin, syvälle kaappiin pölyttymään.
”Kyllä kakut ovat ihania”, sanoin hänen äidilleen. ”Ja mitenkä sinä tunsit Sisilian?”, äiti kysyi minulta. ”Olen hänen opettajansa. Äidinkielen opettajansa. Hänen tarinansa olivat… innoittavia”, sanoi hymyillen hänelle nurkassa. Hän oli lakannut huutamasta ja nyyhkytti nurkassa hiljaa istuen. Hänen kaverinsa olivat täällä. Miten ihanaa. Eräs heistä tuli juttelemaan minulle. ”Kukas sinä olet?”, hän kysyi ehkä jopa epäkohteliaalta kuulostaen. ”Olin hänen tuttunsa. Kirkosta”, sanoin valehdellen. Toivoin, että tuo tyttö ja äiti eivät keskustelisi minusta. Ja toisaalta miten se minua haittaisi. Minähän lähden täältä pois. Tyttö näytti epäluottavaiselta eikä sanonut minulle enää mitään.

Illalla kävin juhlan kunniaksi syömässä kiinalaisessa. Sisiliaa en nähnyt vasta kun syödessäni. Hän istui vasta päätäni oksettavan näköisenä. ”Sinä et kohota ruokahalua yhtään”, sanoin hänelle. Hän katsoi minua itkun sotkemilla silmillään. Hymyilin hänelle. Ihanaa syödä ruokaa ja maistaa se todellakin suussa. Tuntea haarukan kylmyys kädessä ja istua niin kauan, että perse puutuu. Hän katsoi minua ja tiedän, että hänkin antaisi vaikka mitä vuosien päästä, että saisin syödä haarukallisen raikasta salaattia. ”Voisin pakottaa sinut kaatamaan tuon keiton”, sanoin iloisella äänellä. Hän pudisti päätään. Kuvittelin minkälainen sotku siitä syntyisi jos hän todella kaataisi tuon keiton. Liian sotkuinen, sanoin hänelle pääsääni. Oikeasti olin huolestunut siitä, että tämä saattaisi viedä kauemmin kuin olin odottanut. Oli lähdettävä täältä muuten hän olisi vahvempi.

Olin ajanut yössä niin pitkälle kuin olin uskaltanut. Nukahtaminen oli ongelmani, enkä olisi halunnut kuolla heti kun olin saanut elämästä otteen. Hän oli istunut tapapenkillä hiljaa ja miettien. Tiesin hänen miettivän tapoja millä saada minut pois pelistä. Tiesin sen, koska itsekin olin tehnyt sitä lukemattomia kertoja hiljaa takapenkillä istuen. Mutta nyt asiat olisivat toisinpäin. Minä pystyin unohtamaan Sisilian jos vain tarpeeksi yrittäisin. Lähtisin pois tästä kaupungista ja unohtaisin kaiken. Hautaisin hänet muistojen mullan alle. Hän oli jo paljon haaleampi aave. Kohta hän ajautuisi sinne mistä ei olisi paluuta. Ei ennen kun joku keksisi hahmon nimeltä Sisilia, joka olisi sellainen ja sellainen ja sitten Sisilia tulisi ja voittaisi ja häviäisi ja unohtaisi. Niin minäkin tekisin. Niin meitä tuli lisää eikä kukaan huomasi mitään. Huomenna jos olisin virkeä hakisin itselleni henkilöllisyyskortin ja kysyin kuinka virkailija voisi ja tilaisin passin. Alkaisin taas elää. Elää ilman kaappia ja sen rajoja. Olisin nukkunut yöni rauhassa jos joku, arvaan kyllä kuka, ei olisi lähettänyt tekstiviestiä. ”Oletko nyt onnellinen ja pystytkö elämään itsesi kanssa?” Olin onnellinen, kiitos kysymästä ja voin todellakin elää itseni kanssa. Ainoa haitta tästä tekstiviestistä tuli kun en jaksanut nousta aamulla niin aikaisin ja en päässytkään ihan pääkaupunkiin astin vieläkään.

Hän haihtui joka päivä enemmän ja aloin saamaan tekstiviestejä ja soittoja joka yö. Hän halusi minun kärsivän ja tällä tavalla hän kidutti minua. Ruumiillinen väsymys oli piinaa samalla kun se lohdutti. Mitä kovempaa tämäkin koski ja väsytti sen vähemmän tiesin hänen elävän. Nukahdin aina tekstiviestien jälkeen syvään uneen enkä kuullut hänen soittojaan. Aamuisin huomasin hänen soittaneen minulle kaksikymmentäkolme kertaa. Kaksikymmentäkolme. Pojat, hän kaipasi omaa elämäänsä. Suljin kännykän. Nykyään näin häntä yhä vähemmän. Tiesin hänen oleskelevan siellä kaapissa, jossain pölyisessä nurkassa muitten kanssa ja pääsevän tänne vain jos halusin tai jos hänen voimansa riittivät. Ne voimat alkoivat vähetä ja kaapin ovi oli menossa kiinni vaikka hän koitti laittaa jalkaa väliinsä. Minäkään en halunnut häntä enää tänne. Vietin aikaani kierrellen Kiasmassa ja muissa taidemuseoissa. Taide sai minut aina ajattelemaan kaikkea muuta kuin häntä ja miten hän pystyi olemaan siellä. Niin kauan kuin oletin hänestä olevan vaaraa niin kauan kiertelisin museoissa ja elelisin viimeisillä rahoillani. Yhtenä yönä hänestä ei kuulunut mitään. Aamulla tiesin sen olevan ohi. Häntä ei olisi enää.



Epilogi:

Tuijotin seinää ja kuuntelin kaikkien sorinaa. Muut puhuivat siitä kuinka heidät oli lyöty alas ja kuinka he nyt makasivat toimettomina täällä seuraavaan kertaan asti. Seuraavaan kertaan. Hetkinen, sellainenhan tulisi minullekin. Näin miten muut katsoivat minua kuin seonnutta. Hymyäni kasvoilla ei voinut tulkita muuksi kuin hullun hymyksi. Nauroin sydämeni kyllyydestä. Brian kuulisi minusta vielä. Minä tulisin täältä pois. Ei minua voi sulkea kaappiin. Ei voi, jos Brian pääsi pois minäkin pääsen.

Nauroin yksinäni omassa nurkassani. Kukaan ei kaivannut seuraani enkä minä kaivannut kenenkään seuraa. Minä nauroin yksinään.

[Tundrah]

En tosiaan tiedä miten tätä kommentoisin järkevästi, mutta tunnen että on pakko kirjoittaa jotain.
Sinun kirjoituksesi ovat erilaisia. Niissä ei tyydytä kuvailemaan asioita päällisin puolin niin kuin yleensä, vaan kaivaudut syvälle ajatuksiin ja niiden taaksekin. Brianista en ole vielä päässyt selville, hän on kummallinen henkilö. Sanon häntä henkilöksi, koska "hahmo" olisi liian lattea ilmaisu.

Tarinan alussa oli muutama hieman kummallinen lauseen muotoilu, mutta muuten kirjoitus oli sujuvaa. Selkeääkin se on tavallaan, jos vain viitsii ajatella mitä lukee. Osaat todella upeasti laittaa ajatuksia paperille, itse en pystyisi siihen tuolla tasolla. Taidat harjoitella PALJON...

Tekstisi ei ole kovin helppoa luettavaa, enkä nyt tarkoita sitä, että jaottelu olisi pielessä tai kirjoitusvirheet vilisisivät silmissä, vaan että tekstisi vaatii paljon myös lukijalta. Se on mielestäni hyvä, koska maailmassa on tarpeeksi kevyttä ja yksinkertaista kirjallisuutta. Varo vain ettet kirjoita liian syvältä alitajunnasta, silloin perehtyneinkin lukija saattaa tipahtaa kärryiltä.<br>
Kokonaisuutena mielestäni erittäin hyvä. Tarinasi sai mielikuvat elämään päässäni ja jos niistä kuvista tekisi elokuvan, se saisi varmasti Oscarin

Palaute on hieman epäselkeää, mutta kirjoitin mitä mieleen tuli. Anteeksi tästä

[Frickeon]

Kiitos kommenteistasi.
Doomo arigatoo gozaimasu <--lievä addiktio

En osannut muuta kuin katsoa suu auki kommentiasi. Se oli todella ihana.
Ja pakko myöntää, että olen todella imarreltu siitä, että kutsuit Briania henkilöksi, etkä hahmoksi. Se oli todella imartelevaa.

Kiitos paljon. ^^

-Frickeon

[sara]

Hui! Tämähän on vallan pelottava! Varsinkin minulle, koska minulla on tuollaisia keksittyjä hahmoja, hui hirviä...

Minä todella pidän tästä! Tämä on ehdottomasti paras sinun kirjoituksesi(minun mielestäni)!! Kaikki on kuvattu niin hyvin ja tarkasti Hauksa nimi tuolla tytällä, Sisilia ^^ Ja nimistä puheen ollen taidat tykätä Brian nimestä, njaa? Kun se esiinty lähes joka ficcissäsi, vai onko kyseessä sama heppuli?

Ja minun on vielä kehuttava sitä miten ovelasti tämä on kirjoitettu. Rakastan tätä ;D Mutta minua jäi ihmetyttämää liittyivätkö ne kuolleet ihmiset jotenkin Brianiin? Ajattelin jossain vaiheessa, että Brian oli se tappaja ja ajattelin kanssa, että Brian olisi ihmissusi, mutta nyt ei oikein tiedä liittyykkö kumpikaan asia Brianiin mitenkään... Mutta aivan ihana tarina ja ihana juoni!! Lisää tällästä!!

[Frickeon]

sara:
-->Kiitos sinullekin. ^^
Minullahan alkaa olla jo vannoutunut lukijakunta täällä.

Brian on melkein sama heppu kaikissa tarinoissa. Pohjimmiltaan sama heppu eri kehyksissä jos ymmärrätte.
Ja kyllä, minulla on jonkun asteen addiktio nimeen Brian. Se vain on maailmankaikkeuden kaunein nimi, jonka olen tavannut.

Kaapissa olevat ihmiset eivät tavallaan ole kuolleita, mutta ovat kummin kuoleita. (?)
He eivät liity mitenkään Brianiin vaan ovat jonkun toisen ihmisen mielikuvituksen tyyppejä, jotka ovat kaapissa.

Ja aluksi tästä piti tulla pitempi, mutta eipä tullut. Ja ihmissusi jutusta tuli tavallaan sivuseikka. Aluksi sen piti olla ihan koko tarina, mutta kimpaannuin, kun en saanut enää myöhemmin kunnon otetta siihen tarinaan ja otin varsinaiseksi tarinaksi tuon kaapissa olemisen ja sinne joutumisen.

Brian todellakin tappoi Sisilian, mutta en jaksa herkutella sillä tiedolla tässä tarinassa, koska se ei ole minulle oleellista. (Ja siksi olen ilkeänä kirjoittajana päättänyt, että se ei ole teillekään niin ilmeistä xP )

Pakko itsekin myöntää tähän hirveän pitkän selityksen mukaan, että Brian on tavattoman ilkiä tässä ficissä. Ei hän tavallisesti ole. Hän on vain katkera, (välillä) sydämetön, elämää rakastava ja itsensä eläväksi haluava mies tällaisissa tarinoissa.

-Frickeon