Post by miww on May 30, 2006 19:01:23 GMT 2
Title: Sateenkaarikaupunki
Author: miww
Pairing: Harry/Draco
Rating: R
Genre: Angst
A/N: Eräänä iltana päätin kirjoittaa...
Lykkyä tykö ficcini lukemisen kanssa, saattaa tuottaa hankaluuksia tuo sekavuus…
Sateenkaarikaupunki[/U]
Pitkä yö jatkui aina vain pidemmäksi. Suloinen tunne mustatukkaisen pojan sisällä piti syvää halua yllä, ja hetken Harry tiesi, ettei se tunne, tunne tuota toista poikaa kohtaan loppuisi koskaan. Juuri nämä pienet hetket pitivät hänen elämäänsä yllä, ne opettivat eniten, ihan mitä tahansa. Sisimmässään hän tiesi, että juuri tuo hänen sylissään makaava poika oli hänen sydämensä valittu. Kukaan ei koskaan tulisi heidän tielleen. Kuinka monta kertaa Harryn sydän oli ollut pakahtua, kun tuo vaalea, maailman suloisin poika – tai mieheksi hän itseään kutsui – oli tunnustanut hänelle rakkauttaan, tai koskettanut häntä. Mitä tahansa Draco tekikään Harrylle, hän tiesi rakastavansa. Hän tiesi, sisimmässään, että rakkaus oli vahvinta kaikista.
***
Lontoon kylmät kadut tekivät Harryn olon orvoksi, jotenkin yksinäiseksi. Kun hän katsoi olkansa yli taakseen, hän ei nähnyt ketään. Tuuli kylmäsi joka paikkaa, eikä yksikään kuppila ollut auki tuohon aikaan yöstä. Kylmä viima tappoi pojan silmiä. Tuuli oli kuin saastetta niille. Tämän smaragdinvihreät silmät tihkuivat vettä joka ikisellä askelmalla enemmän. Tämä on vain yksi niistä päivistä, jolloin kaikki on huonosti, hän vakuutteli itselleen.
Ennen tuntui niin erilaiselta. Harrylla oli joku, jota rakastaa. Joku josta tosiaan pitää kiinni. Mutta riidat maailman tärkeimmän ihmisen kanssa olivat vain niin järkyttävän kamalia, ettei niitä voinut sanoin kuvailla. Minneköhän jalkani täksi yöksi minut vievät, Harry tuumi. Hän sytytti savukkeen, joka maistui aivan silakalta, ja mietti itsekseen, miksi ihmeessä oli poikennutkaan vakiomerkistään.
***
Takan lämpö tuntui niin tappavan petolliselta. Huone hehkui hetki sitten käytyä riitaa, talossa tuoksui Harryn kirpeän sitruunainen ominaistuoksu. Draco oli kuin sukellusvene, joka pysyy pohjassa loppuun asti. Vaalea poika pystyi aivan täysin muistamaan, miten ihanaa oli suunnitella tulevaa, toivoa parasta ja tietää, että elämä on loppuun asti yhtä suloista. Mutta tämähän on vain riita, eikä mitään sen enempää, poika ajatteli puoliääneen.
Uuvuttava olo painoi silti päin miehenpuolikkaan kasvoja. Hän ei voinut olla niin pehmeä sisältä, eihän? Ehkä tuo tummatukkainen maailmanpelastaja oli pehmittänyt hänen sisustaansa, ihan vähän vain… Mutta muutos oli silti hyvin suuri. Ennen niin täydellisen kova Draco Malfoy oli muuttunut hetkessä pehmoksi. Kouluaikojen rohkelikkoviha oli laantunut, itse asiassa sitä ei koskaan ollut ollutkaan. Se oli vain kulissia. Draco olisi voinut olla vaikka Harryn paras ystävä koulussa, jos tuo rohkelikkopoika olisi vain tullut puhumaan hänelle. Eikä se, että Lucius oli kuolonsyöjä tehnyt Dracosta sellaista.
Hän tallusti raskain askelin takapihalle ja sytytti savukkeen tietämättä, että hänen poikaystävänsä sytytti sillä samaisella hetkellä omaa savukettaan.
***
Kohta Draco jo kuuli, kuinka ovi kävi. Hiljaa avain työntyi sisään, sitten ovi naksahti ja kohta Harry luikahti sisään hiljaa, varoen ja hitaasti, aivan kuin ei olisi halunnut herättää ketään. Kukaan ei edes nukkunut, mutta miten toinen voisi tietää sellaista asiaa? Vaalea poika istui yhä nojatuolissaan takan edessä, vaikka hiillos olikin sammumaisillaan. Hän joi kahviaan – mustana – ja yritti olla kiinnittämättä huomiotaan Harryyn.
Ensin tumma poika näytti tosiaan kävelevän ohi Dracosta, mutta tajusi kai viime hetkellä kääntyä.
”Ai, olet vielä hereillä?”
”Hyvä huomio. Taidan kohta mennä nukkumaan.” Dracon ääni oli niin ärsyyntynyt, että Harry mietti hetken, puhuako vai eikö.
”Ei, odota. Ehkä meidän olisi hyvä keskustella, tai jotakin…”
”Ei ole mitään puhuttavaa, Harryseni,” Hetken poika oli vain hiljaa, kunnes jatkoi:
”Rakastan sinua juuri sellaisena, kuin olet. Älä huoli tulevasta…”
Kosketus poskelle. Huulille. Kaulalle.
”…on vain tämä hetki.”
Draco nousi ylös tuolistaan, käveli suoraan tuon vihreäsilmäisen otuksen eteen ja otti tätä lanteilta kiinni. Kun he olivat aikansa tosiaan tuijotelleet, pitkä suudelma oli paikallaan. Sileäposkinen luihuinen tutki Harryn suun hellästi kielellään läpikotaisin, aivan kuin siellä olisi jotakin, joka voisi räjähtää milloin tahansa, ja jatkoi sitten pienillä suudelmilla tummatukkaisen pojan kaulalle. Harryn vartalo keinahteli pienesti nautinnosta, ja kohta Dracon suudelmat kohtasivat jälleen Harryn huulet.
Vaikka Malfoyn nuorimmainen näyttikin hyvin suloiselta mustassa t-paidassaan, paita oli otettava pois, sillä se oli tiellä. Draco päätti ottaa myös toiselta pojalta paidan pois – eihän olisi reilua, ettei hänellä ole paitaa, mutta Harrylla on – ja sitten hän kajosi sivelemään tuon toisen suloisia rintalihaksia ja vatsalihaksia.
Kohta suutelun lomassa pojat makasivatkin jo lattialla, ja housuja puristi niin, että nekin päätettiin ottaa pois tieltä. Sinä iltana oli vain Harry ja Draco. Ei mitään muuta. Ja koko heidän maailmansa oli piirretty heidän ympärilleen.
***
Seuraava aamu koitti koleana ja märkänä. Makuuhuone – jonne oli siirrytty loppuillasta kovan lattia vuoksi – tuoksui vahvasti seksiltä. Jääprinssi oli nähtävästi herännyt jo, mutta tutkittuaan koko talon kuuteen kertaan, Harry ei löytänyt häntä mistään. Ehkä hän on kaupassa, hän mutisi itsekseen ja suuntasi keittiöön paistamaan itselleen munia.
Yhtäkkiä ovi repäistiin rajusti auki, mutta laitettiin varoen kiinni. Ihmeissään Harry kulki eteiseen ja näki Dracon rikki revityt kasvot. Kauhuissaan hän haki puhdistusainetta, paperia ja lasin vettä, jonka vaaleatukkainen poika kippasi kurkkuunsa ensimmäiseksi.
”Minun on selitettävä sinulle tilanne, Harry.” Draco näytti hyvin pahoittelevalta ja kärsivältä, mutta jatkoi:
”Isäni on kuullut suhteestamme. Hän oli lähes tappamassa minua siitä hyvästä, mutta sitten hänen Herransa, tiedät-kai-kuka tupsahti paikalle ja…” Sitten Draco pillahti täysin luontonsa vastaisesti itkuun. Harry oli täysin paniikissa, mutta tajusi silti ottaa ehkä maailman suloisimman olennon syliinsä, ja hetken he vain syleilivät toisiaan.
”Kun isäni Herra oli pyytänyt häntä olla tekemättä mitään tyhmää, sain tilaisuuden kaikkoontua. Nyt he luultavasti etsivät minua kaikkine kuolonsyöjineen, enkä tiedä mitä tehdä. Harry, ” Draco katsoi toista suoraan, syvälle silmiin, ”he saattavat vahingoittaa myös sinua.”
”Mitä vain vuoksesi, rakkaani. Parempi karvas totuus, kuin makea valhe.”
***
Syksyn lehdet lensivät sinne tänne lähes samalla tavalla, kuin koira yrittää eroon remmistään. Sadeharso oli peittänyt koko maan, eikä missään ollut kuivia paikkoja. Joka puolella tuoksui tuoreelta sieneltä. Luultavasti myrkkysienetkin putkahtelivat tähän aikaan vuodesta, tiheämmin. Tai ehkä sade saikin kaikki sienet kasvamaan… Ei sitä koskaan tiennyt.
Tuntui, että pystyn kaikkeen…
Ehkä sienet syötettäisiin heille, niin että he kuolisivat. Tai niin, ettei terveelle päivälle ollut sijaa. Tai ehkä heidät jätettäisiin kärsimään myrkkysieniä syöden… Tai ilman niitä.
Muut ihmiset saattoivat kuvitella, että poika oli sairas päästään, mutta hän vain halusi tietää, miltä tuntuu kuolla. Miltä tuntuu, kun viiltää ranteet auki, ja kuinka veri vain pulppuaa. Tietää miltä tuntuu, kun yksi pieni kiväärin laukaus onnistuu läpäisemään juuri sen oikean kohdan aivoista. Juuri sen kohdan, jonka vuoksi menettää näkymän koko rumaan maailmaan. Miltä tuntuu, kun juo tappavan määrän myrkkyä, tai kun syö suuren määrän myrkkysieniä… Niin, miltä se tuntuisi?
Tuntuu, että haaveet olisi murskattu jalkojeni alta…
Harry tuijotti ikkunasta – kalterisesta sellaisesta – miten jättikokoiset vaahteranlehdet leijailivat hitaasti maahan. Ne olivat ehkä ainoita kauniisti, normaalisti alas leijailevia lehtiä. Ne olivat niin kauniin yksinkertaisia, että Harry olisi halunnut ottaa ne kaikki syliin, rutistaa ne kuoliaaksi ja heittää ne seinään. Siltä hänestä tuntui. Tunne oli jotakin ainutlaatuisen tappavaa, mutta sellaistahan myrkkyä itse maailmakin oli. Kaikki ihana, suurenmoinen, miellyttävä oli kiellettyä, edes parantavia yrttejä ei saanut itse kasvattaa. Niin, se riippuu kasvista, jota tahtoo kasvattaa (painottaen sanaa tahtoo).
… eikä ole siipiä millä lentää.
Suuri sateenkaari kaartoi yli koko linnoituksen, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Mutta myös sadetta riitti. Tuossa paikassa, pienessä, kärsivässä kaupungissa oli hyvin harvinaista, aivan liian harvinaista, että satoi ja paistoi yhtä aikaa. Tuo ilmiö – siis sateenkaari – oli niin jumalattoman kaunis - monen mielestä liiankin kaunis - että tuskin sitä pystyi katsomaan, saati sitten kuvaamaan. Jos joku vain kovin paljon toivoisi, toivoisi aivan liikaa, että tuo ilmiö olisi ikuinen, tuota kaupunkia olisi voitu nimittää sateenkaarikaupungiksi. Mutta jos kukaan ei uskonut mahdottomaan, miten kukaan pystyisi edes toivomaan mitään niin järjetöntä?
Honottavaääninen nainen kulki tuhannenviidennenkymmenennen kerran Harryn ohi, ja poika luuli päänsä räjähtävän. Ehkä tuo nainen oli hankkinut honottavan äänensä vain sen vuoksi, että saisi tappaa ohitseen kulkevia ihmisiä – tai vankejaan – niin tuhoisasti kuin osasi. Ehkä hän halusi kostaa kenelle tahansa vaikkapa siitä, että oli kerran lentänyt ilmaan ilmapallon lailla. Mutta aina olivat kysymykset miksi ja mitä jos.
Jälleen syksy toi Harryn mieleen kolean ja märän aamun, jolloin hän oli viimeksi rakastanut. Rakastanut niin kovaa, ettei veri edes kiertänyt. Rakastanut silkkiposkeaan selviämään kaikesta siitä paineesta, jota hänen sisällään oli. Rukoillut, että hänen jääprinssinsä selviäisi kiipeämään vuoren huipulle hänen niskaansa ladatun, hillittömänkokoisen paskakasan kera, mutta nähtävästi rukoilu ei riittänyt. Mikset voi koskaan tarjota apua, tai edes antaa sitä, kun sinulta sydämestä asti sitä pyydetään?
***
A/N2: Teki mieli kirjoittaa jumalatonta paskaa, angstia, kaikkea sitä, mitä tästä löytyy. Lyhyt tämä kyllä oli.
Lopun sekavuus, asioiden huonosti esitettävyys oli niin pakollisen tahallista. Anteeksi kovasti, jos se jotakuta häiritsee.
Jos vaivauduit lukemaan, vaivauduthan edes sanalla kommentoimaan? ^^
Author: miww
Pairing: Harry/Draco
Rating: R
Genre: Angst
A/N: Eräänä iltana päätin kirjoittaa...
Lykkyä tykö ficcini lukemisen kanssa, saattaa tuottaa hankaluuksia tuo sekavuus…
Sateenkaarikaupunki[/U]
Pitkä yö jatkui aina vain pidemmäksi. Suloinen tunne mustatukkaisen pojan sisällä piti syvää halua yllä, ja hetken Harry tiesi, ettei se tunne, tunne tuota toista poikaa kohtaan loppuisi koskaan. Juuri nämä pienet hetket pitivät hänen elämäänsä yllä, ne opettivat eniten, ihan mitä tahansa. Sisimmässään hän tiesi, että juuri tuo hänen sylissään makaava poika oli hänen sydämensä valittu. Kukaan ei koskaan tulisi heidän tielleen. Kuinka monta kertaa Harryn sydän oli ollut pakahtua, kun tuo vaalea, maailman suloisin poika – tai mieheksi hän itseään kutsui – oli tunnustanut hänelle rakkauttaan, tai koskettanut häntä. Mitä tahansa Draco tekikään Harrylle, hän tiesi rakastavansa. Hän tiesi, sisimmässään, että rakkaus oli vahvinta kaikista.
***
Lontoon kylmät kadut tekivät Harryn olon orvoksi, jotenkin yksinäiseksi. Kun hän katsoi olkansa yli taakseen, hän ei nähnyt ketään. Tuuli kylmäsi joka paikkaa, eikä yksikään kuppila ollut auki tuohon aikaan yöstä. Kylmä viima tappoi pojan silmiä. Tuuli oli kuin saastetta niille. Tämän smaragdinvihreät silmät tihkuivat vettä joka ikisellä askelmalla enemmän. Tämä on vain yksi niistä päivistä, jolloin kaikki on huonosti, hän vakuutteli itselleen.
Ennen tuntui niin erilaiselta. Harrylla oli joku, jota rakastaa. Joku josta tosiaan pitää kiinni. Mutta riidat maailman tärkeimmän ihmisen kanssa olivat vain niin järkyttävän kamalia, ettei niitä voinut sanoin kuvailla. Minneköhän jalkani täksi yöksi minut vievät, Harry tuumi. Hän sytytti savukkeen, joka maistui aivan silakalta, ja mietti itsekseen, miksi ihmeessä oli poikennutkaan vakiomerkistään.
***
Takan lämpö tuntui niin tappavan petolliselta. Huone hehkui hetki sitten käytyä riitaa, talossa tuoksui Harryn kirpeän sitruunainen ominaistuoksu. Draco oli kuin sukellusvene, joka pysyy pohjassa loppuun asti. Vaalea poika pystyi aivan täysin muistamaan, miten ihanaa oli suunnitella tulevaa, toivoa parasta ja tietää, että elämä on loppuun asti yhtä suloista. Mutta tämähän on vain riita, eikä mitään sen enempää, poika ajatteli puoliääneen.
Uuvuttava olo painoi silti päin miehenpuolikkaan kasvoja. Hän ei voinut olla niin pehmeä sisältä, eihän? Ehkä tuo tummatukkainen maailmanpelastaja oli pehmittänyt hänen sisustaansa, ihan vähän vain… Mutta muutos oli silti hyvin suuri. Ennen niin täydellisen kova Draco Malfoy oli muuttunut hetkessä pehmoksi. Kouluaikojen rohkelikkoviha oli laantunut, itse asiassa sitä ei koskaan ollut ollutkaan. Se oli vain kulissia. Draco olisi voinut olla vaikka Harryn paras ystävä koulussa, jos tuo rohkelikkopoika olisi vain tullut puhumaan hänelle. Eikä se, että Lucius oli kuolonsyöjä tehnyt Dracosta sellaista.
Hän tallusti raskain askelin takapihalle ja sytytti savukkeen tietämättä, että hänen poikaystävänsä sytytti sillä samaisella hetkellä omaa savukettaan.
***
Kohta Draco jo kuuli, kuinka ovi kävi. Hiljaa avain työntyi sisään, sitten ovi naksahti ja kohta Harry luikahti sisään hiljaa, varoen ja hitaasti, aivan kuin ei olisi halunnut herättää ketään. Kukaan ei edes nukkunut, mutta miten toinen voisi tietää sellaista asiaa? Vaalea poika istui yhä nojatuolissaan takan edessä, vaikka hiillos olikin sammumaisillaan. Hän joi kahviaan – mustana – ja yritti olla kiinnittämättä huomiotaan Harryyn.
Ensin tumma poika näytti tosiaan kävelevän ohi Dracosta, mutta tajusi kai viime hetkellä kääntyä.
”Ai, olet vielä hereillä?”
”Hyvä huomio. Taidan kohta mennä nukkumaan.” Dracon ääni oli niin ärsyyntynyt, että Harry mietti hetken, puhuako vai eikö.
”Ei, odota. Ehkä meidän olisi hyvä keskustella, tai jotakin…”
”Ei ole mitään puhuttavaa, Harryseni,” Hetken poika oli vain hiljaa, kunnes jatkoi:
”Rakastan sinua juuri sellaisena, kuin olet. Älä huoli tulevasta…”
Kosketus poskelle. Huulille. Kaulalle.
”…on vain tämä hetki.”
Draco nousi ylös tuolistaan, käveli suoraan tuon vihreäsilmäisen otuksen eteen ja otti tätä lanteilta kiinni. Kun he olivat aikansa tosiaan tuijotelleet, pitkä suudelma oli paikallaan. Sileäposkinen luihuinen tutki Harryn suun hellästi kielellään läpikotaisin, aivan kuin siellä olisi jotakin, joka voisi räjähtää milloin tahansa, ja jatkoi sitten pienillä suudelmilla tummatukkaisen pojan kaulalle. Harryn vartalo keinahteli pienesti nautinnosta, ja kohta Dracon suudelmat kohtasivat jälleen Harryn huulet.
Vaikka Malfoyn nuorimmainen näyttikin hyvin suloiselta mustassa t-paidassaan, paita oli otettava pois, sillä se oli tiellä. Draco päätti ottaa myös toiselta pojalta paidan pois – eihän olisi reilua, ettei hänellä ole paitaa, mutta Harrylla on – ja sitten hän kajosi sivelemään tuon toisen suloisia rintalihaksia ja vatsalihaksia.
Kohta suutelun lomassa pojat makasivatkin jo lattialla, ja housuja puristi niin, että nekin päätettiin ottaa pois tieltä. Sinä iltana oli vain Harry ja Draco. Ei mitään muuta. Ja koko heidän maailmansa oli piirretty heidän ympärilleen.
***
Seuraava aamu koitti koleana ja märkänä. Makuuhuone – jonne oli siirrytty loppuillasta kovan lattia vuoksi – tuoksui vahvasti seksiltä. Jääprinssi oli nähtävästi herännyt jo, mutta tutkittuaan koko talon kuuteen kertaan, Harry ei löytänyt häntä mistään. Ehkä hän on kaupassa, hän mutisi itsekseen ja suuntasi keittiöön paistamaan itselleen munia.
Yhtäkkiä ovi repäistiin rajusti auki, mutta laitettiin varoen kiinni. Ihmeissään Harry kulki eteiseen ja näki Dracon rikki revityt kasvot. Kauhuissaan hän haki puhdistusainetta, paperia ja lasin vettä, jonka vaaleatukkainen poika kippasi kurkkuunsa ensimmäiseksi.
”Minun on selitettävä sinulle tilanne, Harry.” Draco näytti hyvin pahoittelevalta ja kärsivältä, mutta jatkoi:
”Isäni on kuullut suhteestamme. Hän oli lähes tappamassa minua siitä hyvästä, mutta sitten hänen Herransa, tiedät-kai-kuka tupsahti paikalle ja…” Sitten Draco pillahti täysin luontonsa vastaisesti itkuun. Harry oli täysin paniikissa, mutta tajusi silti ottaa ehkä maailman suloisimman olennon syliinsä, ja hetken he vain syleilivät toisiaan.
”Kun isäni Herra oli pyytänyt häntä olla tekemättä mitään tyhmää, sain tilaisuuden kaikkoontua. Nyt he luultavasti etsivät minua kaikkine kuolonsyöjineen, enkä tiedä mitä tehdä. Harry, ” Draco katsoi toista suoraan, syvälle silmiin, ”he saattavat vahingoittaa myös sinua.”
”Mitä vain vuoksesi, rakkaani. Parempi karvas totuus, kuin makea valhe.”
***
Syksyn lehdet lensivät sinne tänne lähes samalla tavalla, kuin koira yrittää eroon remmistään. Sadeharso oli peittänyt koko maan, eikä missään ollut kuivia paikkoja. Joka puolella tuoksui tuoreelta sieneltä. Luultavasti myrkkysienetkin putkahtelivat tähän aikaan vuodesta, tiheämmin. Tai ehkä sade saikin kaikki sienet kasvamaan… Ei sitä koskaan tiennyt.
Tuntui, että pystyn kaikkeen…
Ehkä sienet syötettäisiin heille, niin että he kuolisivat. Tai niin, ettei terveelle päivälle ollut sijaa. Tai ehkä heidät jätettäisiin kärsimään myrkkysieniä syöden… Tai ilman niitä.
Muut ihmiset saattoivat kuvitella, että poika oli sairas päästään, mutta hän vain halusi tietää, miltä tuntuu kuolla. Miltä tuntuu, kun viiltää ranteet auki, ja kuinka veri vain pulppuaa. Tietää miltä tuntuu, kun yksi pieni kiväärin laukaus onnistuu läpäisemään juuri sen oikean kohdan aivoista. Juuri sen kohdan, jonka vuoksi menettää näkymän koko rumaan maailmaan. Miltä tuntuu, kun juo tappavan määrän myrkkyä, tai kun syö suuren määrän myrkkysieniä… Niin, miltä se tuntuisi?
Tuntuu, että haaveet olisi murskattu jalkojeni alta…
Harry tuijotti ikkunasta – kalterisesta sellaisesta – miten jättikokoiset vaahteranlehdet leijailivat hitaasti maahan. Ne olivat ehkä ainoita kauniisti, normaalisti alas leijailevia lehtiä. Ne olivat niin kauniin yksinkertaisia, että Harry olisi halunnut ottaa ne kaikki syliin, rutistaa ne kuoliaaksi ja heittää ne seinään. Siltä hänestä tuntui. Tunne oli jotakin ainutlaatuisen tappavaa, mutta sellaistahan myrkkyä itse maailmakin oli. Kaikki ihana, suurenmoinen, miellyttävä oli kiellettyä, edes parantavia yrttejä ei saanut itse kasvattaa. Niin, se riippuu kasvista, jota tahtoo kasvattaa (painottaen sanaa tahtoo).
… eikä ole siipiä millä lentää.
Suuri sateenkaari kaartoi yli koko linnoituksen, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Mutta myös sadetta riitti. Tuossa paikassa, pienessä, kärsivässä kaupungissa oli hyvin harvinaista, aivan liian harvinaista, että satoi ja paistoi yhtä aikaa. Tuo ilmiö – siis sateenkaari – oli niin jumalattoman kaunis - monen mielestä liiankin kaunis - että tuskin sitä pystyi katsomaan, saati sitten kuvaamaan. Jos joku vain kovin paljon toivoisi, toivoisi aivan liikaa, että tuo ilmiö olisi ikuinen, tuota kaupunkia olisi voitu nimittää sateenkaarikaupungiksi. Mutta jos kukaan ei uskonut mahdottomaan, miten kukaan pystyisi edes toivomaan mitään niin järjetöntä?
Honottavaääninen nainen kulki tuhannenviidennenkymmenennen kerran Harryn ohi, ja poika luuli päänsä räjähtävän. Ehkä tuo nainen oli hankkinut honottavan äänensä vain sen vuoksi, että saisi tappaa ohitseen kulkevia ihmisiä – tai vankejaan – niin tuhoisasti kuin osasi. Ehkä hän halusi kostaa kenelle tahansa vaikkapa siitä, että oli kerran lentänyt ilmaan ilmapallon lailla. Mutta aina olivat kysymykset miksi ja mitä jos.
Jälleen syksy toi Harryn mieleen kolean ja märän aamun, jolloin hän oli viimeksi rakastanut. Rakastanut niin kovaa, ettei veri edes kiertänyt. Rakastanut silkkiposkeaan selviämään kaikesta siitä paineesta, jota hänen sisällään oli. Rukoillut, että hänen jääprinssinsä selviäisi kiipeämään vuoren huipulle hänen niskaansa ladatun, hillittömänkokoisen paskakasan kera, mutta nähtävästi rukoilu ei riittänyt. Mikset voi koskaan tarjota apua, tai edes antaa sitä, kun sinulta sydämestä asti sitä pyydetään?
***
A/N2: Teki mieli kirjoittaa jumalatonta paskaa, angstia, kaikkea sitä, mitä tästä löytyy. Lyhyt tämä kyllä oli.
Lopun sekavuus, asioiden huonosti esitettävyys oli niin pakollisen tahallista. Anteeksi kovasti, jos se jotakuta häiritsee.
Jos vaivauduit lukemaan, vaivauduthan edes sanalla kommentoimaan? ^^
