Post by Nymf on May 1, 2005 15:22:00 GMT 2
Tämä on siis minun osuuteni yhteisficciimme Mallan kanssa, laitan sen tänne yksikseen. Jos siitä vielä kommenttia irtoaisi. Itse pidän tätä aika onnistuneena ja se on hiukkas harvinaista. 
Olemme pakotetut kulkemaan eri tietä, kuljimme käsi kädessä hetken, liian pienen kunnes polkumme haarautui. Se hetki oli kaunis, mutta surullinen. Tunnen vieläkin kipeää ikävää, olen vain varjo entisestä. Tässä kaikki kaunis, kaikki mitä joskus rakastit, ajattelen katsoen peiliin, nähden vain ilmeettömät kasvot.
Annathan anteeksi, joskus, ei nyt. Nyt haluan vain itkeä pois kauan pidätetyt kyyneleet ja vapauttaa sydämeni tuskasta, voin helpottaa oloani ajattelemalla, että päivistä kaunein on vielä elämättä. Sen ajatuksen kanssa jaksan eteenpäin. En muistanut, että voin hymyillä, vaikka sisimpäni onkin rikki revitty.
Nyt yön hiljaisuudessa tunnen olevani niin yksin, mutten vieläkään saa itkua tulemaan, ehken halua tunnustaa tuskaani. Sydämeni on jo sirpaleina pidätellystä itkusta, siihen koskee liikaa, enkä osaa vapauttaa sitä.
Kiedon kädet polvieni ympäri, käsissäni ei ole voimaa, olen heikko surusta ja kuolleesta rakkaudesta. Tuijotan ikkunan elottoman lasin läpi kaukaisuuteen toivoen näkeväni sinun hahmosi pimeydessä. Polvieni sijasta sulkisin sinut syleilyyni ja kuiskaten kertoisin vieläkin rakastavani.
Ei se ollutkaan niin yksinkertaista, me tavoittelimme taivaita, putosimme vain matkalla maahan jaksamatta enää lentää. Me olimme kovin erilaisia, mutta silmämme olivat samanlaiset, niistä loisti sama rakkaus, sanotaanhan että silmät ovat sielun peili. Uskoin sen riittävän meille syyksi jatkaa epätoivoista lentoamme.
toivoen sen riittävän Vaikka tunsinkin tukehtuvani silkasta pelosta kanssasi, en silti lakannut rakastamasta. Panin peliin koko sydämeni pantiksi onnellisuudelle. Hetki hetkeltä tunsin kuitenkin rakkauteni vuotavan kuiviin ja lopulta se kuolikin kokonaan. Se lensi ulos ikkunasta kuin lintu auringonvaloon, enkä tavoittanut sitä enää.
Et voinut löytää pelkoa silmistäni, kätkin sen epätodellisen hymyn taakse. Unohdin oman elämäni sinun vuoksesi, kadotin kaiken ennen minulle tärkeän epätoivoisiin yrityksiin saada sinut lentämään omilla siivilläsi. Tukeuduit minuun aina epäonnistuessasi ja kuitenkaan minulla ei ollut ketään. Jouduin selviämään yksin kaikesta tuskasta. Suljin kyyneleet sydämeeni saaden sen melkein räjähtämään. En vain voinut itkeä sinun nähtesi, halusin olla vahva, mutta sorruin valheisiini ja siipeni särkyivät palasiksi.
Nyt kätken vihaiset sanat sydämeeni ja avaan rikkinäiset siipeni viimeiseen lentoon. Kirjoitan nimesi tuuleen ja annan sen puhaltaa muistosi kauas pois.
Olemme pakotetut kulkemaan eri tietä, kuljimme käsi kädessä hetken, liian pienen kunnes polkumme haarautui. Se hetki oli kaunis, mutta surullinen. Tunnen vieläkin kipeää ikävää, olen vain varjo entisestä. Tässä kaikki kaunis, kaikki mitä joskus rakastit, ajattelen katsoen peiliin, nähden vain ilmeettömät kasvot.
Annathan anteeksi, joskus, ei nyt. Nyt haluan vain itkeä pois kauan pidätetyt kyyneleet ja vapauttaa sydämeni tuskasta, voin helpottaa oloani ajattelemalla, että päivistä kaunein on vielä elämättä. Sen ajatuksen kanssa jaksan eteenpäin. En muistanut, että voin hymyillä, vaikka sisimpäni onkin rikki revitty.
Nyt yön hiljaisuudessa tunnen olevani niin yksin, mutten vieläkään saa itkua tulemaan, ehken halua tunnustaa tuskaani. Sydämeni on jo sirpaleina pidätellystä itkusta, siihen koskee liikaa, enkä osaa vapauttaa sitä.
Kiedon kädet polvieni ympäri, käsissäni ei ole voimaa, olen heikko surusta ja kuolleesta rakkaudesta. Tuijotan ikkunan elottoman lasin läpi kaukaisuuteen toivoen näkeväni sinun hahmosi pimeydessä. Polvieni sijasta sulkisin sinut syleilyyni ja kuiskaten kertoisin vieläkin rakastavani.
Ei se ollutkaan niin yksinkertaista, me tavoittelimme taivaita, putosimme vain matkalla maahan jaksamatta enää lentää. Me olimme kovin erilaisia, mutta silmämme olivat samanlaiset, niistä loisti sama rakkaus, sanotaanhan että silmät ovat sielun peili. Uskoin sen riittävän meille syyksi jatkaa epätoivoista lentoamme.
toivoen sen riittävän Vaikka tunsinkin tukehtuvani silkasta pelosta kanssasi, en silti lakannut rakastamasta. Panin peliin koko sydämeni pantiksi onnellisuudelle. Hetki hetkeltä tunsin kuitenkin rakkauteni vuotavan kuiviin ja lopulta se kuolikin kokonaan. Se lensi ulos ikkunasta kuin lintu auringonvaloon, enkä tavoittanut sitä enää.
Et voinut löytää pelkoa silmistäni, kätkin sen epätodellisen hymyn taakse. Unohdin oman elämäni sinun vuoksesi, kadotin kaiken ennen minulle tärkeän epätoivoisiin yrityksiin saada sinut lentämään omilla siivilläsi. Tukeuduit minuun aina epäonnistuessasi ja kuitenkaan minulla ei ollut ketään. Jouduin selviämään yksin kaikesta tuskasta. Suljin kyyneleet sydämeeni saaden sen melkein räjähtämään. En vain voinut itkeä sinun nähtesi, halusin olla vahva, mutta sorruin valheisiini ja siipeni särkyivät palasiksi.
Nyt kätken vihaiset sanat sydämeeni ja avaan rikkinäiset siipeni viimeiseen lentoon. Kirjoitan nimesi tuuleen ja annan sen puhaltaa muistosi kauas pois.
*fanitus* Siivet sopivat tähän ficciin todella hyvin. Tosi ihanasti kirjoitettu 
En osaa sanoa muuta. Olen huono kommentoimaan, mutta minä tykkäsin ^^
