|Haaste| Rakas Ystävä, PG-13 [Prologi]

[Nymf]

Tässä siis tämä haaste vielä:

Pakolliset sanat:
Hattu, Sanakirja, Rusetti, Mestarit, Alku, Loppu ja Feeniks.

Lauseita:
"Kyllähän minä olisin tuon tiennyt"
"Katsotaan alakerrasta. Onkohan hän siellä?"
"Luumuhillo on loppu"
"Kakista se ulos"
"Oletko sinä muka se joksi me sinua luulimme"

Yllä olevat lauseet ja sanat mielellään kursivoituna tekstissä.<br>
Fandom: Hp/LoTR/Tähtien sota (juu, hullu mikä hullu)
Genre:Angst/Sonfic/General
(Eli siis angst-->Hp, songfic-->LoTR ja General-->Tähtien sota)

Sanoja joita ei saa käyttää:
Dumbledore, Neuvonpito, Kieli(missään merkityksessä), Paidankaulus, Viitta, Sähkö, Matkustaminen.

Sonficiin kappale ei saa alkaa M, G tai E kirjaimella eikä siinä saa esiintyä sanaa You.

Ja sehän oli Frickeonin käsialaa, kiitoksia hänelle tästä.<br>
Ikäraja: PG-13, luulen, että se on lähinnä.<br>Beta: Tällä ei nyt ole.
A/N: Prologissa ei ole vielä mitään noista vaatimuksista, mutta lupaan, että ne vielä ilmiintyvät tänne, joten kommenttia pistäkääpäs ^^

Prologi
Poika juoksi eksyneenä halki pimeän metsän, hän etsi jotain kompuroivin askelin. Pelko lepäsi vahvana hänen sydämessään, mutta sitäkin vahvempi oli syyllisyys. Ruumis, pikainen vilkaisu kertoi, että kasvot olivat hänelle täysin nimettömät. Hetkellinen helpotus valtasi hänet jälleen.

Hän lähti jatkamaan matkaa tietäen, ettei se jatkuisi loputtomiin. Vielä kerran hänen kohdalleen sattuneet kasvot olisivat hänelle rakkaat. Kauhu valtasi jälleen paikkaansa hitaasti ja varmasti pojan hoiperrellessa eteenpäin.

Lukemattomien mitään sanomattomien kasvojen jälkeen pojan toivo alkoi hiipua. Kuu loi aavemaista valoa aukealle, jolla makasi tumma hahmo. Hahmo liikkui, mutta kaukaakin saattoi havaita jokaisen liikkeen olevan tuskallinen.

Olo oudon heikkona poika lähti juoksemaan häntä kohti. Polvistuessaan hahmon viereen kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Äänettömästi ne tipahtelivat alas toisen pojan kasvoille, joilta lähestyvä kuolema oli jo vienyt kaiken lämmön, kaiken elävän.

Kidutus kirouksen jättämät arvet loistivat punaisina muutoin niin kalpeilla kasvoilla. Poika kumartui, kietoi kätensä ystävänsä heikon ruumiin ympärille. Hän nosti tämän syliinsä keinuttaen kuin pientä lasta. Hän haki itse yhtä paljon lohtua, kuin ele antoi kuolevalle ystävälle.

Jo hetken kuluttua poika tunsi, kuinka viimeisetkin voimat valuivat ulos toisen kehosta. Hän tahtoi huutaa epäoikeuden mukaisuutta, mutta nieli tuskansa. Poika keinutti ystäväänsä yhä kiivaammin osaamatta muuta, kuin itkeä. Hän halusi löytää lohdun sanoja, mutta tiesi, ettei saisi ääntäkään ulos.

Punahiuksisen pojan ruumis muuttui kylmäksi ja viti valkeaksi. Toinen irrotti otteensa ja laski ystävänsä hellin ottein kylmään maahan. Hänen hiuksensa loivat kauniin kaaren kasvojen ympärille. ”Kuin enkelillä.” Toinen ajatteli.

[Sype]

Mitä? Mitä vanhat silmäni ruudulta lukevatkaan? Teetkö moniosaisen? Siitä on aikaa kun niitä on siulta tultu luettua. *wirn*

Alku oli tosi lupaava! Ja tämähän on angstia! Onhan? Alkaa jo pikkuhiljaa saada vieroitusoireita kyseisestä lajista. Alku oli kerrassaan ihana. Siinä taisi olla Ron toisena? Toisesta en sitten ole varma, minä tietenkin ajattelin Harryä, mutta..

Jatka, jatka, niin pääsen kunnolla analysoimaan.. ;D

[Nymf]

Minä jo ehdin pelätä, ettei kukaan lue tätä. Tuhannet kiitokset, Sype.



Luku 1
Ginny juoksi pitkin käytävää, hänen askeleensa lipsuivat ja hänestä tuntui, että voisi pyörtyä silkasta surusta. Se söi kaikki hänen voimansa ja nyt hän vain kaipasi olkapäätä, jota vasten itkeä viha pois. Hän tiesi, ettei jaksaisi enää kauan, askeleet painoivat ja hän itki jo silkasta turhautuneisuudestakin. Ginny päätti jo luovuttaa, hän vaipui nojaamaan seinää vasten ja liukui kylmälle lattialle istumaan. Kun Draco Malfoy saapui paikalle.

Hän oli yksin, ja siitä Ginny oli iloinen. Hän ei murtunut koskaan ja hänestä tuntui, kuin Draco olisi ainut ihminen, jolle hän halusi näyttää olevansa täysin rikki, poika keräisi palaset ja liittäisi ne takaisin yhteen. Kun poika huomasi Ginnyt silmistä väistyi niiden tavanomainen kovuus ja tilalle tuli avoin sääli.

Ginny sai soperretuksi vain ”Ron..”, mutta Draco ymmärsi, mitä oli tapahtunut ja ymmärsi myös pitää suunsa kiinni tietäen, ettei tyttö voinut puhua. Hän nosti tytön syliinsä ja kantoi koko matkan Rohkelikko torniin asti.

”Tiedätkö, minä halveksin häntä.” Draco sanoi hiljaa ja ilman nimiäkin Ginny tiesi, kenestä hän puhui.
”Se oli hän, eikö vain?” hän kuiskasi. Ginny olisi mieluummin säästänyt pojan niin kamalalta tiedolta, mutta jostain syystä hän tiesi, että viha ylittäisi tuskan tässä tapauksessa, joten hän nyökkäsi.
”Minä olen tosi pahoillani, vaikkei enää voisikaan..” Draco jätti lauseen kesken ja sanat jäivät ikään kuin leijumaan ilmaan heidän väliinsä.

”Sinä et ole hän, muista se. Mitä ikinä tapahtuukin, elä unohda sitä. Se pitää sinut vahvana ja et inhoa itseäsi.” Ginny kuiskasi itkuisesti. ”Tärkeintä on se, mitä sydämessään ajattelee, sillä ei ole väliä kuka on, tai kenen lapseksi syntyy.” Hän jatkoi. ”Aina voi alkaa alusta, sillä ei ole väliä, mitä jättää taakseen. LOPPU ja ALKU kulkevat käsi kädessä, kun sulkee yhden oven toinen aukeaa.”<br>
Dracon mielestä tyttö puhui hyvin kauniisti ja sanat tekivät vaikutuksen häneen. ”Minun haavani eivät niin äkkiä parane, ja vaikka paranisivatkin niistä jää arvet.” Hän sanoi katkeralla äänellä.

[Frickeon]

Hyvä alku, todella hyvä.

Luin tuon prologin aikoja sitten, mutta ajattelin vastata vasta vähän myöhemmin, siis heti, kun ensimmäinen luku on tullut.

Ja kaunistahan tämäkin on lukea.

-Frickeon

[Sype]

...ja vaikka paranisivatkin niistä jää arvet.”

Hyvin, hyvin kuvainnollista puhetta ja se tuntui toimivan tässä. Ja mun mielestä toi yllä oleva oli ehottomasti paras noista. Jotenkin...kiva. Jos ymmärrät..

Rupesi kiinnostamaan tuo mitä Ginny itki. Mutta sanohan, mikä genre tää on. Angst? Eikö? *haaveilee* Prologi aineskin oli, tästä nyt en osaa sanoa, kun ei sillä tavalla oikein kerennyt mitään erikoisempaa tapahtua..

Tämä oli ihan hyvä. En vain oikein päässyt vielä tunnelmaan. Ei kerennyt tulla sellaista. Noh, tiedäthän (kait)..

Jatkahan..

[Nymf]

Luku 2.

Flashback


Ronin hymy oli juuri niin leveä, että Ginny tiesi hänen tehneen jotain luvatonta. Hänellä itsellään oli todella apea mieli.
”Tahtoisitkos lettuja, sisko rakas?” Ron kysyi hilpeästi. Ronille tulisi nostaa HATTUA huomaavaisuudesta, hän tiesi aina, kun Ginnyn mieltä painoi jokin.

”Sinunko tekemiäsi, eikös sinulla tuppaa palamaan ne aina pohjaan?” hän kysyi epäileväisenä, mutta kuitenkin iloisena ehdotuksesta.

”Minähän olen keittiön MESTARI, suorastaan taikuri, odotas vain siskoseni.” Ron sanoi mahtipointisesti ja röyhisti rintaansa ja pienen oudon hetken hän toi Ginnyn mieleen kaksoset. Ron alkoi hääräillä keittiössä ja Ginny istui väsyneenä pöydän ääreen. Hän otti lehden ja alkoi selailla sitä. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, ettei nähnyt tekstistä mitään. Hän huokaisi ja päätti olla murehtimatta.

”No, KAKISTA SE ULOS.” Ron sanoi laittaessaan liettä päälle.
”Mikä niin?” Ginny kysyi muka tietämättömänä.
”Kyllähän minä näen, että sinua painaa jokin, muttei sinun tarvitse sitä kertoa, mieti ihan yksin omilla järkevillä aivoillasi, aivan varmasti päädyt oikeaan lopputulokseen.” Hän sanoi leikkisästi.

”KATSOTAAN ALAKERRASTA, ONKOHAN HÄN SIELLÄ?” ääni kaikui portaista. Harry pisti päänsä esiin keittiön ovelta ja virnisti leveästi nähdessään Ginnyt.

”LUUMUHILLO ON LOPPU.” kaappeja. ”Minä olisin niin mielelläni syönyt sitä, äiti keittää niin hemmetin hyvää hilloa. Löytyisiköhän SANAKIRJASTA ohje luumuhillolle Ron ähisi tonkiessaan..” hän jatkoi mutinaansa.

”Viime viikolla hän yritti etsiä jästien sanakirjasta lettutaikinan ohjeita, minä en ymmärrä, miksi Hermione antoi Ronille kirjan, hän ilmeisesti luulee sitä keittokirjaksi.” Ginny sanoi.

”KYLLÄHÄN MINÄ OLISIN TUON TIENNYT.” Ron sanoi äkäisesti, muttei kovin uskottavalla äänellä.

”OLETKO SINÄ SE, JOKSI ME SINUA LUULIMME?” Harry kysyi virnistellen. Ronista oli näköjään tullut oikea kodin hengetär, pakko oli kyllä myöntää, että esiliina puki häntä.

Ron lopetti etsintänsä hetkeksi ja huokaisi. ”Minä vain yritän piristää tätä sisko-rukkaani. Se tuli kotiin niin surullisena ja päätin, että kunnon letut auttaisivat.” Harry hymyili ja iloinen puheensorina jatkui.

Heillä oli ollut aina niin hauskaa yhdessä, Ginny muisti nauravat kasvot ja ikimuistoiset hetket. Jostain syystä tuo muisto tuntui sangen elävältä, Ron aina auttoi muita, vaati se sitten mitä vain. Kunpa joku olisi auttanut häntäkin, Ginny ajatteli.

Draco oli kietonut kätensä Ginnyn ympärille puristaen tätä tiukasti rintaansa vasten. Tytön hento ruumis tärisi hervottomasti hänen nyyhkyttäessään pojan olkaa vasten. Poika ei kuiskinut lohdutuksen sanoja, hän tiesi, ettei hänen tarvinnut. Tyttö oli tullut hänen luokseen ja kimmeltävistä kyynelistä hänen silmissään poika tiesi, että hänen pitäisi vain olla, antaa tytön itkeä, vaikkei surua saisi ehkä koskaan katoamaan.

Hän ei ymmärtänyt, miksi Ginny oli valinnut juuri hänet, mutta oli iloinen siitä. Iloinen oli ehkä väärä sana, oli kaikkea muuta kuin mukavaa lohduttaa tyttöä, kun ei itse kyennyt tuntemaan surua, ei edes pakosta. Kuitenkin tytön hiuksien tuoksu ja lämpö hänen rintaansa vasten tuntui Dracosta mukavalta ja kietoi kätensä yhä tiukemmin tytön ympärille, kuin peläten tämän menevän rikki, jos päästäisi irti.

Draco silitti tytön punaisia hiuksia. Koko tytön olemuksesta hehkui voimaa ja hän tiesi, että kerta olisi ehkä ainoa, jolloin hän näkisi tytön murtuvan, laskevan panssarinsa edes hetkeksi. Hiukset olivat yhtä punaiset, kuin FEENIKSIN pyrstösulat, joiden väri rauhoitti Dracon silmiä. Se oli yksi niistä lukuisista ihmeellisen kauniista asioista Ginnyssa. Ja jotenkin tuntui, että tyttö eläisi feeniksien tavoin ikuisesti. Draco ei ollut koskaan tavannut yhtä vahvaa ihmistä ja säälin hänessä herätti ehkä eniten se, että tyttö oli joutunut osoittanut heikon ja haavoittuvaisen puolensa vasten tahtoaan. Nyt Ginnyn kauniit hiukset oli vangittu RUSETILLA niskaan, samalla tavalla, kuin suru oli vanginnut hänen onnellisuutensa kenties ikuisiksi ajoiksi.

Hetken hän vielä liu’utti käsiään pehmeiden hiuksien läpi, ennen kuin siirsi katseensa Harryyn, joka istui nojatuolissa heitä vastapäätä. Poika istui pää käsien varassa, nojaten polviinsa ja tuijotti lattiaa. Hän kai tunsi Dracon katseen, koska hetken kuluttua hän kohotti kasvonsa. Kasvot olivat vitivalkeat ja loputtomat kyyneleet olivat jättäneet niihin punaisia juovia.

Dracosta oli vaikeaa tuntea vihaa ja sääliä yhtä aikaa. Heti kun oli nähnyt Ginnyn katsovan Harrya, hän oli ymmärtänyt. Se oli hänen syytään. Ja silti poika kehtasi tulla heidän luokseen ja anoa sanattomasti anteeksi antoa kyynelillään. Draco tiesi Ginnyn olevan voimaton käskemään häntä pois, eikä itse halunnut puuttua asiaan.

Harry avasi suunsa aikoessaan sanoa jotain, mutta sanat hukkuivat matkan varrella ja hän vain pudisteli päätään toivottoman näköisenä. Monta hetkeä kului ilman muuta ääntä, kuin Ginnyn henkäykset kyyneleiden lomassa. Draco tiesi Hermionen istuvan sängyllään silmät lasittuneina tuijottaen kattoon. Hänen surunsa oli ylittänyt kyyneleet ja kun Draco oli mennyt katsomaan hänen vointiaan tyttö oli luonut häneen yhden epätoivoisen katseen. Siitä Draco tiesi, että hänen pitäisi lähteä. Vaikka hänestä tuntui pahalta, ei hänkään voinut kaikkia pelastaa. Ja syvällä sisimmässään hän tiesi, ettei Harrykaan voinut.

Nyt heidän vain pitäisi pelastaa itsensä ikuiselta surulta ja jatkaa elämäänsä.

[Sype]

Edelleen tämä jatkuu hyvänä! Mutta jotenkin pari kertaa tipahdin kärryiltä. Mutta pääsin sitten parin lauseen jälkeen takaisin ja tajusin missä mennään..

Onko Ron kuollut? Jotenkin siltä vaikuttaa. Tai enemmänkin kuin vaikuttaa.. Mutta tunnelma ei ollut ehkä siinä parhaassa mahdollisessa asemassa, mutta kyllä sitäkin oli.

Dracon tunteita kuvailit hienosti. Hänen lohduttamistaan ja olemistaan surun murtamien ihmisten keskellä. Saa nähdä mitä tästä kehkeytyy..

Jatka, jatka..

[Frickeon]

Kaunista ja kuvannollista teksitä kuten on sanottu ja sait nuo valmiit lauseet tuohon tarinaan loistavasti punottua.

En osaa paljoa sanoa, mutta tykkään kun kaikki ei ole niin selvää.

-Frickeon

[Nymf]

Tässä tulee viimeinen osa. Kiitoksia kommenteistanne.

LUKU 3.

Kylmä tuuli oli ehkä hyväksi sinä päivänä. Tuuli tuntui puhaltavan kaiken surun pois, ainakin ajatuksen. Sillä ei tuulikaan voinut olla niin pureva, että ulottuisi sydämeen, sillä suru oli juurtunut syvälle. Draco piti kiinni Ginnyn valkeasta kädestä ja oli kietonut hänen hartioidensa ympäri. Ginnyn hiukset olivat vapaana ja tuuli leyhytteli niitä ympäriinsä ja liimasi ne kiinni kyynelistä märkiin kasvoihin.

Papin sanat kuuluivat kaikille jostain kaukaa. Arkku oli tummaa puuta, Ginnyn mielestä aivan liian tumma ja luotaantyöntävä viimeiselle unelle. Hän ajatteli vieläkin vain Ronin tunteita, vaikkei hän voisikaan enää tuntea mitään. Ruoho oli keltaista ja kuivaa. Se ratisi jalkojen alla kävellessä ja Ginny tunsi omat jalkansakkin yhtä heikoksi, aivan kuin ne voisivat rapsahtaa katki samoin kuin nuo heikot heinät.
Ginny toivoi olevansa enkeli. Ilman huolia, liitelemässä taivaassa, ikuisen unen maassa. Hänen viattomat, vilpittömät huulensa kaartuisivat hymyyn. Ja hän näkisi taas Ronin olevan turvassa. Mutta siellä hän vain seisoi, kovalla maalla, hymy kuolleena huulilta kenties ikuisesti.

Se päivä tulisi syöpymään Ginnyn mieleen ikuisesti murheen päivänä. Päivänä, jolloin pitäisi muistaa asioita, jotka tahtoi unohtaa, mutta myös päivänä, jolloin hän voisi vihdoinkin jatkaa elämäänsä. Dracon kädestä tuntui virtaavan voimaa Ginnyyn, koska hän jaksoi yhä seistä paikallaan hievahtamatta, vaikka tahtoi juosta karkuun, jonnekkin pimeään, jossa hän voisi vain käpertyä kerälle ja itkeä itsensä uneen.

Valkea ruusu kädessään Ginny käveli kohti veljensä arkkua, Harryn olisi pitänyt tehdä tämä, käväisi hänen mielessään, mutta hän työnsi ajatuksen yhtä nopeasti pois, kun se oli hänen päähänsä tullutkin. Hän pysähtyi arkun vierelle, siihen ei oltu vielä laskettu yhtään kukkaa, Ginnyn kädessä oleva ruusu olisi ensimmäinen. Hän seisoi siinä hetken aikaa, huulet yhteen puristettuna estämässä itkun parahdusta. Kun kyyneleet kiipesivät silmiin, hän pudotti ruusun. Se putosi kuin hidastetusti arkun päälle, ja jäi lojumaan siihen. Viattoman valkeana. Se oli surullisinta, mitä Ginny oli koskaan nähnyt.

Yksinäinen, valkea kukka lojumassa tummaa puuta vasten. Tilanne näytti kukalle ikään kuin vaaralliselta, mutta jotenkin Ginny tiesi, että se olisi turvassa siinä. Aivan kuin Ron.

[Sype]

Tämä oli ehdottomast paras osa. Tunnelma vihdoinkin pääsi nousemaan hyviin lukemiin ja korulauseet astuivat asemiinsa. *wirn*

Viimeinen lausahdus oli vallan ihana! Jotenkin tuollainen kaipaava ja kaunis..

Tästä osasta minä vaan jotenkin tykkäsin. Tämä vaan jotenkin toi ihanan angstisen tunnelman. Ginny oli tässä hyvin IC ja muutenkin olit häntä hyvin kuvaillut. ;D

[Frickeon]

Edelleen pidit tarinan hyvin kauniina. Apua, minä jäin taas sanattomaksi tästä. En siis osa oikein muuta sanoa kuin, että kaunista.

-Frickeon

[Nymf]

Kiitoksia paljon, paljon kommenteista. Viimeinen osa oli ainoa, joka oli kirjoitettu inspiraatiolla ja omastakin mielestä se onnistui parhaiten.

Kiitos ja kumarrus teille.

[ValandraHarneth]

Kaunista. Pidin kyllä varmaan eniten ekasta luvusta, mutta tämä viimeinenkin oli kaunis.
Kirjoitat sujuvasti ja tunnelmallista tekstiä, mistä suuri kiitos. Vähän enemmän olisin ehkä halunnut tietään, mutta toisaalta pieni arvoituksellisuus on aina paikallaan. *selittää taas jotain sekoa*

Mutta niin. Hyvän fikin olet saanut aikaan. *kumar*

[Nymf]

Kiitoksia. Aina on kivaa saada kommentteja vanhoista ficeistä. Halusin kirjoittaa hieman salaperäisen tällä kertaa. Minun omasta mielestäni ficci hieman epäonnistui, olen tyytyvänen vain viimeiseen osaan, mutta kiitoksia kuitenkin lämmittävistä sanoista.

Ja mukavaa, kun kirjoituksiani luetaan, sekin innoittaa kirjoittajaa. ^^