Post by Karakia on Jun 11, 2005 14:14:39 GMT 2
Title: Kuun pimeä puoli
Author: Karakia
Rating: PG-13
Genre: Angst
A/N: On jo pitkään ollut suunnitelmissa kirjoittaa tällainen ficci Remuksen lapsuudesta. Nyt se sitten tuli vihdoin ja viimein tehtyä, kun Siivetöntä päivitettiin neljänteen Proboards-versioon.
Olen huono keksimään ficcien nimiä. Mutta ei se mitään, kiinnitäkää huomiota enemmän itse ficciin. Palaute olisi kivaa.
(Tämä on sitten kirjoitettu kahden aikaan yöllä, että jälki on myös sen mukaista.)
***
"Isä, tuletko sinä mukaan?" nuori poika huusi eteisestä. Kieltävä vastaus kuului olohuoneesta, joten poika huokaisi ja lähti ulos ovesta. Tämä nuori poika, joka meni tavalliselle iltakävelylleen, oli Remus Lupin. Hän tapasi harrastaa iltakävelyitä vanhempiensa kanssa, mutta viime aikoina nämä eivät olleet halunneet lähteä ulkoilemaan, koska oli kuulemma tärkeämpääkin tehtävää ja koska 9-vuotias poika oli ihan tarpeeksi vanha liikkumaan yksinkin.
Remus käveli hämärällä jalkakäytävällä vetäen syksyn kylmää ilmaa keuhkoihinsa. Kuu antoi valoa Remukselle ja hänen ympärillään avautuvalle maailmalle, ja Remusta lämmitti kuun lempeä loiste. Remus käveli miettien, miksi ihmisillä oli niin kiire. Hän ohitti juopon, joka houraili sekavia täysikuusta ja pedoista, mutta muuten kadut olivat tyhjiä. Liian tyhjiä, Remus ajatteli rypistäen kummastuneena otsaansa. Hän ei kuitenkaan antanut asian häiritä sen enempää, vaan istahti kylmälle puupenkille lepäämään.
Remus istui täydessä hiljaisuudessa katsellen höyryävää hengitystään kunnes kuuli pienen lehtien kahinan takanaan olevasta pusikosta. Hän käännähti katsomaan, muttei nähnyt mitään. Hänen sydämensä löi tavallista nopeampaan tahtiin ja Remus nousi äkkiä penkiltä kääntyen kotiaan kohti. Hän kuuli rasahduksen takaansa ja kiihdytti tahtiaan, vilkuillen samalla taakseen.
Pian hänen askeleensa muuttuivat juoksuksi, ja samaan aikaan hän alkoi kuulla takaansa juoksuaskelia. Naapurin koira varmaan, Remus yritti ajatella, mutta hänen mielikuvituksensa laukkasi häntä seuraavaa otustakin kovemmin. Äkkiä Remus pysähtyi, kääntyi vasemmalle ja hyppäsi pienen pensasaidan yli jonkun pihalle. Hän kääntyi katsomaan jalkakäytävää ja näki jonkin suden näköisen otuksen juoksevan hänen ohitseen. Remus ehti jo huokaista helpostuksesta, kunnes näki miten otus hidasti vauhtiaan ja kääntyi katsomaan suoraan Remuksen silmiin. Kullanruskeat silmät, samanlaiset kuin minulla, Remus ajatteli tuijottaen otusta silmiin.
Jokin otuksen olemuksessa sai Remuksen pelkäämään. Sen inhimillisyys. Sen tassut muistuttivat ihmisen käsiä ja sen kasvot, vaikka olivatkin kuin sudella, olivat jotenkin niin täynnä... tunnetta. Niin kuin ihmisillä, ilmeitä. Remus kompuroi taaksepäin ja samalla peto otti muutaman askeleen häntä kohti paljastaen hampaansa.
Remus olisi halunnut paeta, muttei kyennyt. Hän ei pystynyt, hän pelkäsi liikaa, ja pelkäsi näyttää pelkonsa edessään seisovalle eläimelle. Hänen silmänsä kyyneltyivät hitaasti, hän ajatteli kuolevansa samantien kun tuo peto tarttuisi häneen kiinni noilla terävillä hampaillaan. Remus otti haparoivan askeleen taaksepäin, kompastui ja kaatui selälleen. Peto hyppäsi aivan hänen eteensä, muristen uhkaavasti. Remus makasi paikoillaan, uskaltamatta edes hengittää.
Peto katsoi häntä silmiin, tuijottaen ihmeellisen anteeksipyytävästi ja surullisesti. Kuin se ei olisi halunnut käydä hänen kimppuunsa, kuin jokin pakottaisi sitä. Ja sitten se hyökkäsi, hyppäsi Remuksen päälle painaen hänet alleen ja puri hänen olkapäähänsä niin kovaa kuin leukalihakset sallivat. Remus huusi täyttä kurkkua, yrittäen kiemurrella pois pedon alta. Hänen olkapäähänsä sattui, kipu oli kovempaa kuin mikään mitä hän oli koskaan tuntenut. Hetkessä hänen ihonsa pinnalle nousi tuskanhiki, hän huohotti pedon alla pystymättä enää huutamaan. Peto ulvahti, irrotti hampaansa hänen olkapäästään ja juoksi äkkiä pimeyteen.
Remus makasi paikoillaan, hengittäen kiivaasti ja pidellen verta valuvaa olkapäätään. Äiti... Pitää päästä kotiin, Remus ajatteli sekavasti ja lähti raahautumaan kotiaan kohti. Onnekseen hänen kotinsa ei ollut enää pitkän matkan päässä ja ryömittyään kotiovelleen hän soitti vaivalloisesti ovikelloa. Pian ovi avattiin ja Remus näki äitinsä piirteet ovenpielessä.
"Enkeli", Remus sai sanottua. Siltä hänen äitinsä siinä seisoessaan näytti, ja Remuksen äiti käsitti väärin; tämä luuli poikansa kuolevan ja näkevän enkelin.
"Remus, voi hyvä luoja", hänen äitinsä henkäisi ja nosti hänet äkkiä maasta. Pian Remuksen isäkin tuli paikalle ja he veivät Remuksen olohuoneen sohvalle. Remus oli kalpea ja tärisi, hän ei pystynyt ajattelemaan järkevästi eikä puhumaan.
Remuksen äiti lähti hakemaan ensiapulaukkua ja Remuksen isä jäi poikansa viereen odottamaan. Hän katsoi Remuksen olkapäätä miettiväisenä ja otti sitten varovasti takin ja paidan pois Remuksen yltä. Nähdessään puremajäljet Remuksen isä irrotti äkkiä otteensa pojastaan ja älähti pelästyneenä.
"Remus... Remuksella on... Hänen olkapäänsä, katso hänen olkapäätään!" Remuksen isä änkytti vaimolleen, joka tuli laukun kanssa takaisin.
"Mitä hänen olkapäästään?" Remuksen äiti kysyi ihmeissään. Remuksen isä näytti puremajäkiä ja hänen vaimonsa muuttui melkein yhtä kalpeaksi kuin Remus.
"Voi ei. Ei, ei Remusta", äiti sopersi valuen lattialle istumaan ja peittäen kasvonsa käsillään.
"Rakas, meidän pitää tyrehdyttää tuo verenvuoto, muuten hän valuu kuiviin! Katsotaan sitten mitä voimme tehdä..."
Remus katseli puoliavoimin silmin miten hänen äitinsä itki hänen vieressään ja miten hänen isänsä sitoi hänen olkapäähänsä sideharsoa.
"Älä itke äiti..." Remus sai sanottua käheästi.
***
Ja vaikka Remuksen vanhemmat toivoivat ja rukoilivat, että purema olisi ollut vain tavallisen suden tekemä, asia oli toisin. Remuksen vanhemmat veivät poikansa syrjäiseen latoon seuraavan täysikuun ajaksi ja aamulla takaisin tullessaan heidän oli pakko kohdattava se totuus, että heidän poikansa oli ihmissusi.
Remus ei ymmärtänyt, miksi hänet vietiin pimeään latoon ja jätettiin sinne, ja aamulla hänet tultiin hakemaan pois. Oliko hän tehnyt jotain pahaa, rankaistiinko häntä jostain? Hänen vanhempansa eivät suostuneet puhumaan asiasta, eikä Remus itse voinut aavistaa mitään. Hän ei muistanut aamulla enää mitään ladossa vietetystä yöstä, mutta hän arveli sen johtuvan siitä, että hän oli nukkunut niin sikeästi.
Vihdoin ja viimein Remus sai kuitenkin tietää, miksi häntä vietiin eri paikkoihin, miksi häntä tutkittiin ja miksi hänestä oltiin niin huolissaan. Hänen vanhempansa kertoivat hänen olevan ihmissusi, eikä asialle voinut mitään. Koko vuoden ajan Remuksen vanhemmat olivat salanneet asian, ja nyt, kun Remus täytti kymmenen, hän sai tietää asiasta, joka antoi vastauksen kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Miksi hän ei saanut mennä enää ulos iltakävelyille. Miksi hänet piti viedä joka kuukausi pariksi yöksi mielisairaalan suljetulle osastolle. Miksi hän oli voinut pahoin niin usein, miksi hän oli laihtunut ja miksi hän tunsi itsensä väsyneeksi ja vanhaksi.
Kun hänen vanhempansa kertoivat asiasta, Remus istui hetken aivan hiljaa paikoillaan, nousi sitten ylös, käveli omaan huoneeseensa ja rikkoi kaiken minkä rikottua sai.
Seuraavana aamuna Remuksen istuessa aamiaisella hän näki äitinsä kävelevän itkien hänen ohitseen. Ja hänen isänsä lähtevän töihin rähjäisen näköisenä, kuin olisi valvonut monta viikkoa. Remus nousi pöydästä ja meni äitinsä luo.
"Anteeksi, äiti", Remus sanoi hiljaa. Hänen äitinsä käänsi katseensa häneen ja silitti hellästi hänen hiuksiaan.
"Voi kulta, ei tämä sinun syytäsi ole. Mikään ei ole", Remuksen äiti vastasi katsellen poikansa kalpeita kasvoja.
"Onpas. Te olette olleet huonolla tuulella ja onnettomia vasta sen jälkeen, kun minua purtiin. Ja minä hajotin kaiken huoneessani, ja me olemme muutenkin köyhiä eikä ole varaa ostaa uusia tavaroita... Äiti, älä itke", Remus sanoi tärisevällä äänellä ja meni sitten huoneeseensa.
***
Jokaisen täydenkuun jälkeisenä päivänä Remus heräsi entistä väsyneempänä ja kalpeampana. Vuodet kuluivat, mutta mikään ei muuttunut. Hän oli ajatellut, että hän tottuisi siihen. Kasvavaan kipuun sisällä, siihen miten luut murtuivat ja luutuivat ja miten se kaikki toistui kuukaudesta toiseen. Ja nyt hän oli jo vanha mies, tai siltä hän näytti. Vasta hiukan yli kolmenkymmenen, ja silti kuin ikäloppu. Hänen silmänalusensa olivat tummat, nukkui hän miten paljon tahansa, ja hänen arpensa pysyivät aina vain paikoillaan, yhtä selvinä ja näkyvinä. Remus katsoi itseään peilistä monta kertaa päivässä, vain varmistaakseen ettei nähnyt vain unta siitä, että hän näytti puolikuolleelta.
Eniten hän vihasi painajaisiaan. Jos täysikuu ei valvottanut häntä, niin sitten painajaiset. Ne tunkeutuivat hänen alitajuntaansa ja aikaansaivat mitä verisimpiä ja kauheimpia mielikuvia. Remus heräsi usein keskellä yötä huutaen hikisenä tai lattialle pudotessaan tai joskus jopa seisoessaan kasvot seinää vasten käveltyään siihen unissaan. Häntä pelotti, ja kun hän pelkäsi, hän ei saanut unta. Kun hän ei enää pystynyt olemaan hereillä, hän pelkäsi vieläkin painajaisia, ja oravanpyörä jatkui. Hän pelkäsi ja pelko tunkeutui hänen uneensa. Hän näki unia siitä, miten hänen ystävänsä vietiin yksi kerrallaan, aina vain kauheammalla tavalla. Hän näki unta, kuinka hän tappoi ihmisiä, hän pelkäsi itseään ja muita.
Ja hän vihasi itseään, koska pelkäsi, ja pelkäsi itseään vihan takia. Mutta silti hän eli, koska hän halusi sitä. Hän halusi niin kovasti edes yrittää, ja menipä se yritys miten huonosti tahansa, hän eli. Vaikka hänen haavansa syvenivät mitä enemmän täysikuita tuli ja meni, vaikka hän tunsi olonsa välillä pohjattoman surulliseksi ja hirveäksi, vaikka häntä väsytti elää sellaisena mikä hän oli - hän eli. Ja se, että hän eli kaikesta huolimatta, teki hänestä vahvan. Mutta hän ei nähnyt sitä vahvuutta. Hän näki vain kuun pimeän puolen ja sen, mitä se teki hänelle.
***
A/N: *mykistyy* Huppista. Purin tähän hiukan itseäni näemmä. ^^' No, ficci siitä joka tapauksessa tuli, ja angstia näköjään.
Author: Karakia
Rating: PG-13
Genre: Angst
A/N: On jo pitkään ollut suunnitelmissa kirjoittaa tällainen ficci Remuksen lapsuudesta. Nyt se sitten tuli vihdoin ja viimein tehtyä, kun Siivetöntä päivitettiin neljänteen Proboards-versioon.
Olen huono keksimään ficcien nimiä. Mutta ei se mitään, kiinnitäkää huomiota enemmän itse ficciin. Palaute olisi kivaa.
(Tämä on sitten kirjoitettu kahden aikaan yöllä, että jälki on myös sen mukaista.)
***
"Isä, tuletko sinä mukaan?" nuori poika huusi eteisestä. Kieltävä vastaus kuului olohuoneesta, joten poika huokaisi ja lähti ulos ovesta. Tämä nuori poika, joka meni tavalliselle iltakävelylleen, oli Remus Lupin. Hän tapasi harrastaa iltakävelyitä vanhempiensa kanssa, mutta viime aikoina nämä eivät olleet halunneet lähteä ulkoilemaan, koska oli kuulemma tärkeämpääkin tehtävää ja koska 9-vuotias poika oli ihan tarpeeksi vanha liikkumaan yksinkin.
Remus käveli hämärällä jalkakäytävällä vetäen syksyn kylmää ilmaa keuhkoihinsa. Kuu antoi valoa Remukselle ja hänen ympärillään avautuvalle maailmalle, ja Remusta lämmitti kuun lempeä loiste. Remus käveli miettien, miksi ihmisillä oli niin kiire. Hän ohitti juopon, joka houraili sekavia täysikuusta ja pedoista, mutta muuten kadut olivat tyhjiä. Liian tyhjiä, Remus ajatteli rypistäen kummastuneena otsaansa. Hän ei kuitenkaan antanut asian häiritä sen enempää, vaan istahti kylmälle puupenkille lepäämään.
Remus istui täydessä hiljaisuudessa katsellen höyryävää hengitystään kunnes kuuli pienen lehtien kahinan takanaan olevasta pusikosta. Hän käännähti katsomaan, muttei nähnyt mitään. Hänen sydämensä löi tavallista nopeampaan tahtiin ja Remus nousi äkkiä penkiltä kääntyen kotiaan kohti. Hän kuuli rasahduksen takaansa ja kiihdytti tahtiaan, vilkuillen samalla taakseen.
Pian hänen askeleensa muuttuivat juoksuksi, ja samaan aikaan hän alkoi kuulla takaansa juoksuaskelia. Naapurin koira varmaan, Remus yritti ajatella, mutta hänen mielikuvituksensa laukkasi häntä seuraavaa otustakin kovemmin. Äkkiä Remus pysähtyi, kääntyi vasemmalle ja hyppäsi pienen pensasaidan yli jonkun pihalle. Hän kääntyi katsomaan jalkakäytävää ja näki jonkin suden näköisen otuksen juoksevan hänen ohitseen. Remus ehti jo huokaista helpostuksesta, kunnes näki miten otus hidasti vauhtiaan ja kääntyi katsomaan suoraan Remuksen silmiin. Kullanruskeat silmät, samanlaiset kuin minulla, Remus ajatteli tuijottaen otusta silmiin.
Jokin otuksen olemuksessa sai Remuksen pelkäämään. Sen inhimillisyys. Sen tassut muistuttivat ihmisen käsiä ja sen kasvot, vaikka olivatkin kuin sudella, olivat jotenkin niin täynnä... tunnetta. Niin kuin ihmisillä, ilmeitä. Remus kompuroi taaksepäin ja samalla peto otti muutaman askeleen häntä kohti paljastaen hampaansa.
Remus olisi halunnut paeta, muttei kyennyt. Hän ei pystynyt, hän pelkäsi liikaa, ja pelkäsi näyttää pelkonsa edessään seisovalle eläimelle. Hänen silmänsä kyyneltyivät hitaasti, hän ajatteli kuolevansa samantien kun tuo peto tarttuisi häneen kiinni noilla terävillä hampaillaan. Remus otti haparoivan askeleen taaksepäin, kompastui ja kaatui selälleen. Peto hyppäsi aivan hänen eteensä, muristen uhkaavasti. Remus makasi paikoillaan, uskaltamatta edes hengittää.
Peto katsoi häntä silmiin, tuijottaen ihmeellisen anteeksipyytävästi ja surullisesti. Kuin se ei olisi halunnut käydä hänen kimppuunsa, kuin jokin pakottaisi sitä. Ja sitten se hyökkäsi, hyppäsi Remuksen päälle painaen hänet alleen ja puri hänen olkapäähänsä niin kovaa kuin leukalihakset sallivat. Remus huusi täyttä kurkkua, yrittäen kiemurrella pois pedon alta. Hänen olkapäähänsä sattui, kipu oli kovempaa kuin mikään mitä hän oli koskaan tuntenut. Hetkessä hänen ihonsa pinnalle nousi tuskanhiki, hän huohotti pedon alla pystymättä enää huutamaan. Peto ulvahti, irrotti hampaansa hänen olkapäästään ja juoksi äkkiä pimeyteen.
Remus makasi paikoillaan, hengittäen kiivaasti ja pidellen verta valuvaa olkapäätään. Äiti... Pitää päästä kotiin, Remus ajatteli sekavasti ja lähti raahautumaan kotiaan kohti. Onnekseen hänen kotinsa ei ollut enää pitkän matkan päässä ja ryömittyään kotiovelleen hän soitti vaivalloisesti ovikelloa. Pian ovi avattiin ja Remus näki äitinsä piirteet ovenpielessä.
"Enkeli", Remus sai sanottua. Siltä hänen äitinsä siinä seisoessaan näytti, ja Remuksen äiti käsitti väärin; tämä luuli poikansa kuolevan ja näkevän enkelin.
"Remus, voi hyvä luoja", hänen äitinsä henkäisi ja nosti hänet äkkiä maasta. Pian Remuksen isäkin tuli paikalle ja he veivät Remuksen olohuoneen sohvalle. Remus oli kalpea ja tärisi, hän ei pystynyt ajattelemaan järkevästi eikä puhumaan.
Remuksen äiti lähti hakemaan ensiapulaukkua ja Remuksen isä jäi poikansa viereen odottamaan. Hän katsoi Remuksen olkapäätä miettiväisenä ja otti sitten varovasti takin ja paidan pois Remuksen yltä. Nähdessään puremajäljet Remuksen isä irrotti äkkiä otteensa pojastaan ja älähti pelästyneenä.
"Remus... Remuksella on... Hänen olkapäänsä, katso hänen olkapäätään!" Remuksen isä änkytti vaimolleen, joka tuli laukun kanssa takaisin.
"Mitä hänen olkapäästään?" Remuksen äiti kysyi ihmeissään. Remuksen isä näytti puremajäkiä ja hänen vaimonsa muuttui melkein yhtä kalpeaksi kuin Remus.
"Voi ei. Ei, ei Remusta", äiti sopersi valuen lattialle istumaan ja peittäen kasvonsa käsillään.
"Rakas, meidän pitää tyrehdyttää tuo verenvuoto, muuten hän valuu kuiviin! Katsotaan sitten mitä voimme tehdä..."
Remus katseli puoliavoimin silmin miten hänen äitinsä itki hänen vieressään ja miten hänen isänsä sitoi hänen olkapäähänsä sideharsoa.
"Älä itke äiti..." Remus sai sanottua käheästi.
***
Ja vaikka Remuksen vanhemmat toivoivat ja rukoilivat, että purema olisi ollut vain tavallisen suden tekemä, asia oli toisin. Remuksen vanhemmat veivät poikansa syrjäiseen latoon seuraavan täysikuun ajaksi ja aamulla takaisin tullessaan heidän oli pakko kohdattava se totuus, että heidän poikansa oli ihmissusi.
Remus ei ymmärtänyt, miksi hänet vietiin pimeään latoon ja jätettiin sinne, ja aamulla hänet tultiin hakemaan pois. Oliko hän tehnyt jotain pahaa, rankaistiinko häntä jostain? Hänen vanhempansa eivät suostuneet puhumaan asiasta, eikä Remus itse voinut aavistaa mitään. Hän ei muistanut aamulla enää mitään ladossa vietetystä yöstä, mutta hän arveli sen johtuvan siitä, että hän oli nukkunut niin sikeästi.
Vihdoin ja viimein Remus sai kuitenkin tietää, miksi häntä vietiin eri paikkoihin, miksi häntä tutkittiin ja miksi hänestä oltiin niin huolissaan. Hänen vanhempansa kertoivat hänen olevan ihmissusi, eikä asialle voinut mitään. Koko vuoden ajan Remuksen vanhemmat olivat salanneet asian, ja nyt, kun Remus täytti kymmenen, hän sai tietää asiasta, joka antoi vastauksen kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Miksi hän ei saanut mennä enää ulos iltakävelyille. Miksi hänet piti viedä joka kuukausi pariksi yöksi mielisairaalan suljetulle osastolle. Miksi hän oli voinut pahoin niin usein, miksi hän oli laihtunut ja miksi hän tunsi itsensä väsyneeksi ja vanhaksi.
Kun hänen vanhempansa kertoivat asiasta, Remus istui hetken aivan hiljaa paikoillaan, nousi sitten ylös, käveli omaan huoneeseensa ja rikkoi kaiken minkä rikottua sai.
Seuraavana aamuna Remuksen istuessa aamiaisella hän näki äitinsä kävelevän itkien hänen ohitseen. Ja hänen isänsä lähtevän töihin rähjäisen näköisenä, kuin olisi valvonut monta viikkoa. Remus nousi pöydästä ja meni äitinsä luo.
"Anteeksi, äiti", Remus sanoi hiljaa. Hänen äitinsä käänsi katseensa häneen ja silitti hellästi hänen hiuksiaan.
"Voi kulta, ei tämä sinun syytäsi ole. Mikään ei ole", Remuksen äiti vastasi katsellen poikansa kalpeita kasvoja.
"Onpas. Te olette olleet huonolla tuulella ja onnettomia vasta sen jälkeen, kun minua purtiin. Ja minä hajotin kaiken huoneessani, ja me olemme muutenkin köyhiä eikä ole varaa ostaa uusia tavaroita... Äiti, älä itke", Remus sanoi tärisevällä äänellä ja meni sitten huoneeseensa.
***
Jokaisen täydenkuun jälkeisenä päivänä Remus heräsi entistä väsyneempänä ja kalpeampana. Vuodet kuluivat, mutta mikään ei muuttunut. Hän oli ajatellut, että hän tottuisi siihen. Kasvavaan kipuun sisällä, siihen miten luut murtuivat ja luutuivat ja miten se kaikki toistui kuukaudesta toiseen. Ja nyt hän oli jo vanha mies, tai siltä hän näytti. Vasta hiukan yli kolmenkymmenen, ja silti kuin ikäloppu. Hänen silmänalusensa olivat tummat, nukkui hän miten paljon tahansa, ja hänen arpensa pysyivät aina vain paikoillaan, yhtä selvinä ja näkyvinä. Remus katsoi itseään peilistä monta kertaa päivässä, vain varmistaakseen ettei nähnyt vain unta siitä, että hän näytti puolikuolleelta.
Eniten hän vihasi painajaisiaan. Jos täysikuu ei valvottanut häntä, niin sitten painajaiset. Ne tunkeutuivat hänen alitajuntaansa ja aikaansaivat mitä verisimpiä ja kauheimpia mielikuvia. Remus heräsi usein keskellä yötä huutaen hikisenä tai lattialle pudotessaan tai joskus jopa seisoessaan kasvot seinää vasten käveltyään siihen unissaan. Häntä pelotti, ja kun hän pelkäsi, hän ei saanut unta. Kun hän ei enää pystynyt olemaan hereillä, hän pelkäsi vieläkin painajaisia, ja oravanpyörä jatkui. Hän pelkäsi ja pelko tunkeutui hänen uneensa. Hän näki unia siitä, miten hänen ystävänsä vietiin yksi kerrallaan, aina vain kauheammalla tavalla. Hän näki unta, kuinka hän tappoi ihmisiä, hän pelkäsi itseään ja muita.
Ja hän vihasi itseään, koska pelkäsi, ja pelkäsi itseään vihan takia. Mutta silti hän eli, koska hän halusi sitä. Hän halusi niin kovasti edes yrittää, ja menipä se yritys miten huonosti tahansa, hän eli. Vaikka hänen haavansa syvenivät mitä enemmän täysikuita tuli ja meni, vaikka hän tunsi olonsa välillä pohjattoman surulliseksi ja hirveäksi, vaikka häntä väsytti elää sellaisena mikä hän oli - hän eli. Ja se, että hän eli kaikesta huolimatta, teki hänestä vahvan. Mutta hän ei nähnyt sitä vahvuutta. Hän näki vain kuun pimeän puolen ja sen, mitä se teki hänelle.
***
A/N: *mykistyy* Huppista. Purin tähän hiukan itseäni näemmä. ^^' No, ficci siitä joka tapauksessa tuli, ja angstia näköjään.
. Niin, ja otsikkokin oli hyvä, ei mitään valittamista.
Ja Kelmeistä on kuitenkin kirjoitettu niin paljon yhdessä, että on minusta ihan hyvä kun välillä kirjoitetaan vain yhdestä henkilöstä. 
