Post by Sype on Jul 27, 2005 16:28:47 GMT 2
Rating: PG ihan vain varmuuden vuoksi. 
Pairing: Remus/Tonks
Beta: Poledra88.. Kiitos hänelle.
Genre: Hiukan angstahtava
A/N: Tämä on viime syksyltä. saran ansiosta nyt tämän tänne laitoin. Ehkä hieman erikoinen, mutta antaa olla. Siriuksen kuoleman jälkihuumaa. Ja kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.
Ulkona oli vielä pimeää eikä kaduilla ollut ketään, paitsi rähjäisissä vaatteissa kävelevä mies. Miehen kuluneet farkut oli paikattu kahdesti ja hänen takkinsa oli selvästi ollut poissa muodista jo monia vuosia. Lehdet kahisivat tuulessa. Ruoho oli kosteaa aamukasteen jäljiltä. Hiljalleen yö alkoi väistyä aamun tieltä. Aurinko nousi punaisena taivaanrantaan ja valaisi vanhojen ja rähjäisten talojen seinämät. Talot näyttivät unisilta.
Maailma näytti unohtaneen vainoavan sodan, joka tälläkin hetkellä vaati uhreja niin jästeistä kuin noidista ja velhoista. Sota oikein leimusi ilmassa. Sen uhkaava varjo leijui taivaalla ja laskeutui kohti maata. Ihmiset tunsivat sen lisääntyvänä pelkona sydämissään. Jonakin päivänä maailma heräisi keskelle paniikkia ja sekasortoa. Sota oli joka sekunti lähempänä ja kärsiviä ihmisiä tuli joka minuutti lisää.
Remus katseli taloja kaihoisasti. Sirius oli asunut yhdessä niistä. Voi kunpa Sirius olisi vielä täällä tai James tai edes Peter, Remus ajatteli. He olivat eläneet niin huoletonta elämää aikoinaan. Tehneet kepposia, iskeneet tyttöjä ja nauttineet elämästä täysin sydämin. Remus oli viimeisinä vuosinaan Tylypahkassa vaistonnut sodan lähenevän suden vaistollaan, mutta he olivat päättäneet murehtia sodasta vasta sitten, kun se alkaisi.
Aurinko lämmitti miehen selkää lohduttavasti. Peter oli kuollut ensimmäisenä. Hän kuoli siirtyessään pimeyden voimien puolelle. Hän esitti muulle maailmalle kuollutta monia vuosia. Ja kun totuus selvisi Remukselle, oli siltikin hänen vanha ystävänsä kuollut. Sitä samaa pelokasta, mutta ystävällistä pientä Peteriä ei ollut enää, eikä tulisi koskaan olemaankaan. Heti perään oli James ja hänen vaimonsa Lily kuolleet Peterin kavaltamina. Heidän pieni poikansa jäi eloon, mutta orvoksi. Kansakunta arvosti poikaa, mutta silti hänen elämästään puuttui osa. Lily ja James olivat jättäneet surullisen aukon pojan sydämeen. Sirius palasi Remuksen elämään, mikä teki miehen hyvin iloiseksi. Ei kulunut kuin kaksi vuotta ja Siriuskin kuoli. Hän oli pelastanut kummipoikansa. Suru tulvahti Remuksen sydämeen hänen muistellessaan elämänsä vaiheita.
Nouseva aurinko alkoi kuivattaa aamukasteen kastelemaa ulkoilmaa. Taivas oli lännessä vielä tumma yön jättämästä varjosta. Ihmiset eivät heräisi vielä pariin tuntiin. Kukaan ei huomannut yksin kävelevää miestä, joka suunnisti keskelle kukkaketoa. Hän keräsi pieniä kauniita kukkasia, jotka istutti loihtimiinsa kahteen keraamiseen ruukkuun. Mies lähti kävelemään kedon läpi kohti kukkulaa, joka näytti vain pieneltä nyppylältä näin kaukaa. Remus seisahtui kukkulan laelle. Hän katsoi taakseen ja näki kauniin auringon nousun. Mies istahti hetkeksi katselemaan tuota kaunista näkyä. Aurinko nousi verenpunaisena kohti vaaleansinistä taivasta, jossa oli pari pientä eksynyttä pilvenhattaraa.
Remus nousi ja jatkoi matkaansa. Hän laskeutui kukkulalta ja saapui hautapaasien luokse. Aukea oli selvästi vanha hautausmaa. Jotkut hautapaadet olivat peittyneet köynnöskasvien peittoon. Se oli velhojen ja noitien hautausmaa, Kuolleen taikuuden laakso. Sen nimen se oli saanut jo satoja vuosia sitten. Nimi oli surullisen todellinen. Paikka oli täynnä kuollutta taikuutta. Remus käveli toiselle puolelle suurta laaksoa. Hän saapui kahden vierekkäisen paaden luokse. Toisessa luki: Ikuisesti muistoissamme James ja Lily (os. Evans) Potter. Uudemmassa hautapaadessa luki: Muistona sydämissämme Sirius Musta. Remus laski kummankin haudan etumukselle kukkaruukut, joihin oli kerännyt kukkia. Hän rupesi puhumaan vuolaasti kaikesta, mitä oli tapahtunut ja mitä oli jäänyt tapahtumatta.
Remus nosti katseensa kuullessaan vaimeita askelia. Hän näki kaksi hahmoa kävelevän aika kaukana hänestä. Pian hän erotti sen verran, että näki pojan ja naisen lähestyvän häntä. Pojan mustat kurittomat hiukset olivat kosteat. Poika katsoi vihreillä silmillään Remusta. Naisella oli ruskeat hiukset, joissa oli vaaleita raitoja. Nainen ryntäsi juoksuun ja rutisti Remuksen halaukseen.
"Hei Nymphadora!" Remus sanoi.
"Täällähän sinä olitkin Remus", Tonks sanoi. "Etsimme sinua päämajalta, mutta emme löytäneet sinua. Joten ajattelimme, että lähdemme tänne ilman sinua."
Harry käveli heidän luokseen käsissään kaksi ruukullista kukkia. "Moi!", hän sanoi Remukselle.
Remus halasi Harry isällisesti ja sanoi: "Moi! Mitä kuuluu?"
"Ihan hyvää", Harry sanoi ja siirtyi laittamaan kukkasia vanhempiensa haudalle. Vähän ajan päästä hän siirtyi kummisetänsä haudalle ja katseli hautakiveä. "Minulla on sinua ikävä", poika kuiskasi, "mutta elämä jatkuu, eikö vaan? Käyn täällä niin usein kun pystyn ja minä lupaan jatkaa elämääni. Lupaan sen."
Toivon pilke tulvahti Remuksen surulliseen sydämeen, kuin nousevan auringon ensi säteet. Kuullessaan Harryn sanat ja halatessaan Tonksia lämpimästi hän ei voinut olla ajattelematta, että maailmassa oli vielä hyvää jäljellä. He olivat Tonksin kanssa enemmän kuin ystäviä. Itse asiassa he olivat yhdessä. Nainen oli Remusta neljä vuotta nuorempi, mutta se ei ollut kovinkaan paljon, hän ajatteli. Ja me teemme kaikkemme voittaaksemme pimeyden voimat ja auttaaksemme Harryä, nuorta miehen alkua täyttämään tehtävänsä. Minä lupaan auttaa häntä hamaan loppuun asti, mies ajatteli.
He lähtivät hautausmaalta kohti sodan turmelemaa maailmaa, joka alkoi heräillä syvästä unestaan. Epätoivo oli kadonnut Remuksen sydämestä. Edelleen hänellä oli surua sydämessään, mutta enää se ei saisi miehestä valtaa. Heillä oli valttikortit käsissään. He olivat luvanneet ja aikoivat pitää lupauksensa. He eivät olleet niitä ihmisiä, jotka tekivät tyhjiä lupauksia. He eivät rikkoisi lupauksiaan. Ikinä.
A/N2: Ja tässä oli pari epäloogisuutta, mutta antaa vanhojen virheiden olla. ;D Palautetta?
Pairing: Remus/Tonks
Beta: Poledra88.. Kiitos hänelle.
Genre: Hiukan angstahtava
A/N: Tämä on viime syksyltä. saran ansiosta nyt tämän tänne laitoin. Ehkä hieman erikoinen, mutta antaa olla. Siriuksen kuoleman jälkihuumaa. Ja kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.
Ulkona oli vielä pimeää eikä kaduilla ollut ketään, paitsi rähjäisissä vaatteissa kävelevä mies. Miehen kuluneet farkut oli paikattu kahdesti ja hänen takkinsa oli selvästi ollut poissa muodista jo monia vuosia. Lehdet kahisivat tuulessa. Ruoho oli kosteaa aamukasteen jäljiltä. Hiljalleen yö alkoi väistyä aamun tieltä. Aurinko nousi punaisena taivaanrantaan ja valaisi vanhojen ja rähjäisten talojen seinämät. Talot näyttivät unisilta.
Maailma näytti unohtaneen vainoavan sodan, joka tälläkin hetkellä vaati uhreja niin jästeistä kuin noidista ja velhoista. Sota oikein leimusi ilmassa. Sen uhkaava varjo leijui taivaalla ja laskeutui kohti maata. Ihmiset tunsivat sen lisääntyvänä pelkona sydämissään. Jonakin päivänä maailma heräisi keskelle paniikkia ja sekasortoa. Sota oli joka sekunti lähempänä ja kärsiviä ihmisiä tuli joka minuutti lisää.
Remus katseli taloja kaihoisasti. Sirius oli asunut yhdessä niistä. Voi kunpa Sirius olisi vielä täällä tai James tai edes Peter, Remus ajatteli. He olivat eläneet niin huoletonta elämää aikoinaan. Tehneet kepposia, iskeneet tyttöjä ja nauttineet elämästä täysin sydämin. Remus oli viimeisinä vuosinaan Tylypahkassa vaistonnut sodan lähenevän suden vaistollaan, mutta he olivat päättäneet murehtia sodasta vasta sitten, kun se alkaisi.
Aurinko lämmitti miehen selkää lohduttavasti. Peter oli kuollut ensimmäisenä. Hän kuoli siirtyessään pimeyden voimien puolelle. Hän esitti muulle maailmalle kuollutta monia vuosia. Ja kun totuus selvisi Remukselle, oli siltikin hänen vanha ystävänsä kuollut. Sitä samaa pelokasta, mutta ystävällistä pientä Peteriä ei ollut enää, eikä tulisi koskaan olemaankaan. Heti perään oli James ja hänen vaimonsa Lily kuolleet Peterin kavaltamina. Heidän pieni poikansa jäi eloon, mutta orvoksi. Kansakunta arvosti poikaa, mutta silti hänen elämästään puuttui osa. Lily ja James olivat jättäneet surullisen aukon pojan sydämeen. Sirius palasi Remuksen elämään, mikä teki miehen hyvin iloiseksi. Ei kulunut kuin kaksi vuotta ja Siriuskin kuoli. Hän oli pelastanut kummipoikansa. Suru tulvahti Remuksen sydämeen hänen muistellessaan elämänsä vaiheita.
Nouseva aurinko alkoi kuivattaa aamukasteen kastelemaa ulkoilmaa. Taivas oli lännessä vielä tumma yön jättämästä varjosta. Ihmiset eivät heräisi vielä pariin tuntiin. Kukaan ei huomannut yksin kävelevää miestä, joka suunnisti keskelle kukkaketoa. Hän keräsi pieniä kauniita kukkasia, jotka istutti loihtimiinsa kahteen keraamiseen ruukkuun. Mies lähti kävelemään kedon läpi kohti kukkulaa, joka näytti vain pieneltä nyppylältä näin kaukaa. Remus seisahtui kukkulan laelle. Hän katsoi taakseen ja näki kauniin auringon nousun. Mies istahti hetkeksi katselemaan tuota kaunista näkyä. Aurinko nousi verenpunaisena kohti vaaleansinistä taivasta, jossa oli pari pientä eksynyttä pilvenhattaraa.
Remus nousi ja jatkoi matkaansa. Hän laskeutui kukkulalta ja saapui hautapaasien luokse. Aukea oli selvästi vanha hautausmaa. Jotkut hautapaadet olivat peittyneet köynnöskasvien peittoon. Se oli velhojen ja noitien hautausmaa, Kuolleen taikuuden laakso. Sen nimen se oli saanut jo satoja vuosia sitten. Nimi oli surullisen todellinen. Paikka oli täynnä kuollutta taikuutta. Remus käveli toiselle puolelle suurta laaksoa. Hän saapui kahden vierekkäisen paaden luokse. Toisessa luki: Ikuisesti muistoissamme James ja Lily (os. Evans) Potter. Uudemmassa hautapaadessa luki: Muistona sydämissämme Sirius Musta. Remus laski kummankin haudan etumukselle kukkaruukut, joihin oli kerännyt kukkia. Hän rupesi puhumaan vuolaasti kaikesta, mitä oli tapahtunut ja mitä oli jäänyt tapahtumatta.
Remus nosti katseensa kuullessaan vaimeita askelia. Hän näki kaksi hahmoa kävelevän aika kaukana hänestä. Pian hän erotti sen verran, että näki pojan ja naisen lähestyvän häntä. Pojan mustat kurittomat hiukset olivat kosteat. Poika katsoi vihreillä silmillään Remusta. Naisella oli ruskeat hiukset, joissa oli vaaleita raitoja. Nainen ryntäsi juoksuun ja rutisti Remuksen halaukseen.
"Hei Nymphadora!" Remus sanoi.
"Täällähän sinä olitkin Remus", Tonks sanoi. "Etsimme sinua päämajalta, mutta emme löytäneet sinua. Joten ajattelimme, että lähdemme tänne ilman sinua."
Harry käveli heidän luokseen käsissään kaksi ruukullista kukkia. "Moi!", hän sanoi Remukselle.
Remus halasi Harry isällisesti ja sanoi: "Moi! Mitä kuuluu?"
"Ihan hyvää", Harry sanoi ja siirtyi laittamaan kukkasia vanhempiensa haudalle. Vähän ajan päästä hän siirtyi kummisetänsä haudalle ja katseli hautakiveä. "Minulla on sinua ikävä", poika kuiskasi, "mutta elämä jatkuu, eikö vaan? Käyn täällä niin usein kun pystyn ja minä lupaan jatkaa elämääni. Lupaan sen."
Toivon pilke tulvahti Remuksen surulliseen sydämeen, kuin nousevan auringon ensi säteet. Kuullessaan Harryn sanat ja halatessaan Tonksia lämpimästi hän ei voinut olla ajattelematta, että maailmassa oli vielä hyvää jäljellä. He olivat Tonksin kanssa enemmän kuin ystäviä. Itse asiassa he olivat yhdessä. Nainen oli Remusta neljä vuotta nuorempi, mutta se ei ollut kovinkaan paljon, hän ajatteli. Ja me teemme kaikkemme voittaaksemme pimeyden voimat ja auttaaksemme Harryä, nuorta miehen alkua täyttämään tehtävänsä. Minä lupaan auttaa häntä hamaan loppuun asti, mies ajatteli.
He lähtivät hautausmaalta kohti sodan turmelemaa maailmaa, joka alkoi heräillä syvästä unestaan. Epätoivo oli kadonnut Remuksen sydämestä. Edelleen hänellä oli surua sydämessään, mutta enää se ei saisi miehestä valtaa. Heillä oli valttikortit käsissään. He olivat luvanneet ja aikoivat pitää lupauksensa. He eivät olleet niitä ihmisiä, jotka tekivät tyhjiä lupauksia. He eivät rikkoisi lupauksiaan. Ikinä.
A/N2: Ja tässä oli pari epäloogisuutta, mutta antaa vanhojen virheiden olla. ;D Palautetta?
Outoa.
Toinen hitusen kummallinen kohta oli se, kun Harry puhui Siriukselle Tonksin ja Remuksen läsnäollessa. En tiedä.. Mutta se oli jotenkin.. outoa. Minä olisin varmaan ensin odottanut, että ne häipyvät ja puhunut sitten, mutta juut.. ;D
Se oli kovin lohdullinen ja kaunis. Kauniisti kirjoitettu ficci ^^'' Minä pidän.
Aaa.... Ihanaa! ;D *wirn* Kyllä, nyt olen iloinen. Kiitos paljon sinullekin.
