A/N: Noloa. Olen unohtanut ilmoittaa, että tämä on nyt viimeinen osa
Anteeksi, armaat lukijat, mutta tämä ficcinen loppuu tähän.
Itse pidän tästä luvusta. Se on aika radikaali, jos näin voin sanoa, mutta toista ficciä, joka loppuu näin en ole tavannut ^^''Mutta nauttikaa, kärsikää, lukekaa, kommentoikaa.
--5.luku--
Pensaat huojuivat pahaenteisesti ja tuuli sai ne kumartumaan minua kohti, kuin ottamaan minua kiinni. Taivas oli musta ja etäältä kuului ukkosen matala murina. Auringon lasku oli maalannut taivaanrannan pilvet verenpunaisiksi ja tuulessa tuoksui sateen uhka. Siivilöityessään puurathan labyrintimaisesti istutettujen penasiden lävitse tuuli kuulosti unohdetulta musiikilta aikojen takaa. Jokainen ottamani askel tuntui kaikuvan luonnottoman kovana ja verenpunainen valo sai joka pensaan ja kasvin korkeimmat oksat värjääntymään, kuin ne olisi kastettu vereen. Musiikki, joka tuntui kaikuvan tuulesta itsestään rätisi korviini ja jokainen hengenvetoni kuulosti omissa korvissani luvattoman äänekkäältä. Salaisuudet jotka puutarha kätki sisäänsä tuntuivat ilmassa, ne pyörteilivät kuin sumu jaloissani ja jokainen kipeä vale maistui myrkyltä ilmassa, jota hengitin.
Savupatsas kohosi takanani. Se kurottui kohti taivasta ja tunsi kuumuuden äänettömät askeleet kintereilläni. Käännyin hitaasti ympäri ja näin suuren kartanon kohoavan edessäni. Mustana ääretöntä avaruutta ja verenpunaisia pilviä vasten. Nyt, liekkien lyödessä kuumuudesta särkyneistä ikkunoista ja paksun savun työntyessä sen katton alta, se näytti pahaenteisemmältä, kuin koskaan. Seisoin siinä katselemassa tuhoa, kun kuulin ensimmäiset äänet. Kotitontut juoksivat ulos talosta kirkuen ja palavia tyynynliinoja vimmatusti sammutaen. Jotkut yrittivät pelastaa omaisuuttamme, näin yhden raahaavan tinapataa ja toisen kantavat pinoa reunoilta mustuneita kirjoja.
Käänsin selkäni hitaasti näkymälle ja jatkoin matkaani puutarhan läpi. Tulin aukealle, jossa suihkulähteeni oli. Se solisi viattomana ja autuaan tietämättömänä tapahtuneesta tavalliseen tapaansa. Katselin lähdettä kaihoisasti ja mieleeni muistui lause, jostain kaukaa:
"Viattomat saavat aina kärsiä eniten." Niin minun lähteenikin saisi; lieskat muuttaisivat mustaksi ja nokiseksi puhtaan ja valkoisen marmorin, kuumuus halkaisisi huolella valmistetut sileät ja lievästi kaarevat pinnat, tuhka, pöly ja talonkappaleet likaisivat puhtaava solisevan veden, joka marmorin haljetessa valuisi maahan muuttaen puutarhan multaistutukset mutavelliksi.
Kuulin tulen tarttuvan pensaisiin puutarhan laidalla. Kuulin naispalvelijoiden kirkuvan ja joidenkin miesten huutavan sanoja, jotka hukkuivat lentävään tuhkaan ja punaiseen auringonlaskuun. Hymyilin voitonriemuisesti ja kävelin puutarhan reunaan. Suoraa edessäni, vähän matkan päässä alkoi hämärään usvaan peittyvä metsä. Astelin kevein askelin metsän reunaan ja melkein kuulun kaapuni kahinan yli salaisuuksein kiireiset askeleet, kun ne pakenivat menehtyvästä kodistaan. Puutarha palaisi maantasalle. Salaisuudet, muistot ja tukahdutetut tunteen häviäisivät ruusuköynnösten mukana.
Vedin hupun päähäni ja astuin rajan yli.
***
"Ennen, kuin aloitamme haluan sanoa teille muutaman sanan", Dumbledore sanoi vakavalla äänellä, joka sai jokaisen salissa olijan kuuntelemaan tarkasti. Äänensävy viittasi johonkin vakavaan.
"Kuten jotkut teistä ovat jo ehkä huomanneet", hän jatkoi, "Joukostamme puuttuu tänä vuonna yksi oppilas. Oppilas, joka olisi tänä vuonna suorittanut loppuun viimeisen vuotensa täällä Tylypahkassa. Kesän aikana sattuneen valitettavan onnettomuuden takia hän ei tänä vuonna liity joukkoomme. Tämä on rankkaa meille kaikille, mutta erityisesti hänen ystävilleen ja toivon, että te kaikki kohtelette heitä sen mukaisesti. Hänen poistumisensa vaikuttaa meihin jokaiseen eri tavalla ja halua, että annate toisillennen rauhan käsitellä tapahtunutta. Ja uteliaille, ei, tämä ei liity mitenkään lordi Voldemortiin."
Oppilaat antoivat katseidensa kiertään ahnaasti salissa yrittäen paikantaa puuttuvan henkilön.
"Ja henkilö joka puuttuu täältä tänään. Hänen nimensä... on Draco Malfoy."
Salista kuului kohinaa. Luihuisen pöydässä kaikki kurottelivat kaulojaan yrittäen nähdä Pansy Pakinsonin, joska istui Grabben ja Goylen välissä hillittömästi nyyhkien. Vahva epäuskoisuuden tunne leijui oppilaiden keskuudessa.
"Draco Malfoy?"
"
Sekö Draco Malfoy?"
"Mitenkä niin poissa?"
"Ei kai hän kuollut olen?" parkaisi joku luihuinen.
Koko sali vaikeni ja jäi tuijottamaan Dumbledorea pelonsekaiset ilmeet kasvoillaan.
"Hän on ollut kateissa vähän yli kuukauden", rehtori sanoi oppilaille silmät surumielisesti tuikkien, "eli käytännössä, kyllä. Hän on kuollut."
Pansy Parkkinson ulvahti korvia vihlivasti ja hautasi kasvot käsiinsä, Grabbe ja Goyle näyttivät hylätyiltä vahtikoirilta, Blaise Zabbin tuijotti Dumbledoroe, kuin odotaen, että tämä yhtäkkiä hihkaisikin "Aprillia" ja Draco saapastelisi saliin ylimielinen virne kasvoillaan ja koko sali supisi kiihkeästi.
Syrkeammin ei olisi vuosi voinut alkaa. Luihuiset istuivat koko aterian ajan epäuskoiset ilmeet kasvoillaan eikä monikaan puhunut. Dracon puuttuminen näytti täysin katkaisseen heidän selkärankansa. Muut koululaiset eivät osanneet päättää miten suhtautuisivat asiaan ja pidot tuntuivat kaiken kaikkiaan hyvin ankeilta. Tuntui käsittämättömältä, että Draco Malfoy, luihuisten kultapoika, oli poissa.
***
"Parkinson! Pansy! Parkinson! Parkinson!!"
Pansy kääntyi ja näki Harry Potterin kahlaavan ihmismassan läpi hänen luokseen. Hän viittasi ystäviään menevän edeltä ja vetäytyi pois pois tyrmiin änkevästä valtavirtauksesta. Potter pääsi hänen luokseen. Silmälasit vinksallaan poika katsoi Pansya säikähtäneenä ja samalla hitusen vihaisena.
"Mitä helvetin pelleilyä tämä on?" hän puuskahti.
"Ei mitään", Pansy sanoi. Hän pani merkille, että Potter kummaksui hänen tavallista äänensävyään. Toisaalta, eihän Potter ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvat muulla tavalla, kuin valepukuisesti sirkuttaen..
"Mutta eihän Malfoy..? Onko hän..? Siis.. Äh..", Potter ähkäisi ja hänen poskensa alkoivat punehtua. Häntä kaduttaa, että hän tuli puhumaan minulle, Pansy rekisteröi.
"Kartano paloi viimeistä neliäsenttiä myöten. Häntä ei ole löydetty", Pansy kertoi. Hänen silmänsä olivat edelleen punaiset, mutta kyyneleet eivät enää valuneet. Ei kukaan voi teeskennellä itkevänsä loputtomiin.
"Eli.. hän on kuollut?" Potter kysyi ja hän tarkkaili Pansyn kasvoja hyvin tarkasti.
"Siltä se alkaa vaikuttaa", Pansy sanoi ja tuijotti Potteria terävä katse silmissään.
"Uskotko sinä sitten, että hän tulisi takaisin?"
Pansy hymyili surumielisesti: "Takaisin? Sinä vitsailet, ei, ei hän enää tule takaisin.."
Potter kurtisti kulmiaan ja yritti saada tolkkua Pansyn ristiriitaisista vastauksista.
"Siis onko hän nyt kuollut vai ei?" Potter tivasi.
"Jos olet hänen äitinsä uskot, että hän elää vielä kymmenienkin vuosien päästä. Jos olet hänen vihollisensa uskot hänen kuolleen ensi minuuteista lähtien", Pansy sanoi, kääntyi kannoillaan ja marssin tyrmiin jättäen Harry Potterin seisomaan hyvin hämmentyneen tyhjään eteisaulaan.
***
Tavataanko taivaanrannassa? Onko Thaimaa tarpaaksi kaukana?
Kukkiiko ruusu verinen? Mistä löytyy pimeydessä taivas sininen?
Onko haikaralla määränpää? Kuka auttaa eksyvää?
Missä lentää tuulen teitä, kuka alla sorron auttaa meitä?
Onko pelastus lippumme vapauteen? Missä ja miten, sinne meen?
Tuletko kanssani aamutteelle? Annatko ystävän langenneelle?
Riittääkö meille tähtitaivas? Vihreä olisiko villapaitas'?
Jos tappaamme taivaanrannan tuolla puolen, lupaa minulle, ettet kuole. Pansy hymyili ja taitteli tutulla käsialalla kirjoitetun kirjeen, jonka hän oli saanut kartanon palon jälkeisenä päivänä. Hän sujautti puputohveli jalkaansa ja hiipi matka-arkulleen. Kaiveltuaan sitä hetken, hän suoristautui ja veti vihreän villapaidan ylleen. Pansy tassutteli ikkunan ääreen ja jäi istumaan ikkunalaudalle kirje kädessään. Tähdet tuikkivat ja Pansy oli näkevinään tähdenlennon kaartuvassa samettitaivaassa.
"Thaimaa riittää oikein hyvin."
****
Fin.
A/N: Ja runo on sitten myös ala minä ^^ Kommenteita rakastan.. <3