Post by Dory on May 27, 2005 19:49:49 GMT 2
Nimi: It's your smile
Kirjoittaja: Minäpä minä.
Genre: Slash (yllätys), fluffy, voidaan ehkä luokitella songficiksi. Tai sitten ei.
Paritus: Sirius/Remus <3
Ikäraja: PG tai PG-13, en ole aivan varma.
Beta: Schwan
A/N: Älkää kiltit rakkaat tappako minua, vaikka tämä onkin huono, sillä minä tiedän sen. Syytän koko jutusta vatsatautia ja siitä johtuvaa mielenhäiriötä.
Tämä on Fenkolille, koska se kaipasi piristystä. Ja siksi, että se on minulle tärkeä. *halii Fenin*
Kiitokset Schwanille, joka jaksoi betata tämän. <3
Kappalejako by Fenkoli. Thänks, muru.
Laulun sanat on törkeästi varastettu Modern Talkingilta. Anteeksi.
”Ihan totta, Remus. Olen varma, ettei Sirius tarkoittanut sillä mitään”, James Potterin ääni kuiski hiljaa melkein autiossa makuusalissa. Vain Jamesin rauhoittavat sanat ja ruskeahiuksisen pojan vaimeat nyyhkäykset rikkoivat hiljaisuuden.
”Mutta... Miksi hän sitten sanoi niin?” Remus kysyi saatuaan hengityksensä hiukan tasaantumaan ja itkun vaimenemaan pelkäksi nikotukseksi.
James näytti ensin neuvottomalta, mutta sai kuin saikin puserrettua kasvoilleen pirteän hymyn. ”Tunnethan sinä Siriuksen. Hän sanoo asioita ennen kuin ajattelee.”
Remus rypisti kulmiaan ja pudisti sitten päätään. ”Niin, mutta ei hän normaalisti ole ilkeä...”
[Remus juoksi pitkin käytävää, eikä välittänyt ohikulkijoiden kummastuneista katseista. Hyvin epätavallista käytöstä Rohkelikon hyväkäytöksiseltä valvojaoppilaalta, sen myönsi kuka tahansa.
Remus pysähtyi vasta muotokuva-aukon edessä ja kuiskasi hengästyneenä salasanan Lihavalle leidille, joka päästi hänet sisään. Remus loikki portaat ylös poikien makuusaliin, josta tiesi löytävänsä erään tietyn henkilön...
”Sirius! Sirius, arvaa mitä? Minä...” Remus keskeytti nähdessään tummatukkaisen pojan ilmeen. ”Rakas, onko kaikki kunnossa?”
”Se ei oikeastaan ole sinun asiasi”, Sirius vastasi kylmästi.
”Mutta... Siri...” Remus sopersi hämillään. Sirius ei ollut koskaan ennen kuulostanut niin etäiseltä tai näyttänyt niin ärtyneeltä.
”Kuulit kyllä, Remus. Ja minulla on nyt tekemistä, joten jos voisit ystävällisesti häipyä, olisin todella kiitollinen”, Sirius sanoi hymyillen viileästi ja osoitti pergamenttirulla, johon oli kirjoittanut jotain siistillä, kapealla käsialalla.
”Oletko sinä vihainen jostain? Minä en ymmärrä-” Remus kuiskasi pienellä äänellä, mutta Sirius keskeytti hänet. ”Remus, jos nyt vain menisit pois.”
Remus ei huomannut Jamesia, joka tuli makuusaliin juuri kun hän pyyhälsi pois sieltä kyyneleet silmissä. Jos hän olisi jäänyt edes hetkeksi, olisi hän voinut kuulla Jamesin sanat: ”Hienoa, Anturajalka. Tosi tahdikkaasti hoidettu. Ei sinun olisi tarvinnut olla aivan noin ilkeä...”/i]
James näytti arvaavan Remuksen ajatukset ja taputti tätä lohduttavasti olalle. ”Kuule, ei hän varmaan oikeasti tarkoittanut mitään pahaa. Ja oletko miettinyt, että hänellä saattoi olla syykin siihen, että käyttäytyi vähän omituisesti?”
”Vähän omituisesti? Sarvihaara-ystäväiseni, tuo on kyllä vuoden suurin vähättely. En ole koskaan nähnyt Siriusta sellaisena... Paitsi kun hän puhuu Regulukselle. Mutta sen ymmärtää, Regulus vihaa homoja ja halveksii Siriusta nykyään vielä enemmän kuin aikaisemmin.” Remuksen ääni hiipui loppua kohden ja hän käänsi katseensa Jamesin silmistä nenäliinan, jota hypisteli sormissaan.
”Kyllä Sirius tulee pyytämään anteeksi. Ihan totta, hän rakastaa sinua. Ja minä jos kuka tiedän sen.
Minähän se jouduin kuuntelemaan hänen epätoivoisia juttujaan monen kuukauden ajan, kun hän mietti uskaltaako kertoa sinulle tunteistaan”, James vakuutteli ja hymyili rohkaisevasti ystävälleen. Sitten hän vilkaisi vaaleanpunaista rannekelloaan (he olivat lyöneet Siriuksen kanssa vetoa siitä, kehtaisiko James käyttää sitä) ja läimäisi kätensä suulleen jokseenkin teatraalisesti. ”Voi hyvänen aika, minun täytyy mennä. Muistin juuri yhden jutun... Pidä sinä hauskaa.” Ja sen sanottuaan James loikki ulos makuusalista jättäen hämmentyneen Remuksen yksin nenäliinapaketin kanssa.
Tahtomattaakin Remuksen ajatuksissa pyörivät Jamesin äskeiset sanat ja rohkaiseva hymy. Hän rakastaa sinua. Yksinäinen kyynel vieri pitkin Remuksen poskea, mutta hän pyyhkäisi sen pois ennen kuin se ehti tippua päiväpeitolle.
Sirius hymyili hermostuneena ja haroi mustia hiuksiaan. Remus katsoi häntä odottavasti. Sirius veti syvään henkeä kerran, sitten toisenkin. Lopulta hän kohotti katseensa ja Remus huomasi hänen silmissään jonkin määrittelemättömän tunteen. Toivoa?
”Remus... Minä taidan... Tai siis, minä rakastan sinua”, Sirius sopersi, kun viimein sai äänensä toimimaan.
”Sinä... Rakastat minua?” Remus kysyi hämmästyneenä. Hänen mielessään myllersi. Sirius oli sanonut rakastavansa häntä. Niin monta vuotta hän oli toivonut... Remus tunsi, kuinka onnellinen hymy levisi hänen kasvoilleen. ”Niin minäkin sinua, Sirius.”
Remus havahtui outoon ääneen. Ihan kuin joku olisi heittänyt ikkunaa jollain kovalla esineellä. Hän hipsutteli ikkunan luo. Ulkona oli kuitenkin niin pimeää, että lasi heijasti kaiken sisällä olevan. Siksi hän avasi ikkunan varovasti ja pisti päänsä ulos.
”Kuutamo, rakkaani. Kuinka hurmaavalta sinä näytätkään.”
Oli vähällä, ettei Remus lyönyt päätään ikkunankarmiin, kun hän huomasi, kuka oli heittänyt ikkunaa. Sirius istui luudan selässä ja leijui hänen edessään varsin itsetyytyväisen näköisenä kitara toisessa kädessään. Hei, hetkonen. Kitara? Eihän Sirius osannut soittaa kitaraa.
”Sirius? Mitä hittoa sinä teet?” Remus sähisi puoliksi peloissaan, puoliksi kummastuneena. Alas oli melkoinen matka ja jos Siriuksen tasapaino horjuisi edes hetken... Hän ei halunnut ajatella seurauksia.
”Miltä näyttää?” Sirius kysyi hymyillen hurmaavinta hymyään, eikä Remus voinut muuta kuin tuijottaa tämän sinisiä, melkein mustia silmiä yhä vain hämmentyneempänä. Sirius kuitenkin vakavoitui varsin pian ja lensi varovasti lähemmäs ikkunaa. ”Remus, minä haluaisin pyytää sinulta anteeksi. Siis sitä, kun olin tänään ilkeä sinulle. Ei minun ollut tarkoitus olla niin kylmä, mutta kun minulla oli tärkeää tekemistä...”
”Tule sisään Sirius, jutellaan täällä. Sinä tiedät, etten minä pidä korkeista paikoista ja kun sinä keikut siinä luudalla, niin min-” Remus supatti nopeasti, kuulostaen hiukan hätääntyneeltä, mutta Sirius keskeytti hänet lempeästi.
”Ei, sinä et nyt tajua. Katsos kun nyt on meidän vuosipäivämme”, tummatukkainen poika sanoi hiljaa, katsoen Remusta suoraan silmiin.
Vuosipäivä. Niin tietysti, siitähän hänen oli pitänyt sanoa Siriukselle silloin päivällä, mutta kun toinen poika oli käyttäytynyt niin omituisesti, hän oli unohtanut koko asian...
Sirius ryki, vaikuttaen hiukan hermostuneelta, kun Remus ei sanonut pitkään aikaan mitään. Lopulta tumma poika rikkoi hiljaisuuden. ”Minä mietin tätä vuosipäivää, enkä tiennyt miten saisin vakuutettua sinulle, että rakastan sinua enemmän kuin mitään tai ketään muuta. No, Jameshan minut lopulta pelasti ja ehdotti, että kirjoitan sinulle laulun. En ollut ikinä kirjoittanut mitään kenellekään ja sinä tiedät, etten osaa soittaa yhtäkään soitinta. Mutta pakko minun oli yrittää.”
Remuksen kurkkua kuristi liikutuksesta. Suloinen Sirius. Hölmö Sirius. Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä, kun Sirius alkoi soittamaan, ensin haparoiden, mutta sitten varmemmin. Siriuksen laulu alkoi hiljaisena, seuraten soiton voimakkuutta. Remus ei ollut koskaan kuullut Siriuksen laulavan, ellei lasketa juomalauluja joita tämä aina hoilasi humalassa.
It's your smile, what makes my heartbeat fast
It's your smile, and it will last
I know, that you the one for me
It's your smile, I can never let you go
It's your smile, it always shows
I know, that you're the one for me
Remus ei huomannut lainkaan, että kyyneleet valuivat estoitta hänen poskillaan. Sirius lauloi säkeistön kolme kertaa, ennen kuin kohotti katseensa kitarastaan. ”Minä ihan totta rakastan sinua, Remus.”
”Niin minäkin sinua, Sirius.”
”Mieti, jo vuosi yhdessä. Kauan sinä oikein aiot kestää minua?”
”Ikuisesti, rakkaani.”
Kirjoittaja: Minäpä minä.
Genre: Slash (yllätys), fluffy, voidaan ehkä luokitella songficiksi. Tai sitten ei.
Paritus: Sirius/Remus <3
Ikäraja: PG tai PG-13, en ole aivan varma.
Beta: Schwan
A/N: Älkää kiltit rakkaat tappako minua, vaikka tämä onkin huono, sillä minä tiedän sen. Syytän koko jutusta vatsatautia ja siitä johtuvaa mielenhäiriötä.
Tämä on Fenkolille, koska se kaipasi piristystä. Ja siksi, että se on minulle tärkeä. *halii Fenin*
Kiitokset Schwanille, joka jaksoi betata tämän. <3
Kappalejako by Fenkoli. Thänks, muru.
Laulun sanat on törkeästi varastettu Modern Talkingilta. Anteeksi.
”Ihan totta, Remus. Olen varma, ettei Sirius tarkoittanut sillä mitään”, James Potterin ääni kuiski hiljaa melkein autiossa makuusalissa. Vain Jamesin rauhoittavat sanat ja ruskeahiuksisen pojan vaimeat nyyhkäykset rikkoivat hiljaisuuden.
”Mutta... Miksi hän sitten sanoi niin?” Remus kysyi saatuaan hengityksensä hiukan tasaantumaan ja itkun vaimenemaan pelkäksi nikotukseksi.
James näytti ensin neuvottomalta, mutta sai kuin saikin puserrettua kasvoilleen pirteän hymyn. ”Tunnethan sinä Siriuksen. Hän sanoo asioita ennen kuin ajattelee.”
Remus rypisti kulmiaan ja pudisti sitten päätään. ”Niin, mutta ei hän normaalisti ole ilkeä...”
[Remus juoksi pitkin käytävää, eikä välittänyt ohikulkijoiden kummastuneista katseista. Hyvin epätavallista käytöstä Rohkelikon hyväkäytöksiseltä valvojaoppilaalta, sen myönsi kuka tahansa.
Remus pysähtyi vasta muotokuva-aukon edessä ja kuiskasi hengästyneenä salasanan Lihavalle leidille, joka päästi hänet sisään. Remus loikki portaat ylös poikien makuusaliin, josta tiesi löytävänsä erään tietyn henkilön...
”Sirius! Sirius, arvaa mitä? Minä...” Remus keskeytti nähdessään tummatukkaisen pojan ilmeen. ”Rakas, onko kaikki kunnossa?”
”Se ei oikeastaan ole sinun asiasi”, Sirius vastasi kylmästi.
”Mutta... Siri...” Remus sopersi hämillään. Sirius ei ollut koskaan ennen kuulostanut niin etäiseltä tai näyttänyt niin ärtyneeltä.
”Kuulit kyllä, Remus. Ja minulla on nyt tekemistä, joten jos voisit ystävällisesti häipyä, olisin todella kiitollinen”, Sirius sanoi hymyillen viileästi ja osoitti pergamenttirulla, johon oli kirjoittanut jotain siistillä, kapealla käsialalla.
”Oletko sinä vihainen jostain? Minä en ymmärrä-” Remus kuiskasi pienellä äänellä, mutta Sirius keskeytti hänet. ”Remus, jos nyt vain menisit pois.”
Remus ei huomannut Jamesia, joka tuli makuusaliin juuri kun hän pyyhälsi pois sieltä kyyneleet silmissä. Jos hän olisi jäänyt edes hetkeksi, olisi hän voinut kuulla Jamesin sanat: ”Hienoa, Anturajalka. Tosi tahdikkaasti hoidettu. Ei sinun olisi tarvinnut olla aivan noin ilkeä...”/i]
James näytti arvaavan Remuksen ajatukset ja taputti tätä lohduttavasti olalle. ”Kuule, ei hän varmaan oikeasti tarkoittanut mitään pahaa. Ja oletko miettinyt, että hänellä saattoi olla syykin siihen, että käyttäytyi vähän omituisesti?”
”Vähän omituisesti? Sarvihaara-ystäväiseni, tuo on kyllä vuoden suurin vähättely. En ole koskaan nähnyt Siriusta sellaisena... Paitsi kun hän puhuu Regulukselle. Mutta sen ymmärtää, Regulus vihaa homoja ja halveksii Siriusta nykyään vielä enemmän kuin aikaisemmin.” Remuksen ääni hiipui loppua kohden ja hän käänsi katseensa Jamesin silmistä nenäliinan, jota hypisteli sormissaan.
”Kyllä Sirius tulee pyytämään anteeksi. Ihan totta, hän rakastaa sinua. Ja minä jos kuka tiedän sen.
Minähän se jouduin kuuntelemaan hänen epätoivoisia juttujaan monen kuukauden ajan, kun hän mietti uskaltaako kertoa sinulle tunteistaan”, James vakuutteli ja hymyili rohkaisevasti ystävälleen. Sitten hän vilkaisi vaaleanpunaista rannekelloaan (he olivat lyöneet Siriuksen kanssa vetoa siitä, kehtaisiko James käyttää sitä) ja läimäisi kätensä suulleen jokseenkin teatraalisesti. ”Voi hyvänen aika, minun täytyy mennä. Muistin juuri yhden jutun... Pidä sinä hauskaa.” Ja sen sanottuaan James loikki ulos makuusalista jättäen hämmentyneen Remuksen yksin nenäliinapaketin kanssa.
Tahtomattaakin Remuksen ajatuksissa pyörivät Jamesin äskeiset sanat ja rohkaiseva hymy. Hän rakastaa sinua. Yksinäinen kyynel vieri pitkin Remuksen poskea, mutta hän pyyhkäisi sen pois ennen kuin se ehti tippua päiväpeitolle.
Sirius hymyili hermostuneena ja haroi mustia hiuksiaan. Remus katsoi häntä odottavasti. Sirius veti syvään henkeä kerran, sitten toisenkin. Lopulta hän kohotti katseensa ja Remus huomasi hänen silmissään jonkin määrittelemättömän tunteen. Toivoa?
”Remus... Minä taidan... Tai siis, minä rakastan sinua”, Sirius sopersi, kun viimein sai äänensä toimimaan.
”Sinä... Rakastat minua?” Remus kysyi hämmästyneenä. Hänen mielessään myllersi. Sirius oli sanonut rakastavansa häntä. Niin monta vuotta hän oli toivonut... Remus tunsi, kuinka onnellinen hymy levisi hänen kasvoilleen. ”Niin minäkin sinua, Sirius.”
Remus havahtui outoon ääneen. Ihan kuin joku olisi heittänyt ikkunaa jollain kovalla esineellä. Hän hipsutteli ikkunan luo. Ulkona oli kuitenkin niin pimeää, että lasi heijasti kaiken sisällä olevan. Siksi hän avasi ikkunan varovasti ja pisti päänsä ulos.
”Kuutamo, rakkaani. Kuinka hurmaavalta sinä näytätkään.”
Oli vähällä, ettei Remus lyönyt päätään ikkunankarmiin, kun hän huomasi, kuka oli heittänyt ikkunaa. Sirius istui luudan selässä ja leijui hänen edessään varsin itsetyytyväisen näköisenä kitara toisessa kädessään. Hei, hetkonen. Kitara? Eihän Sirius osannut soittaa kitaraa.
”Sirius? Mitä hittoa sinä teet?” Remus sähisi puoliksi peloissaan, puoliksi kummastuneena. Alas oli melkoinen matka ja jos Siriuksen tasapaino horjuisi edes hetken... Hän ei halunnut ajatella seurauksia.
”Miltä näyttää?” Sirius kysyi hymyillen hurmaavinta hymyään, eikä Remus voinut muuta kuin tuijottaa tämän sinisiä, melkein mustia silmiä yhä vain hämmentyneempänä. Sirius kuitenkin vakavoitui varsin pian ja lensi varovasti lähemmäs ikkunaa. ”Remus, minä haluaisin pyytää sinulta anteeksi. Siis sitä, kun olin tänään ilkeä sinulle. Ei minun ollut tarkoitus olla niin kylmä, mutta kun minulla oli tärkeää tekemistä...”
”Tule sisään Sirius, jutellaan täällä. Sinä tiedät, etten minä pidä korkeista paikoista ja kun sinä keikut siinä luudalla, niin min-” Remus supatti nopeasti, kuulostaen hiukan hätääntyneeltä, mutta Sirius keskeytti hänet lempeästi.
”Ei, sinä et nyt tajua. Katsos kun nyt on meidän vuosipäivämme”, tummatukkainen poika sanoi hiljaa, katsoen Remusta suoraan silmiin.
Vuosipäivä. Niin tietysti, siitähän hänen oli pitänyt sanoa Siriukselle silloin päivällä, mutta kun toinen poika oli käyttäytynyt niin omituisesti, hän oli unohtanut koko asian...
Sirius ryki, vaikuttaen hiukan hermostuneelta, kun Remus ei sanonut pitkään aikaan mitään. Lopulta tumma poika rikkoi hiljaisuuden. ”Minä mietin tätä vuosipäivää, enkä tiennyt miten saisin vakuutettua sinulle, että rakastan sinua enemmän kuin mitään tai ketään muuta. No, Jameshan minut lopulta pelasti ja ehdotti, että kirjoitan sinulle laulun. En ollut ikinä kirjoittanut mitään kenellekään ja sinä tiedät, etten osaa soittaa yhtäkään soitinta. Mutta pakko minun oli yrittää.”
Remuksen kurkkua kuristi liikutuksesta. Suloinen Sirius. Hölmö Sirius. Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä, kun Sirius alkoi soittamaan, ensin haparoiden, mutta sitten varmemmin. Siriuksen laulu alkoi hiljaisena, seuraten soiton voimakkuutta. Remus ei ollut koskaan kuullut Siriuksen laulavan, ellei lasketa juomalauluja joita tämä aina hoilasi humalassa.
It's your smile, what makes my heartbeat fast
It's your smile, and it will last
I know, that you the one for me
It's your smile, I can never let you go
It's your smile, it always shows
I know, that you're the one for me
Remus ei huomannut lainkaan, että kyyneleet valuivat estoitta hänen poskillaan. Sirius lauloi säkeistön kolme kertaa, ennen kuin kohotti katseensa kitarastaan. ”Minä ihan totta rakastan sinua, Remus.”
”Niin minäkin sinua, Sirius.”
”Mieti, jo vuosi yhdessä. Kauan sinä oikein aiot kestää minua?”
”Ikuisesti, rakkaani.”
