Tähdet nyt toiselle loistaa, PG-13 [H/D]

[Nymf]

Rating: PG-13
Genre: Slash, Romantic, Angst
Betaa ei ole.
Pairing: H/D, R/D
Kolme osaa.
Author: Minäpä minä. ^^
A/N: Toivoisin palautetta lukijoilta.



Luku 1

Nainen kävelee pitkin pimeää ja pitkää käytävää. Lattia on tehty vaaleasta marmorista ja se kiiltelee innottomasti kuun valossa. Pitkän mustan mekon helmat hipovat lattiaa. Avonaisista ikkunoista puhalteleva tuuli leikkii niillä ja ne hulmuavat naisen tummien saappaiden ympärillä kuin lepakot säikäytettynä ulos pimeästä luolastaan. Saappaat luovat teräviä kolahduksia tavatessaan lattian. Naisen askeleet ovat nopeita, joka kertoo hänen kiireestään. Hänen hiuksensa lainehtivat ilmassa, kuin kultainen joki. Hänen kasvonsa ovat kireät. Punotut huulet ovat supussa, muodostaen melkein täydellisen sydämen. Silmät katsovat käytävän päähän, räpäyttämättä.

Käytävä päättyy mahtipointiseen oveen. Sen mahonkinen kahva on täynnä monimutkaista kaiverrusta. Puu on tummaa tammea. Siinä on monia uurteita, kuin ryppyjä vanhan miehen otsalla, kertoen sen pitkästä elämästä. Nainen luo oveen vain ohimenevän silmäyksen ja riuhtaisee oven auki.

”Vie tämä … ystäväsi pois kartanomme mailta niin pian kuin suinkin. Voin vain kuvitella mitä isäsi olisi sanonut…” Nainen puhuu käännetylle selälle. Mutta kun poika kääntyy, tilassa hänen takanaan on pelkkää tyhjyyttä.

”Rakas äiti, oletkos pitänyt jälleen oikein kivat teekutsut Bellan kanssa?” Poika puhuu väsyneellä, matalalla äänellä. ”Minä katsos kirjoitan kirjettä eräälle ystävättärelleni. Minussa ei ole mitään luonnotonta. Niin mielellään, kuin Bella sellaista satuileekin.” Hän jatkoi edelleen vakuuttavalla äänellä.

Hänen äitinsä seisoo tukkien oviaukon vihaisella olemuksellaan, vaikka se näyttää jo kuluneenkin suurimmaksi osaksi pois. Hänen verenpunaiset huulensa ovat raollaan, muttei hän näytä löytävän sanaa sanottavaksi. Hän luuli saaneensa oman satunsa onnellisen lopun. Jakson, jossa saattoi elää onnellisena loppuun asti. Kuoleman kylmä käsi riisti sen häneltä yllättävästi ja hänen ajatuksensa eivät ole olleet selkeät sen jälkeen. Hän kääntyy ja loittoneva kopina kertoo hänen palanneen toiseen siipeen.

Kuuluu vaimea ”poks” ja oven vieressä seisoo yhtäkkiä mustahiuksinen poika. Kun hän huomaa jakavansa huoneen ainoastaan vaalean pojan kanssa hänen olemuksensa rentoutuu. Kasvot sulavat hymyyn, joka kuolee kuitenkin hänen huuliltaan pian pois. ”Äitisi mieltymys kymmenen sentin korkoihin pelasti meidät jälleen. Luojalle kiitos, että hän on niin lyhyt.” Hän sanoo, muttei naurahda omalle vitsilleen. Kuten ei vaaleakaan poika. ”Koko maailma on meille auki ja sinä haluat viettää kaiken aikasi täällä.” Hän jatkaa sävyyn, joka kertoo, että asiasta on puhuttu lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Vaalea poika avaa suunsa, mutta sieltä pääsee vain ilmaa. Hän ei näytä osaavan pukea ajatuksiaan sanoiksi.

”En halua kuulla valheita. Mutten tiedä, haluanko kuulla totuuttakaan.” Harry sanoo silmät kohdistettuna kauaksi Dracon silmistä. Hän antaa katseensa vaellella ympäri huonetta, jossa oli viettänyt viime viikkoina niin kovin monia päiviä.

Huone on miltei luonnottoman siisti. Yhtä seinää hallitsee iso ikkuna, joka antaa kartanon pihamaalla sijaitsevaan puutarhaan. Puutarhassa on suihkulähde, jonka vesi näyttää kuun valossa hopeiselta. Valkeat ja punaiset ruusut ovat ainoita kukkia Sitä reunustavat lattiaa hipovat raskaat samettiverhot, jotka nekin ovat Harryn mielestä niin kovin kahlitsevat. Pylvässänky on tummaa puuta ja näytti luotaantyöntävältä. Ainoastaan takka luo huoneeseen lämpöä ja kodikkuutta.

Totuus Harryn kohdalla oli lukittuna syvälle hänen sydämeensä. Hän ei uskaltanut avata sitä edes itselleen. ”Et sinä jäisi yksin.” ääni kuiskaa hänen päässään. ”Ja totuus on, että rakastat liikaa Dracoa jättääksesi häntä yksin. se jatkaa pienellä, mutta rehellisellä äänellään.

Mutta Dracoa on niin vaikea auttaa. Hän on lukinnut itsensä kuoreensa, kuin erikoisen itsepäinen simpukka. Hän ei antanut periksi millään, suuntaan eikä toiseen. Ja kärsivällisyys oli lopussa Harryn kohdalla. Jos Draco ei pitäisi kiirettä, turhautuminen voittaisi sen pienen ja heikon rakkauden, joka oli syntynyt heidän välilleen.

”Tule luokseni täksi yöksi.” Harry pyytää toiselta suoraan, koska ei halunnut ottaa tunteita jälleen kerran puheeksi. Draco ei vastaa, vaan tuijottaa lattiaa. Harry kävelee hänen luokseen ja tarttuu toisen käteen. Hän punoo sormensa Dracon kylmien sormien lomaan ja puristaa lujaa. Draco hätkähtää, muttei sano taaskaan mitään. Harry kumartuu Dracon korvaan. ”Anna minulle edes yksi suudelma.” Pyytää lämmin henkäys. Jää väistyy hieman vaalean pojan kasvoilta. Harry tarttuu sormillaan Dracon leukaan ja kohottaa hänen kasvojaan. Hän pakottaa toisen katsomaan hänen silmiinsä. Sitten hän kumartuu ja suutelee kerran Dracoa huulille. Ensin pienesti, sitten vaativammin. Dracon huulet haparoivat, hakien turvaa Harryn lämpimältä suulta. Suudelma kestää pitkään ja Harry yrittää valaa siihen heidän entistä rakkauttaan. Toisen pojan ilmeestä ei voi lukea, onnistuiko hän.

Draco nousee ja kietoo kätensä Harryn kaulaan, kuin pieni lapsi äitinsä. Vaimea poks ja he ovat poissa.

[Frickeon]

Tämä oli sinun tavattoman kaunista tekstiä ja en halua kuulostaa pahalta, mutta tässä tapahtui ehkä enemmän kuin yhdessäkään muussa täällä olevassa ficissäsi/novellissasi. Ja osaat tämänkin.
Tämä oli kaunista. Mitä muuta tästä voi sanoa.

Pystyin ihan näkemään tuon kaiken sielunsilmin. *Huokaa*
En osaa tämän järkevämmin kommentoida. ^^''

-Frickeon

[sara]

Huu.. Ihanaa.. Todella kaunista tekstiä, enkä minä taaskaan keksi mitään järkevää sanottavaa ^^'' Kuten Risku jo sanoi, nämä tapahtumat pystyy tosiaan näkemään n_n

Miten tätä voisi kommentoida? Aivan ihanaa tekstiä, mukaansa tempaavaa, kaunista, suloista, kuvauksellista.. mmm.. ^^''
Jatkoa?

[Sype]

Kaunista ja hyvää tekstiä. ;D

Sinä se sitten osaat. Tämä juonellinenkin teksti näyttää sopivan sinulle erittäin hyvin. Tässä oli ihania kuvailuja ja muutenkin erittäin hyvin kirjoitettua tekstiä. Kovin mukaansa tempaavaa, suloista ja kaunista kirjoitusta.. ^^

Minä pidän tästä.. Jatkoa?

Ja olet laittanut tämän ilman betaa.. Minen ikinä uskaltaisi. Ja minun betani on nyt ollut kuukauden tavoittamattomissa. Möh.. Pitääköhän tässä uutta betaa hankkia?

Mutta siis, meni hiukan offiksi.. Laitahan jatkoa. ;D

[Nymf]

Kiitän kommenteista. Olette ihania. <3


Luku 2

Draco makaa vieraassa sängyssä. Hänen olonsa on kuin lapsella yökylässä vieraassa talossa. Paikassa, jossa sängyt ovat kylmä ja nurkat pimeitä. Ikävöiden kotia. Hän tuntee itsensä myös likaiseksi ja häpeää tunnettaan ennen kuin edes kunnolla tajuaa sitä. Draco haluaisi heidän suhteeseensa entisen lämmön takaisin. Hän tietää kyllä vieneensä sen itse. Siksi se onkin niin kipeää.

Todellisuudessa hän on vanki omissa ajatuksissaan. Hän rakasti Harrya aivan yhtä paljon, kuin vihasi itseään. Viha, jota hän tuntee kertoo vain rakkaudesta perhettä kohtaan. Hän tietää tuottavansa pettymyksen ja kielsi siksi itseään olemasta onnellinen. Valheessa eläminen tuntuu niin epätodelliselta ja siksi Draco ei tiennyt oliko hänen rakkautensa totta. Oliko se tarpeeksi todellista, että sen vuoksi voisi uhrata elinikäisen rakkauden? Mutta jos isä olisi rakastanut minua puhtaasti, kuten äiti, hänkin haluaisi vain minun olevan onnellinen.

Mutta isä on poissa. Kuollut. Äidin ei pitäisi elää kuin hän olisi vieläkin ohjaamassa kaikkea, kuten ennen. Syyllisyys kalvoi Dracoa. Mutta hän päätti löytää keskitien. Mahdollisuuden kunnioittaa isää ja rakastaa Harrya saman aikaisesti. Hän olisi esikuva Malfoysta, se poika, joksi hänen isänsä häntä niin monta vuotta kasvatti. Rakkaus Harryyn olisi salaista. He tapaisivat varjoina pimeydessä. Salassa. Hän toistaa jälleen ajatuksissaan sanan, joka pelastaisi heidän rakkautensa. Näkymättöminä. Mutta tähdilläkin tuntuu olevan silmät. Tuuli puissa on isän ääni. Ja Draco tiesi, mitä se ääni hänelle sanoisi. Hän vääntää huulensa hymyyn pakosta, se olisi uuden päivän alku. Mutta jos Harry pettäisi hänet nyt hän olisi uhrannut isän kunnian turhaan.

Hän kääntyy ja sivelee oikean käden kolmella ensimmäisellä sormella Harryn pehmeää poskea. Nukkuessaan siinä hiukset pörrössä ja tasaisesti hengittäen hän näyttää niin viattomalta. Dracon sisällä herää suojelunhalu. Tuossa oli ihminen, jota hän halusi varjella maailman valheilta. Häntä hän halusi lämmittää maailman ollessa kova ja kylmä. Ja hänen hän voisi luottaa tekemään tuon kaiken myös takaisin. Draco painaa päänsä vasten Harryn paljasta, kohoilevaa rintaa ja nukahtaa.

Hän herää kahvin tuoksuun ja hymyilee tyynyynsä.

* *
Harry istuu yksin pöydän ääressä. Tuli takassa luo tanssivia varjoja lattiaan. Hän on laittanut pöytään kaksi teemukia Kaksi pussia erimakuista teetä. Vaniljaa ja mustaherukkaa. Siksi koska hän tiesi, että mustaherukka oli Ronin lempimaku. Itselleen hän keitti vaniljaa, koska sen tuoksu rentoutti häntä. Hän hengittää mukinsa tuoksua, kun koputus kuuluu ovelta.

Ronin käsiala kirjeessä oli ollut hätäisesti sutaistu ja Harry ihmetteli miksi hän tätä kiireessä tulisi tapaamaan. Juuri sehän oli ystävissä niin ihanaa, että he ymmärsivät ettei aina ollut aikaa. Siihen Harry oli ainakin luottanut syyllisyyden hiipiessä sydämeen pitkien Dracon kanssa vietettyjen iltojen jälkeen.

Ron on aivan samannäköinen, kuin aina ennenkin. Hiukset tuulen tuivertamina. Rennot, kuluneet farkut ja kauluspaidan kaksi ylintä nappia auki jätettynä. Vaatteet kertoivat, että Ron oli ollut jästimaailmassa. Luultavasti Hermionea tapaamassa. Harry hymyilee teepannulle, Ronille hän lahjoittaa veitikkamaisen virnistyksen, jonka tämä palauttaa takaisin aivan yhtä ilkikurisena.

He juttelevat töistään, huispauksesta ja kaikesta tavallisesta. Rakkausjuttuja Harry uteli kovin usein, mutta piti omat asiansa syvällä sydämessään. Aivan kuin olisi muka edes voinut kertoa jotain. Ron astelee ovelle lähteäkseen, mutta pysähtyy epävarmana eteiseen. ”Ron?” Harry kysyy ja hetken mielijohteesta seuraa tätä . Hän koskettaa kevyesti Ronin vasenta olkapäätä. Ron kääntyy ja Harry huomaa kasvoilla omituisen ilmeen. Se oli liian avoin. Jotenkin alaston. Ronin silmät ovat selällään. Aivan kuin hän olisi jostain mielettömän innoissaan. Hän ottaa askelen eteenpäin ja pyyhkii pois pienen tilan, jota erotti heidät aiemmin.

Harry ei ehdi, kuin rypistää otsaansa. Ron painaa kylmin huulin suudelman hänen huulilleen saamatta minkäänlaista vastausta. Se ei ole tunnusteleva, eikä haparoiva. Harry kuvailisi sitä sanoilla pelokas ja varovainen. Nyt Harryn silmistä kuvastuu silkka hämmästys ja Ronin poskille tipahtaa kyynel. Ensin yksi, sitten kaksi ja kohta nitä valuu vuolaana virtana. Lumous särkyy Ronin sanoin. ”Hyvää yötä.” Sitä seuraa pian oven terävä pamaus. Se on kuin aseen laukaisu hiljaisuuteen.

Harryn päässä risteilee ajatuksia. Ei Öitä, kamu. vaan Hyvää yötä. Ei läimäystä selkään, vaan suudelma. Ymmärtäessään tilanteen vihdoin aiemman turtuuden jälkeen Harryn sydämen päälle putoaa raskas kivi. Ron ei voisi olla hänelle ikinä mitään muuta, kuin paras ystävä. Hän ajatteli Ronia kuin veljeä. Rakasti tätä kuin veljeä. Ja sydämessään hän rakasti Dracoa välillä niin kovaa, että teki kipeää. Hänelle Harryn sydän kuuluu nyt ja aina, Ronille kuuluu myös pala sydämestä. Samanlainen, kuin Hermionenkin. Ystävän. hän tiivistää kaiken yhteen sanaan. Ja nyt hän menettäisi Ronin ehkä ikuisesti. Pahinta oli, että hän tunsi syyllisyyttä pettäessään Ronin. Vaikka kuinka paljon hän Dracoa rakastikin tämä ei koskaan tulisi korvaamaan Ronia.

[Frickeon]

*Niisk*

Maailma on julma paikka rakastuneille.
Ron parka, Harry parka, Draco parka. Voi kaikkia.
Miten tässä näin on käynyt. O.o

Ihanaa kuvailua, vaikka välillä jäi sormi suuhun kun mietin ja jouduin lukemaan lauseen useampaan otteeseen, että ymmärtäisin asian. ^^''

Ihanaa silti.

-Frickeon

[Sype]

Kaunista tekstiä edelleen. Minä pidän tästä. ;D

Erittäin hyvin kirjoitettu osa. Enemmän pidin tuosta Draco/Harry osiosta. En sitten tiedä miksi. Se vain oli jotenkin hmm.. vetoavampi? Kummiskin.. Ehkä ymmärrät, mitä yritän tässä sanoa.

Edelleen hyvää, johdonmukaista tekstiä ja hyvää kuvailua. Minä pidän.. Laitathan jatkoa? ;D

[sara]

Mitens tämä.. *rypistää otsaansa* Nämä eivät tapahtu peräkkäin samassa ajassa eivätkö? Minut on nyt ajettu ihan pellolle tai sitten aivoni vaan eivät toimi.. (olen lukenut liikaa hyviä tekstejä tänään, aivoni ovat pakomatkalla)

Pidän tästäkin osasta. Kaikki ovat reppanoita, voi parkoja.. Ikävää..

Jossain kohdin tuo aikamuoto mielestäni jotenkin pomppasi.. Että kesken kaiken oli lause imperfektissä, ja se jotenkin hämäsi minua.. No, joo preesenssissä on vaikea kirjoittaa..(se käyttää sivistysanoja, paetkaa)

Mutta yritän sanoa, että pidän tästä ja yritän sanoa sen ilman tyhjää ihkutusta. Se ei onnistu.. Pidän tästä paljon enemmän, kuin kommenttieni perusteella on mahdollista olettaa. Nih.

[Nymf]

Joo, muutama lause kuullosti mielestäni preesensíssä niin oudolta, ja laitoin sen sitten imperfektissä. Saattoi olla joitakin tietää verbejä siellä kenties? Jatkoa laitan, kunhan ehdin sen kirjoittamaan koneelle. Minä kun kaiken käsin rustaan.

Kiitos kaunis kaikille palautteista. Mukavaa, että pidätte.