Post by Frickeon on Mar 28, 2006 19:38:32 GMT 2
A/N:
Ja niin Frickeon meni jälleen kirjoittamaan lyhyen haaste-ficin. Tällä kertaa Sescun käsialaa. Haastetta en tähän kokonaisuudessa pistä vaan pistän nuo kielletyt ja pakolliset asiat.
Kielletyt: Kaikkien muiden vanhojen oppilaiden mainitseminen, sekä Dumbledore.
Pakolliset:Uuni, Muuttolintu, Professori McGarmiwa, Ajatusseula, Pehmeä, Uudenaikainen, Käsiraudat.
Se on taas utopistinen, tosin vähemmän utopistinen kuin muut, mutta sellainen silti. Ja vaikka siinä onkin osat yksi, kaksi ja kolme, sen voisi ajatella ihan kokonaiseksikin. Selitän jotain häröä tähän päälle.
Author: Frickeon
Ikäraja: PG-13
Genre: Slash/Romance/Angst
Pairing: Harry/Ron
A/N2:
Ja nyt ihan tällainen Siivetön A/N. ^^' Olen kamala, mutta minkäs teet. Kuten yleensä, tämä on utopistinen, sitähän ei pääse pakoon. Haikeuteen on syyni selvästi kuuntelemani Placebo ja kappaleet Sleeping with the ghosts ja I'll be yours, jotka saivat minut haikeaksi. Njaa, ja saralla tämän luetin ennen Finiinkään postaamista, joten hänelle kiitos siitä.
--------------------------------------------------------------------
1.
-Tylypahkan pikajuna.
”Ron”, Harry sanoi hellästi tökäten Roniksi kutsumaansa punapäätä pehmeästi poskelle. Ihan hiljaa ettei vieressä istuva punapää olisi säikähtänyt, mutta tarpeeksi kovaa, että poika älyäisi siirtää päänsä pois nojaamasta Harryn olkaan.
Ginny katseli hermostuneena vierestä. Hermione oli jo ajat sitten lähtenyt katsomaan junan ensimmäisiä vaunuja ja kyselemään uusista opettajista, joita tylypahkassa tätä nykyä oli.
”Ron”, Harry kuiskasi tällä kertaa punahiuksisen pojan korvaan. Ron kohotti kätensä haromaan hiuksiaan ja haukotteli. Samalla poika nousi istumaan. ”Ollaanko jo perillä?”, Ron kysyi unenpöpperössä ja katsoi Harrya suoraan silmiin, mikä hetken vaivasi Harrya, joka oli niin tottunut katselemaan Ronin kauassuuntautuneita katseita ja väistelemään tämän kosketuksia. Sekä hän että Ron tiesivät kyllä mistä oli kyse, eivät he typeriä olleet. Joskus nuorempina kyllä, mutta nykyään viisaampia ja isompia.
”Harry, missäs Hermione on?”, Ron kysyi venytellessään. Harry kohautti olkiaan säästyäkseen puhumiselta, joka olisi takellellut kurkkuun hänen seuratessa tiiviisti Ronia, jonka sisko rökäisi kurkkuaan.
”Hermione sanoi menevänsä veturin läheisiin vaunuihin katsomaan uusia opettajia”, Ginny selitti tarkasti ja päivä päivältä Harry alkoi epäillä, että Ginnysta kasvaisi vielä samanlainen kuin Hermionesta, mikä saattoi johtua siitä, että nelikko vietti aikaansa runsain mitoin keskenään.
”Meni siis katsomaan millaista kohtelua ne saa. Hitsi, se olisi aina itsekin halunnut päästä niihin vaunuihin”, Ron sanoi siirtäen kädet pitelemään päätään. ”No ei kaikki opettajat tosin, mutta ne jotka lähtevät King's crossilta”, Ron lisäsi huomatessaan Ginnyn silmissä sen pilkunviilaja pikkusiskonsa, joka tämä oli nykyään.
”Hermione ei siis hakenut sitä paikkaa?” Harry kysyi avoimesti ällistyneenä. Paikka olisi ollut paras tarjottava ja tylyaho olisi suotuisa paikka kasvattaa mukuloita. Ron näytti hivenen syylliseltä, muttei paljoa. Enemmänkin kohtaloonsa tyytyvältä.
”Hermione on niiden lasten perään ihan kamalasti”, Ron sanoi suruissaan. Ginny kohotti kulmaansa kysyvänä, aivan kuin lapset olisivat ensimmäinen asia mitä Roninkin pitäisi haluta.
Siskonsa kysyvä katse osanaan Ron ärjäisi: ”ei me olla edes kihloissa!”
Harry tunsi jotain vaistomaista hyvää oloa, kun Ron oli sanonut asian niin pontekkaasti ja vielä parempaa, jopa helpottuneena. Ginny taas, tyttö näytti tavallaan pettyneeltä Roniin ja surulliselta Hermionen vuoksi.
”Minä käyn katsomassa kuinka Hermione voi”, Ginny sanoi hetkellisen hiljaisuutensa jälkeen ja jätti Harryn ja Ronin istumaan kahdestaan muuten tyhjään vaunuun, jonne oli laskeutunut pelottavan paksu hiljaisuus, jota säesti vain hiljainen kiskojen kirskunta.
Ron vilkaisi Harrya, joka peitti nopeasti naamansa jäätyään kiinni katsomasta Ronia, joka koitti salata vilkaisunsa, jonka oli huomannut Harryn huomanneen.
Tätä salaista vilkuilua jatkui pienen tovin, joka kummankin pojan mielestä jatkui ikuisuuden, jolloin juna olisi voinut saapua asemalle, Ginny olisi voinut tulla paikalle, Hermione olisi voinut palata tai jokin onnettomuus olisi voinut ottaa tilanteen hallintaan. Mitään ei silti tapahtunut. Kaksi hitusen yli kaksikymppistä velhoa vain jakeli toisilleen salaisia katseita, joita kumpikaan ei tahtonut myöntää, vaikka huomasikin asian.
”Harry”, Ron viimein sanoi vakavalla äänellä. Harry kohotti viimein luvallisena katseensa punahiuksiseen poikaan, jonka hiuksia hän oli koko ikänsä ihaillut. Aina siitä päivästä kun näki yksitoistavuotiaan Ronin laiturilla näihin päiviin, kun näki kaksikymmentävuotiaan, työssä rasittuneen ansaitulle lomalle matkalla olevan Ronin.
”Niin, Ron?” Harry kysyi varovaisena. Se saattoi olla helposti se viimeinen pisara, joka rikkoi herkän lasimaljan, jossa Harryn kaikki toiveet, haaveet ja fantasiat uivat.
”Tämä menee vaivaantuneeksi”, Ron sanoi purskahtaen hätäiseen nauruun sanojensa saattelemana.
”Ai sinäkin huomasit”, Harry sanoi liittyen Ronin hätäiseen ja kireään nauruun, jolla he koittivat näyttää, että voisivat olla normaalisti. Kummankaan ei tehnyt mieli nauraa, ja siinä he hekottivat kuin kaistapäiset ongelmalle, jolle kumpikaan heistä ei voisi mitään.
”Kokeillaan lemmenliemiä”, Harry oli tokaissut kerran vuosi tylypahkan jälkeen. Ongelma vain oli, että sitä oli hankala saada ja Harrynkään varoilla sitä ei kovin usein saanut. Ja Hermionea ei tietenkään voinut pyytää keittämään lisää.
”Me ollaan sitten urpoina tämän homman kanssa”, Ron sanoi hillittyään naurua. Harry hekotteli vielä hetken, mutta ihan vain estääkseen surun näkymistä.
”Niin ollaan”, Harry myönsi lopetettuaan naurun.
”Mikään ei ole niin kuin tylypahkassa”, Ron lisäsi, eikä Harry uskaltanut sanoa mitään, koska pelkäsi rikkovansa punahiuksisen pojan vieressään palasiksi sanomalla jotain ääneen. Ja samaan aikaan hänen sisällään kulki miljoonia ajatuksia, tekoja ja lauseita, joita hän ei uskaltanut päästää valloilleen.
**--**
Ginny oli harhaillut pitkän matkan löytämättä opettajien vaunua, kunnes eksyi tyhjän tiskin luokse. Ravintolavaunu, arveli tyttö, joka ei silti jäänyt pahemmin katselemaan paikkoja etsiessään Hermionea, jonka oli olettanut löytyvän helpommin.
Ginny raivosi hiljaisena tiensä ravintolavaunun päähän ja törmäsi lukolla kiinni iskettyyn oveen.
Pienet turhautumisen kuivat kyyneleet kiusasivat silmänurkissa Ginnya, joka lyhyeksi leikatut hiukset heiluen koitti repiä ovea auki. Hän oli vasta äskettäin kokeillut loitsuja, eikä halunnut posauttaa ovea auki. Ja vaikkei hän uskonut Hermionen olevan oven takana, siellä lienee makasivat vain opettajien arkut, Ginnyn hermot vaativat, että hänen oli saatava aikaiseksi edes jotain löytääkseen kadonneen ystävänsä.
”Ginny, mitä sinä teet?”, tuttu ääni kysyi. Ginnyn suureksi pettymykseksi takana ei ollut Hermione, kuten hän oli hetken uskonut, vaan törppö veljensä, joka oli vasta nyt saanut takamuksensa nousemaan etsiäkseen Hermionen.
”Viimeinkin heräsit”, Ginny sanoi ilkkuen sisarellisesti.
”Olisin voinut nukkua pitempäänkin, jos olisin tiennyt, että pikkuinen Ginny Weasley etsii noin määrätietoisesti kadonnutta tyttäystävääni”, Ron sanoi haukotellen makeasti, mutta näytellen.
”Harrykö sinut lähetti?” Ginny kysyi uskomatta Ronin esitykseen, ja päätti käydä suoraan asiaan.
”Kai minä saan etsiä tyttöystävääni”, Ron sanoi melko selvästi, mutta Ginny näytti myrkyn syöneeltä.
”No kai minä saan?” Ron kysyi ärsyyntyneenä Ginnyn reaktiosta, tosin tyttö ei nytkään näyttänyt siltä, että aikoisi vastata isoveljelleen. Punaiset hiukset leimuten samoin kuin silmät, Ginny asteli Ronin ohitse ahtaassa ravintolavaunussa ja poistui paikalta vastaamatta Ronille, joka oli odottanut vastausta ristiriitaisin tuntein, eikä enää voinut olla huolestumatta siitä, mitä kaikkea Ginny oli ajatellut sanoa niin uhmaavan näköisenä.
2.
- Shhh... Kaikki on hyvin.
”Vanhat penkit”, Ron sanoi takamustaan hieroen.
”Kuluneet vanhat penkit, jos saan korjata”, Hermione sanoi naurunremakkansa lomessa.
”Kuluneet, mutta rakkaat tylypahkan penkit”, Harry sanoi heitä vastapäätä.
”Vanhat, kuluneet, rakkaat tylypahkan penkit”, Ginny visersi Harryn vierestä.
”Sille”, Ron sanoi kohottaen kurpitsamehupikariaan, johon odotti kolmelta kaveriltaan vastausta, ja saikin. Kaikki neljä kohottivat maljaa vanhoille, kuluneille tylypahkan penkeille, joita he muistelivat haikeina.
Tylypahka oli pikkuhiljaa siirtynyt uuteen aikaan ja nyt sen ajan saatteessa paljon oli muuttunut. Asioita joita Harryn, Ronin, Ginnyn ja Hermionen oli itse tultava katsomaan. Ja ennen kaikkea kaikki odottivat iltaa, jolloin pääsisivät nukkumaan vanhaan tapaan. He kaikki saisivat nukkua rohkelikkojen tornissa vanhojen muistojen saattelemana tänä yönä ennen kuin oppilaat tulisivat kouluun.
”Ja vielä rohkelikkojen ainutlaatuisille sängyille”, Ron sanoi. Kurpistamehu ei ollut mieltä nostattavaa, mutta tunnelma oli noussut monta astetta kilistelyn seurauksena.
”Rohkelikoille!” huusi Harry nousten seisomaan äänensä kaikuessa tyhjässä salissa.
”Rohkelikolle ja hänen uljaalle tuvalleen!” Ron huudahti Harryn perässä uhmakkaana, tyttöjen katsellessa vauhkoontuneita miehiä.
**--**
Tyttöjen kikattelu tyhjissä makuusaleissa vaihtui käsien takaiseksi hihitykseksi, kun Ron ja Harry ilmoittivat suurinelein käyvänsä valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa.
Tytöt eivät panneet asiaa pahakseen ja sanoivat, että pystyivät juoruamaan loistavasti ilman poikia, jotka härnäisivät, vaikka mitään härnäykseen liittyvää Harry taikka Ron ei ollut tehnyt koko iltana.
”Onhan teillä lupa?” Hermione kysyi saatuaan kikatuksen loppumaan, edelleen kiharoilla kehystetyt kasvot hymyillen.
”McGarmiwalta”, Ron sanoi repien kylpytakkinsa taskusta pergamentin palasen.
”Professori McGarmialta, Ron”, Hermione sanoi napakasti nähden vielä velvollisuudekseen neuvoa tylypahkan asioissa Ronia, jolta ei näyttänyt heruvan ollenkaan kunnioitusta opettajia kohtaan.
”Älä nyt Hermione”, Harry sanoi pitkittäen lausettaan turhan paljon. Häntä alkoi jo paleltaa, vaikka rohkelikon tornissa paloi takassa tuli, joka hakkasi kivi seinämiä, ja lattia oli lämpimien peittojen pehmustama. Viileys puri silti Harryyn.
”Me mennään nyt”, Ron sanoi huomattuaan hytisevän Harryn vierellään. Punapäinen poika heilautti nopeasti kättään taakse jääville tytöille törkiessään Harrya eteenpäin muotokuva aukkoon.
Harry vilkaisi Ronia heidän seistessä käytävällä kylpytakit päällä. Jos rohkelikko torni oli ollut viileä niin käytävässä Harrya kylmetti vielä enemmän.
”Täällä on kylmä”, Harry tokaisi muuten vaan, mutta tärisi sen verran näkyvästi, että Ron kohautti olkiaan ja lähti ripeästi eteenpäin. Harry keikkuen perässä katsellen välillä maalauksia ja haarniskoja, tietäen Roninkin etsivän kaikkea katseltavaa ettei pääsisi ajattelemaan mitään muuta.
Pian Harryn juostessa miltei Ronin perässä, joka pääsi nopeammin kävelemään pitkien jalkojensa ansiosta, onnistui hän törmäämään toisen selkään. Ron oli pysähtynyt katselemaan eräässä haarniskassa kiinni roikkuvaa esinettä.
”Hei, minä olen nähnyt tuollaisia”, Ron sanoi hetken katseltuaan pää kallellaan esinettä.
”Ne on käsiraudat, Ron”, Harry selitti hermostuneena, koska kylmyys kutitteli jälleen ihossa.
”Niin niin käsihaudat, kyllä minä tiedän”, Ron sanoi, muttei saanut silti silmiään irti käsirautojen ihmettelemisestä.
”Otetaan ne mukaan niin päästään edes jonnekin”, Harry tokaisi kärsimättömänä ja nappasi käsiraudat mukaansa.
Käsirautojen kilkkeessä, alastomien jalkojen lätistessä kivistä lattiaa vasten ja kahden kylpytakin helman kohistessa ilmassa pojat juoksivat muuten hiljaisia ja tyhjiä käytäviä kohti valvojaoppilaiden kylpuhuonetta.
**--**
Kuuman veden pinnalla pomppi saippuakuplia, kun Ron innostui availemaan kaikkia hanoja vuoronperään, yhdessä, erikseen ja vielä kerran yhdessä. Naurellessaan kuplille, saippuasta kimmeltelevälle vedelle ja vesihöyrylle, joka kohosi pinnasta Harry katseli onnellisesti hymyillen reunasta lioitellen varpaan päitä vaahdossa, miltei koskettaen vedenpintaa muttei siltikään.
”Harry, Harry”, Ron sanoi kaikkitietävään isoveli ääneen tepastellessaan istumaan Harryn viereen.
”Mikä painaa mieltäsi poikaseni”, Ron kysäisi leikillään käsi kietoutuneena Harryn hartioille.
”Ei mikään”, Harry vastasi ammuttuna.
Ei sitten mikään, vaikka hän muistikin ensimmäisen kerran, jolloin he olivat neljännellä luokalla eksyneet valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen. Harryn oli pakko näyttää Ronille kylpyhuone.
”Harry?” Ron oli kysäissyt silloin, kun he illalla olivat kahdessa tuumin menneet kylpyhuoneeseen, täyttäneet ammeen taivaallisen tuoksuisilla saippuoilla, laskeneet vettä piri pintaan ja lioittelivat varpaitaan vaahdossa.
”Shh...”, Harry oli silloin sanonut, kurottautunut ja painanut pienen viattoman suudelman vieressään istuvan punapään huulille. Ron oli hiljentynyt, muttei tehnyt elettäkään estääkseen mitään. Harry hymyili Ronille vapautuneena ja nosti kätensä leikkimään toisen hiuksiin, joita hän palvoi salaa kaikilta.
”Harry?” Ron oli kysäissyt varmennin nyt tietäen asiansa. Harry oli nyökännyt. Ihan pienesti, mutta silti selvästi.
”Minun ei olisi pitänyt suuttua silloin, kun sain tietää sinun joutuneen ottelijaksi. Kyllähän minä arvasin, ettet sinä oikeasti onnistuisi huiputtamaan sitä linjaa”, Ron oli selittänyt anteeksipyytävänä, mutta Harry ei sillä hetkellä ollut pystynyt ollenkaan keskittymään asiaan. Hän oli tiennyt, että Ron oli pahoillaan. Hän oli myös pahoillaan. Heillä olisi ollut niin hauskaa pitemmän aikaa, jos Harry olisi vain mennyt puhumaan Ronille ensiksi. Mutta sellaisia he olivat. Itsepäisiä, mutta rakkaita.
”Ron?” Harry oli kysäissyt. Kyselemällä pääsi pitkälle, sen he tiesivät. Mutta kysymyksiä oli liikaa, eikä niitä osannut sanoa sen paremmin. Kysellä vain toista.
Nyt oli Ronin vuoro hiljentää Harryn epäilys laskemalla kokematon suudelma toisen olkapäälle. Harry oli sulkenut silmänsä ja toivonut kaiken jäävän siihen hetkeen, mutta kuten parhaille hetkille ja ideoille käy, ne eivät koskaan toteutuneet. Ron oli tiennyt sen jostain myöskin syventäessään suudelmaa toisen olalla liukuen ihoa pitkin Harryn kaulalle, mikä oli kirvoittanut pienen huokauksen mustahiuksisen pojan raottuneilta huulilta. Ron oli jäänyt hetkeksi pysähdyksiin ihmettelemään kaikkea, mutta oli nostanut kättään Harryn poskelle ja pian huulensa toisen huulien seuraksi tiiviiseen suudelmaan. Pitkään, mutta viattomaan, haparoivaan neljäntoistavuoden iän suudelmaan, joka enemmän tunnusteli maastoa, kuin tiesi mitä teki.
Ron painoi päätään kuin miettien ankarasti jotain tai pidellen väkivaltaisesti kyyneliä sisällään. Harry tunsi toisen pojan käden hellentävän otettaan hänen hartioistaan.
”Harry?” Ron pian kysyi ja Harryn arvaus väkivaltaisista kyynelistä oli osunut oikeaan.
Harry ei halunnut nähdä ystäväänsä siinä tilassa vaan karisti Ronin otteen harteistaan ja kietoi vuorostaan käsivartensa punapäisen ystävänsä ympärille.
”Shh... Kaikki menee ihan hyvin”, Harry sanoi uskomatta itseään.
Ron kohotti päätään uskomatta hänkään Harryn sanoihin. Harryn oli myönnettävä, ettei keksinyt mitään lohduttavaa sanottavaa, joka pelastaisi kumpaakaan.
Mutta ei hänen tarvinnutkaan, koska kun hän seuraavan kerran ehti katsoa Ronia vilkaistuaan pesuhuoneen ovelle oli Ron sulkenut hänen suunsa suudelmaan, joka on paljon vaativampi kuin tylypahka aikaiset pienet huterat suudelmat. Paljon uudenaikaisempi, vahvempi ja Ron maistui samalta kuin ennenkin. Kodilta, lämpimältä ja rakkaalta.
Niinä hetkinä Harry toivoi, että olisi sittenkin ostanut ajatusseulan, jollaista hänelle oltiin yritetty myydä.
3.
- Ajat ovat meitä kaikkia vastaan
Harry ja Ron makasivat valvojaoppilaiden kylpyhuoneen lattialla välillä nousten pystyyn ja koskettaen varpaalla vettä todetakseen sen edelleen lämpimäksi. Vaikka he koittivat patistaa itsensä veteen kumpikaan ei saanut itseään irti toisen ihosta sen vertaa, että he olisivat voineet siirtyä altaaseen, ja vaahdon ja saippuakuplien haihtuessa Ron päätteli kaikkein viisaimmaksi lähteä takaisin oleskeluhuoneseen, jotteivat tytöt kaipaisi heitä liikaa. Ron kohottautui istumaan nojaillen käsivarsiinsa. ”Ne kikattelevat siellä vain”, Harry tokaisi ja veti Ronin makaamaan päälleen niin vikkelästi ja salakavalasti, ettei Ron ehtinytkään tekemään vastaliikettä, vaikka olisi pärjännyt Harrya vastaan missä vaiheessa tahansa. Tai ehkei hän halunnut tehdä mitään vastaan.
Ron makaili puoliksi Harryn vartalon päällä silitellen Harryn pehmeää hiuspehkoa, joka oli saatu taltutettua sentään paremman näköiseksi kuin koulussa. Eihän aurorin virassa toimivan hiuksista ja olemuksesta välitetty, mutta Harry sai yllättävän paljon PR-hommia, vaikka sanomattakin selvää oli miksi.
”Harry?” Ron aloitti taas, eikä Harry yrittänytkään keskeyttää Ronia vaan kaappasi pojan vain lämpimään syliinsä, missä Ron jo makailikin, mutta pääsi nyt syvemmin kiinni Harryn ihoon. Ron laski päänsä miehen kohoilevalle rinnalle.
Ron ei sanonut enää enempää. Ei halunnut sanoa, koska oli ihan sama mitä hän sanoisi, kun asiaa ei olisi. Oli vain välitön tarve saada toisen huomio. Ja kun kumpikaan Harrysta taikka Ronista ei ollut puhujana kovinkaan kummoinen ei mitään sanottavaa edes tarvinnut sanoa.
Silloin oli ollut talvi, lumi oli hilseillyt Harryn hiuksista, kun poika oli kieltäytynyt ottamasta hattua mukaansa, vaikka Ron oli nauranutkin vieressä miten vähän Harrylle jäisi aivoja sen jälkeen, kun päänsä jäätyisi. Harry oli silloin vain kohautellut olkiaan ja todennut, ettei Ron hänen aivojaan kaipaisikaan. Ron oli silloin loikannut Harryn niskaan siinä ahtaassa eteisessä, jonne he olivat ahtautuneet lämmittelemään tietämättä saiko käytävässä oleskella ilman lupaa. Lukollinen ovi oli tietenkin vihjaillut kielletystä käytävästä, mutta kylmän nakerrellessa sormia tunnottomiksi Harry oli Ronin nerokkaan suunnitelman osana loihtinut lasin pois ovesta, että kaksi poikaa mahtuisi luikahtamaan sisälle lämmittelemään.
Ron oli silloin heittäytynyt istumaan seinustaa vasten jättäen Harryn rauhaan, kun tämä oli kaivellut taskuistaan viikon vanhoja toffeita, joita hän oli Ginnyn kanssa mutustanut puoli vuotta.
”Haluatko yhden?” Harry oli kysynyt laskeutuessaan paljon rauhallisemmin istumaan Ronin vieren. Ron ei ollut vastannut mitään, mutta oli ottanut Harryn tarjoaman toffeen sanomatta mitään. Harry oli seurannut Ronia ajan, jonka tämä oli repinyt toffeesta paperia pois. Ja vasta sen jälkeen Harry oli ottanut itselleenkin yhden.
Himmeässä rappukäytävässä Harry oli joutunut kuvittelemaan Ronin punaiset hiukset ja niiden loisteen, mutta hän oli silti nostanut sokeana kättään toisen hiuksille. Ron oli jo tottunut ajoittaisiin hetkiin, kun Harry ihasteli hänen hiuksiaan, ettei poika tehnyt elettäkään liikkuakseen kauemmas. Pikemminkin Ron oli ottanut tukea ja siirtynyt hiukan lähemmäs, ihan Harryn kylkeen.
Pojat olivat istuskelleet tyhjässä käytävässä pitkään, pitempään kuin kuvittelivatkaan. Ron oli kuukahdellut nukahdellen Harryn olkaan ja Harry oli silitellyt Ronin hiuksia, miettiessään miten kauan tätä kesti. Miten kauan se rappukäytävä suojaisi heitä, milloin ihmiset heräisivät. Ja ennen kaikkea, milloin jomman kumman heidän aikansa loppuisi. Oli ollut pelottavaa lähteä minnekään, ja jos Ginnya ei olisi saanut jäädä Hermionen luokse ei Harry olisi voinut lähteä Ronin kanssa kävelemään.
Aika oli kaikkia vastaan. Ei pelkästään heitä kahta.
Harry ehti ehdottaa Ronille siirtymistä takaisin oleskeluhuoneeseen ennen kuin poika oli täysin torkahtanut hänen rinnalleen, missä ei olisi mitään muuta ongelmaa kuin se, että he makasivat kylpyhuoneessa, vesi oli haalentunutta, vaikkei kukaan ollut käynytkään siellä, värikkäät saippuakuplat olivat jokainen poksahtaneet taholtaan ja he olivat alasti ilman suojaa.
**--**
”Tytöt ovat menneet jo nukkumaan”, Ron sanoi haukotuksen lomassa. Harry nyökkäsi. Kumpikaan heistä ei uskaltanut sytyttää jo kuihtunutta takkaa uudelleen, vaan he menivät käsi tuntumalla koko matkan poikien makuusaliin. Siinä myöhäisessä vaiheessa kummallekaan ei enää tullutkaan mieleen loitsia mitään.
”Olen varma, että noita portaita on tullut pari kymmentä lisää”, Ron selitti uupuneena repiessään yhtä sängyistä auki. Ne pakattiin nykyään liian tiukkaan, senkin Ron selitti jossain vaiheessa ennen nukahtamistaan.
Harry ei nukahtanut ennen Ronia, eikä heti Ronin jälkeenkään. Hän mietti miten mukavaa olisi jos he olisivat tehneet jokaisen asian josta uneksivat.
”Harry! Harry, hei! Mikä tämä on?” Ron oli kiljahtanut vedellessään rautaista lapiota pienestä seinään kaiverretusta rei'ästä tipautellen tuhkaa pitkin seinän vierustaa. Harry oli nauranut onnellisena ja hymyillyt kaikkitietävänä. Ron oli yleensäkin suloinen tutkiessaan itselleen tuntematonta tavaraa, ettei Harry voinut olla vihainen.
”Se on uuni”, Harry oli selittänyt. Ron oli katsellut hetken uunia ja sitten Harrya.
”Onpa oudon näköinen uuni”, hän oli viimein tokaissut ja jättänyt uunin rauhaan. Ilmeisesti se ei enää kiinnostanut Ronia.
Likaisten ikkunoiden takaa keväinen aurinko oli tavoitellut pölyisiä lattioita. Pöly leijui ilmassa kahden pojan kävellessä ympäriinsä taloa. Ensimmäiset muuttolinnut liversivät puiden oksilla, joille ei vielä ollut kasvanut lehtiä, saatika mitään. Harry tunsi itsensä yhtä hauraaksi kuin nuutuneet oksat. Oli vain onni, että hän oli elossa. Pyhän Mungoon päädyttyään hän oli maannut siellä toimeettomana kaksi viikkoa. Hän oli nyt kunnossa, mutta heikommassa kunnossa kuin aiemmin. Tuskin tulisi koskaan olemaan täysin voimissaan.
Ron oli vieraillut säännöllisesti. Hetken oltiin pelätty pysyvää vaurioita, mutta siltä oltiin vältytty.
Ilman Ronia Pyhässä Mungossa oli ollut vain loputtomasti valkoisia käytäviä ja puuduttavan pitkiä keskusteluja ainoan hänen seuraansa itsestään tuppautuvan Gilderoy Lockhartin kanssa, jonka hoitava noita piti heitä edelleen tuttuina. Eikä Harry pidemmän päälle tylsyessään itsekin Pyhän Mungon potilaiden tasolle osannut sanoa ei jokaviikkoiselle käytävä kierrokselle.
Mutta nyt hän oli seisonut vanhan, pölyisen jästiasunnon keskellä seuraten Ronia, joka tutki asuntoa.
”Ostetaan tämä”, Ron oli tokaissut, kun he olivat tehneet lähtöä talosta.
”Tiedäthän sinä, että minä en voi”, Harry oli sanonut suruissaan joutuessaan torjumaan Ronin innokkaan ehdotuksen, joka kuulosti hänestäkin hyvältä.
”Mutta ei Ginny pistäisi pahakseen”, Ron oli sanonut kädet taskusaan koittaen uskotella asian itselleenkin.
”Sama se”, Harry oli sanonut.
Eikä kumpaakaan heitä ollut pelottanut mitä Ginny sanoisi. Kumpaakin oli pelottanut mitä kaikki muut sanoivat. Ron oli aina pelännyt mitä ihmiset sanoivat Harrysta ja Harry oli aina pelännyt vetävänsä Ronin mukanaan. Heitä oli aina pelottanut vain kaikki toiset.
Ja edelleen, Harry mietti maatessaan lakanoissa ja kuunnellessaan Ronin hiljaista tuhinaa. Edelleenkin loppu oli surullinen, koska mikään ei ollut niin yksinkertaista, vaikka mitään monimutkaista ei ollutkaan esillä ennen kuin yllättäen. Se kaikki jäisi taas tylypahkaan, Harry tokaisi itselleen päättäväisenä kääntäessään kylkeä.
Ja niin Frickeon meni jälleen kirjoittamaan lyhyen haaste-ficin. Tällä kertaa Sescun käsialaa. Haastetta en tähän kokonaisuudessa pistä vaan pistän nuo kielletyt ja pakolliset asiat.
Kielletyt: Kaikkien muiden vanhojen oppilaiden mainitseminen, sekä Dumbledore.
Pakolliset:Uuni, Muuttolintu, Professori McGarmiwa, Ajatusseula, Pehmeä, Uudenaikainen, Käsiraudat.
Se on taas utopistinen, tosin vähemmän utopistinen kuin muut, mutta sellainen silti. Ja vaikka siinä onkin osat yksi, kaksi ja kolme, sen voisi ajatella ihan kokonaiseksikin. Selitän jotain häröä tähän päälle.
Author: Frickeon
Ikäraja: PG-13
Genre: Slash/Romance/Angst
Pairing: Harry/Ron
A/N2:
Ja nyt ihan tällainen Siivetön A/N. ^^' Olen kamala, mutta minkäs teet. Kuten yleensä, tämä on utopistinen, sitähän ei pääse pakoon. Haikeuteen on syyni selvästi kuuntelemani Placebo ja kappaleet Sleeping with the ghosts ja I'll be yours, jotka saivat minut haikeaksi. Njaa, ja saralla tämän luetin ennen Finiinkään postaamista, joten hänelle kiitos siitä.
--------------------------------------------------------------------
1.
-Tylypahkan pikajuna.
”Ron”, Harry sanoi hellästi tökäten Roniksi kutsumaansa punapäätä pehmeästi poskelle. Ihan hiljaa ettei vieressä istuva punapää olisi säikähtänyt, mutta tarpeeksi kovaa, että poika älyäisi siirtää päänsä pois nojaamasta Harryn olkaan.
Ginny katseli hermostuneena vierestä. Hermione oli jo ajat sitten lähtenyt katsomaan junan ensimmäisiä vaunuja ja kyselemään uusista opettajista, joita tylypahkassa tätä nykyä oli.
”Ron”, Harry kuiskasi tällä kertaa punahiuksisen pojan korvaan. Ron kohotti kätensä haromaan hiuksiaan ja haukotteli. Samalla poika nousi istumaan. ”Ollaanko jo perillä?”, Ron kysyi unenpöpperössä ja katsoi Harrya suoraan silmiin, mikä hetken vaivasi Harrya, joka oli niin tottunut katselemaan Ronin kauassuuntautuneita katseita ja väistelemään tämän kosketuksia. Sekä hän että Ron tiesivät kyllä mistä oli kyse, eivät he typeriä olleet. Joskus nuorempina kyllä, mutta nykyään viisaampia ja isompia.
”Harry, missäs Hermione on?”, Ron kysyi venytellessään. Harry kohautti olkiaan säästyäkseen puhumiselta, joka olisi takellellut kurkkuun hänen seuratessa tiiviisti Ronia, jonka sisko rökäisi kurkkuaan.
”Hermione sanoi menevänsä veturin läheisiin vaunuihin katsomaan uusia opettajia”, Ginny selitti tarkasti ja päivä päivältä Harry alkoi epäillä, että Ginnysta kasvaisi vielä samanlainen kuin Hermionesta, mikä saattoi johtua siitä, että nelikko vietti aikaansa runsain mitoin keskenään.
”Meni siis katsomaan millaista kohtelua ne saa. Hitsi, se olisi aina itsekin halunnut päästä niihin vaunuihin”, Ron sanoi siirtäen kädet pitelemään päätään. ”No ei kaikki opettajat tosin, mutta ne jotka lähtevät King's crossilta”, Ron lisäsi huomatessaan Ginnyn silmissä sen pilkunviilaja pikkusiskonsa, joka tämä oli nykyään.
”Hermione ei siis hakenut sitä paikkaa?” Harry kysyi avoimesti ällistyneenä. Paikka olisi ollut paras tarjottava ja tylyaho olisi suotuisa paikka kasvattaa mukuloita. Ron näytti hivenen syylliseltä, muttei paljoa. Enemmänkin kohtaloonsa tyytyvältä.
”Hermione on niiden lasten perään ihan kamalasti”, Ron sanoi suruissaan. Ginny kohotti kulmaansa kysyvänä, aivan kuin lapset olisivat ensimmäinen asia mitä Roninkin pitäisi haluta.
Siskonsa kysyvä katse osanaan Ron ärjäisi: ”ei me olla edes kihloissa!”
Harry tunsi jotain vaistomaista hyvää oloa, kun Ron oli sanonut asian niin pontekkaasti ja vielä parempaa, jopa helpottuneena. Ginny taas, tyttö näytti tavallaan pettyneeltä Roniin ja surulliselta Hermionen vuoksi.
”Minä käyn katsomassa kuinka Hermione voi”, Ginny sanoi hetkellisen hiljaisuutensa jälkeen ja jätti Harryn ja Ronin istumaan kahdestaan muuten tyhjään vaunuun, jonne oli laskeutunut pelottavan paksu hiljaisuus, jota säesti vain hiljainen kiskojen kirskunta.
Ron vilkaisi Harrya, joka peitti nopeasti naamansa jäätyään kiinni katsomasta Ronia, joka koitti salata vilkaisunsa, jonka oli huomannut Harryn huomanneen.
Tätä salaista vilkuilua jatkui pienen tovin, joka kummankin pojan mielestä jatkui ikuisuuden, jolloin juna olisi voinut saapua asemalle, Ginny olisi voinut tulla paikalle, Hermione olisi voinut palata tai jokin onnettomuus olisi voinut ottaa tilanteen hallintaan. Mitään ei silti tapahtunut. Kaksi hitusen yli kaksikymppistä velhoa vain jakeli toisilleen salaisia katseita, joita kumpikaan ei tahtonut myöntää, vaikka huomasikin asian.
”Harry”, Ron viimein sanoi vakavalla äänellä. Harry kohotti viimein luvallisena katseensa punahiuksiseen poikaan, jonka hiuksia hän oli koko ikänsä ihaillut. Aina siitä päivästä kun näki yksitoistavuotiaan Ronin laiturilla näihin päiviin, kun näki kaksikymmentävuotiaan, työssä rasittuneen ansaitulle lomalle matkalla olevan Ronin.
”Niin, Ron?” Harry kysyi varovaisena. Se saattoi olla helposti se viimeinen pisara, joka rikkoi herkän lasimaljan, jossa Harryn kaikki toiveet, haaveet ja fantasiat uivat.
”Tämä menee vaivaantuneeksi”, Ron sanoi purskahtaen hätäiseen nauruun sanojensa saattelemana.
”Ai sinäkin huomasit”, Harry sanoi liittyen Ronin hätäiseen ja kireään nauruun, jolla he koittivat näyttää, että voisivat olla normaalisti. Kummankaan ei tehnyt mieli nauraa, ja siinä he hekottivat kuin kaistapäiset ongelmalle, jolle kumpikaan heistä ei voisi mitään.
”Kokeillaan lemmenliemiä”, Harry oli tokaissut kerran vuosi tylypahkan jälkeen. Ongelma vain oli, että sitä oli hankala saada ja Harrynkään varoilla sitä ei kovin usein saanut. Ja Hermionea ei tietenkään voinut pyytää keittämään lisää.
”Me ollaan sitten urpoina tämän homman kanssa”, Ron sanoi hillittyään naurua. Harry hekotteli vielä hetken, mutta ihan vain estääkseen surun näkymistä.
”Niin ollaan”, Harry myönsi lopetettuaan naurun.
”Mikään ei ole niin kuin tylypahkassa”, Ron lisäsi, eikä Harry uskaltanut sanoa mitään, koska pelkäsi rikkovansa punahiuksisen pojan vieressään palasiksi sanomalla jotain ääneen. Ja samaan aikaan hänen sisällään kulki miljoonia ajatuksia, tekoja ja lauseita, joita hän ei uskaltanut päästää valloilleen.
**--**
Ginny oli harhaillut pitkän matkan löytämättä opettajien vaunua, kunnes eksyi tyhjän tiskin luokse. Ravintolavaunu, arveli tyttö, joka ei silti jäänyt pahemmin katselemaan paikkoja etsiessään Hermionea, jonka oli olettanut löytyvän helpommin.
Ginny raivosi hiljaisena tiensä ravintolavaunun päähän ja törmäsi lukolla kiinni iskettyyn oveen.
Pienet turhautumisen kuivat kyyneleet kiusasivat silmänurkissa Ginnya, joka lyhyeksi leikatut hiukset heiluen koitti repiä ovea auki. Hän oli vasta äskettäin kokeillut loitsuja, eikä halunnut posauttaa ovea auki. Ja vaikkei hän uskonut Hermionen olevan oven takana, siellä lienee makasivat vain opettajien arkut, Ginnyn hermot vaativat, että hänen oli saatava aikaiseksi edes jotain löytääkseen kadonneen ystävänsä.
”Ginny, mitä sinä teet?”, tuttu ääni kysyi. Ginnyn suureksi pettymykseksi takana ei ollut Hermione, kuten hän oli hetken uskonut, vaan törppö veljensä, joka oli vasta nyt saanut takamuksensa nousemaan etsiäkseen Hermionen.
”Viimeinkin heräsit”, Ginny sanoi ilkkuen sisarellisesti.
”Olisin voinut nukkua pitempäänkin, jos olisin tiennyt, että pikkuinen Ginny Weasley etsii noin määrätietoisesti kadonnutta tyttäystävääni”, Ron sanoi haukotellen makeasti, mutta näytellen.
”Harrykö sinut lähetti?” Ginny kysyi uskomatta Ronin esitykseen, ja päätti käydä suoraan asiaan.
”Kai minä saan etsiä tyttöystävääni”, Ron sanoi melko selvästi, mutta Ginny näytti myrkyn syöneeltä.
”No kai minä saan?” Ron kysyi ärsyyntyneenä Ginnyn reaktiosta, tosin tyttö ei nytkään näyttänyt siltä, että aikoisi vastata isoveljelleen. Punaiset hiukset leimuten samoin kuin silmät, Ginny asteli Ronin ohitse ahtaassa ravintolavaunussa ja poistui paikalta vastaamatta Ronille, joka oli odottanut vastausta ristiriitaisin tuntein, eikä enää voinut olla huolestumatta siitä, mitä kaikkea Ginny oli ajatellut sanoa niin uhmaavan näköisenä.
2.
- Shhh... Kaikki on hyvin.
”Vanhat penkit”, Ron sanoi takamustaan hieroen.
”Kuluneet vanhat penkit, jos saan korjata”, Hermione sanoi naurunremakkansa lomessa.
”Kuluneet, mutta rakkaat tylypahkan penkit”, Harry sanoi heitä vastapäätä.
”Vanhat, kuluneet, rakkaat tylypahkan penkit”, Ginny visersi Harryn vierestä.
”Sille”, Ron sanoi kohottaen kurpitsamehupikariaan, johon odotti kolmelta kaveriltaan vastausta, ja saikin. Kaikki neljä kohottivat maljaa vanhoille, kuluneille tylypahkan penkeille, joita he muistelivat haikeina.
Tylypahka oli pikkuhiljaa siirtynyt uuteen aikaan ja nyt sen ajan saatteessa paljon oli muuttunut. Asioita joita Harryn, Ronin, Ginnyn ja Hermionen oli itse tultava katsomaan. Ja ennen kaikkea kaikki odottivat iltaa, jolloin pääsisivät nukkumaan vanhaan tapaan. He kaikki saisivat nukkua rohkelikkojen tornissa vanhojen muistojen saattelemana tänä yönä ennen kuin oppilaat tulisivat kouluun.
”Ja vielä rohkelikkojen ainutlaatuisille sängyille”, Ron sanoi. Kurpistamehu ei ollut mieltä nostattavaa, mutta tunnelma oli noussut monta astetta kilistelyn seurauksena.
”Rohkelikoille!” huusi Harry nousten seisomaan äänensä kaikuessa tyhjässä salissa.
”Rohkelikolle ja hänen uljaalle tuvalleen!” Ron huudahti Harryn perässä uhmakkaana, tyttöjen katsellessa vauhkoontuneita miehiä.
**--**
Tyttöjen kikattelu tyhjissä makuusaleissa vaihtui käsien takaiseksi hihitykseksi, kun Ron ja Harry ilmoittivat suurinelein käyvänsä valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa.
Tytöt eivät panneet asiaa pahakseen ja sanoivat, että pystyivät juoruamaan loistavasti ilman poikia, jotka härnäisivät, vaikka mitään härnäykseen liittyvää Harry taikka Ron ei ollut tehnyt koko iltana.
”Onhan teillä lupa?” Hermione kysyi saatuaan kikatuksen loppumaan, edelleen kiharoilla kehystetyt kasvot hymyillen.
”McGarmiwalta”, Ron sanoi repien kylpytakkinsa taskusta pergamentin palasen.
”Professori McGarmialta, Ron”, Hermione sanoi napakasti nähden vielä velvollisuudekseen neuvoa tylypahkan asioissa Ronia, jolta ei näyttänyt heruvan ollenkaan kunnioitusta opettajia kohtaan.
”Älä nyt Hermione”, Harry sanoi pitkittäen lausettaan turhan paljon. Häntä alkoi jo paleltaa, vaikka rohkelikon tornissa paloi takassa tuli, joka hakkasi kivi seinämiä, ja lattia oli lämpimien peittojen pehmustama. Viileys puri silti Harryyn.
”Me mennään nyt”, Ron sanoi huomattuaan hytisevän Harryn vierellään. Punapäinen poika heilautti nopeasti kättään taakse jääville tytöille törkiessään Harrya eteenpäin muotokuva aukkoon.
Harry vilkaisi Ronia heidän seistessä käytävällä kylpytakit päällä. Jos rohkelikko torni oli ollut viileä niin käytävässä Harrya kylmetti vielä enemmän.
”Täällä on kylmä”, Harry tokaisi muuten vaan, mutta tärisi sen verran näkyvästi, että Ron kohautti olkiaan ja lähti ripeästi eteenpäin. Harry keikkuen perässä katsellen välillä maalauksia ja haarniskoja, tietäen Roninkin etsivän kaikkea katseltavaa ettei pääsisi ajattelemaan mitään muuta.
Pian Harryn juostessa miltei Ronin perässä, joka pääsi nopeammin kävelemään pitkien jalkojensa ansiosta, onnistui hän törmäämään toisen selkään. Ron oli pysähtynyt katselemaan eräässä haarniskassa kiinni roikkuvaa esinettä.
”Hei, minä olen nähnyt tuollaisia”, Ron sanoi hetken katseltuaan pää kallellaan esinettä.
”Ne on käsiraudat, Ron”, Harry selitti hermostuneena, koska kylmyys kutitteli jälleen ihossa.
”Niin niin käsihaudat, kyllä minä tiedän”, Ron sanoi, muttei saanut silti silmiään irti käsirautojen ihmettelemisestä.
”Otetaan ne mukaan niin päästään edes jonnekin”, Harry tokaisi kärsimättömänä ja nappasi käsiraudat mukaansa.
Käsirautojen kilkkeessä, alastomien jalkojen lätistessä kivistä lattiaa vasten ja kahden kylpytakin helman kohistessa ilmassa pojat juoksivat muuten hiljaisia ja tyhjiä käytäviä kohti valvojaoppilaiden kylpuhuonetta.
**--**
Kuuman veden pinnalla pomppi saippuakuplia, kun Ron innostui availemaan kaikkia hanoja vuoronperään, yhdessä, erikseen ja vielä kerran yhdessä. Naurellessaan kuplille, saippuasta kimmeltelevälle vedelle ja vesihöyrylle, joka kohosi pinnasta Harry katseli onnellisesti hymyillen reunasta lioitellen varpaan päitä vaahdossa, miltei koskettaen vedenpintaa muttei siltikään.
”Harry, Harry”, Ron sanoi kaikkitietävään isoveli ääneen tepastellessaan istumaan Harryn viereen.
”Mikä painaa mieltäsi poikaseni”, Ron kysäisi leikillään käsi kietoutuneena Harryn hartioille.
”Ei mikään”, Harry vastasi ammuttuna.
Ei sitten mikään, vaikka hän muistikin ensimmäisen kerran, jolloin he olivat neljännellä luokalla eksyneet valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen. Harryn oli pakko näyttää Ronille kylpyhuone.
”Harry?” Ron oli kysäissyt silloin, kun he illalla olivat kahdessa tuumin menneet kylpyhuoneeseen, täyttäneet ammeen taivaallisen tuoksuisilla saippuoilla, laskeneet vettä piri pintaan ja lioittelivat varpaitaan vaahdossa.
”Shh...”, Harry oli silloin sanonut, kurottautunut ja painanut pienen viattoman suudelman vieressään istuvan punapään huulille. Ron oli hiljentynyt, muttei tehnyt elettäkään estääkseen mitään. Harry hymyili Ronille vapautuneena ja nosti kätensä leikkimään toisen hiuksiin, joita hän palvoi salaa kaikilta.
”Harry?” Ron oli kysäissyt varmennin nyt tietäen asiansa. Harry oli nyökännyt. Ihan pienesti, mutta silti selvästi.
”Minun ei olisi pitänyt suuttua silloin, kun sain tietää sinun joutuneen ottelijaksi. Kyllähän minä arvasin, ettet sinä oikeasti onnistuisi huiputtamaan sitä linjaa”, Ron oli selittänyt anteeksipyytävänä, mutta Harry ei sillä hetkellä ollut pystynyt ollenkaan keskittymään asiaan. Hän oli tiennyt, että Ron oli pahoillaan. Hän oli myös pahoillaan. Heillä olisi ollut niin hauskaa pitemmän aikaa, jos Harry olisi vain mennyt puhumaan Ronille ensiksi. Mutta sellaisia he olivat. Itsepäisiä, mutta rakkaita.
”Ron?” Harry oli kysäissyt. Kyselemällä pääsi pitkälle, sen he tiesivät. Mutta kysymyksiä oli liikaa, eikä niitä osannut sanoa sen paremmin. Kysellä vain toista.
Nyt oli Ronin vuoro hiljentää Harryn epäilys laskemalla kokematon suudelma toisen olkapäälle. Harry oli sulkenut silmänsä ja toivonut kaiken jäävän siihen hetkeen, mutta kuten parhaille hetkille ja ideoille käy, ne eivät koskaan toteutuneet. Ron oli tiennyt sen jostain myöskin syventäessään suudelmaa toisen olalla liukuen ihoa pitkin Harryn kaulalle, mikä oli kirvoittanut pienen huokauksen mustahiuksisen pojan raottuneilta huulilta. Ron oli jäänyt hetkeksi pysähdyksiin ihmettelemään kaikkea, mutta oli nostanut kättään Harryn poskelle ja pian huulensa toisen huulien seuraksi tiiviiseen suudelmaan. Pitkään, mutta viattomaan, haparoivaan neljäntoistavuoden iän suudelmaan, joka enemmän tunnusteli maastoa, kuin tiesi mitä teki.
Ron painoi päätään kuin miettien ankarasti jotain tai pidellen väkivaltaisesti kyyneliä sisällään. Harry tunsi toisen pojan käden hellentävän otettaan hänen hartioistaan.
”Harry?” Ron pian kysyi ja Harryn arvaus väkivaltaisista kyynelistä oli osunut oikeaan.
Harry ei halunnut nähdä ystäväänsä siinä tilassa vaan karisti Ronin otteen harteistaan ja kietoi vuorostaan käsivartensa punapäisen ystävänsä ympärille.
”Shh... Kaikki menee ihan hyvin”, Harry sanoi uskomatta itseään.
Ron kohotti päätään uskomatta hänkään Harryn sanoihin. Harryn oli myönnettävä, ettei keksinyt mitään lohduttavaa sanottavaa, joka pelastaisi kumpaakaan.
Mutta ei hänen tarvinnutkaan, koska kun hän seuraavan kerran ehti katsoa Ronia vilkaistuaan pesuhuoneen ovelle oli Ron sulkenut hänen suunsa suudelmaan, joka on paljon vaativampi kuin tylypahka aikaiset pienet huterat suudelmat. Paljon uudenaikaisempi, vahvempi ja Ron maistui samalta kuin ennenkin. Kodilta, lämpimältä ja rakkaalta.
Niinä hetkinä Harry toivoi, että olisi sittenkin ostanut ajatusseulan, jollaista hänelle oltiin yritetty myydä.
3.
- Ajat ovat meitä kaikkia vastaan
Harry ja Ron makasivat valvojaoppilaiden kylpyhuoneen lattialla välillä nousten pystyyn ja koskettaen varpaalla vettä todetakseen sen edelleen lämpimäksi. Vaikka he koittivat patistaa itsensä veteen kumpikaan ei saanut itseään irti toisen ihosta sen vertaa, että he olisivat voineet siirtyä altaaseen, ja vaahdon ja saippuakuplien haihtuessa Ron päätteli kaikkein viisaimmaksi lähteä takaisin oleskeluhuoneseen, jotteivat tytöt kaipaisi heitä liikaa. Ron kohottautui istumaan nojaillen käsivarsiinsa. ”Ne kikattelevat siellä vain”, Harry tokaisi ja veti Ronin makaamaan päälleen niin vikkelästi ja salakavalasti, ettei Ron ehtinytkään tekemään vastaliikettä, vaikka olisi pärjännyt Harrya vastaan missä vaiheessa tahansa. Tai ehkei hän halunnut tehdä mitään vastaan.
Ron makaili puoliksi Harryn vartalon päällä silitellen Harryn pehmeää hiuspehkoa, joka oli saatu taltutettua sentään paremman näköiseksi kuin koulussa. Eihän aurorin virassa toimivan hiuksista ja olemuksesta välitetty, mutta Harry sai yllättävän paljon PR-hommia, vaikka sanomattakin selvää oli miksi.
”Harry?” Ron aloitti taas, eikä Harry yrittänytkään keskeyttää Ronia vaan kaappasi pojan vain lämpimään syliinsä, missä Ron jo makailikin, mutta pääsi nyt syvemmin kiinni Harryn ihoon. Ron laski päänsä miehen kohoilevalle rinnalle.
Ron ei sanonut enää enempää. Ei halunnut sanoa, koska oli ihan sama mitä hän sanoisi, kun asiaa ei olisi. Oli vain välitön tarve saada toisen huomio. Ja kun kumpikaan Harrysta taikka Ronista ei ollut puhujana kovinkaan kummoinen ei mitään sanottavaa edes tarvinnut sanoa.
Silloin oli ollut talvi, lumi oli hilseillyt Harryn hiuksista, kun poika oli kieltäytynyt ottamasta hattua mukaansa, vaikka Ron oli nauranutkin vieressä miten vähän Harrylle jäisi aivoja sen jälkeen, kun päänsä jäätyisi. Harry oli silloin vain kohautellut olkiaan ja todennut, ettei Ron hänen aivojaan kaipaisikaan. Ron oli silloin loikannut Harryn niskaan siinä ahtaassa eteisessä, jonne he olivat ahtautuneet lämmittelemään tietämättä saiko käytävässä oleskella ilman lupaa. Lukollinen ovi oli tietenkin vihjaillut kielletystä käytävästä, mutta kylmän nakerrellessa sormia tunnottomiksi Harry oli Ronin nerokkaan suunnitelman osana loihtinut lasin pois ovesta, että kaksi poikaa mahtuisi luikahtamaan sisälle lämmittelemään.
Ron oli silloin heittäytynyt istumaan seinustaa vasten jättäen Harryn rauhaan, kun tämä oli kaivellut taskuistaan viikon vanhoja toffeita, joita hän oli Ginnyn kanssa mutustanut puoli vuotta.
”Haluatko yhden?” Harry oli kysynyt laskeutuessaan paljon rauhallisemmin istumaan Ronin vieren. Ron ei ollut vastannut mitään, mutta oli ottanut Harryn tarjoaman toffeen sanomatta mitään. Harry oli seurannut Ronia ajan, jonka tämä oli repinyt toffeesta paperia pois. Ja vasta sen jälkeen Harry oli ottanut itselleenkin yhden.
Himmeässä rappukäytävässä Harry oli joutunut kuvittelemaan Ronin punaiset hiukset ja niiden loisteen, mutta hän oli silti nostanut sokeana kättään toisen hiuksille. Ron oli jo tottunut ajoittaisiin hetkiin, kun Harry ihasteli hänen hiuksiaan, ettei poika tehnyt elettäkään liikkuakseen kauemmas. Pikemminkin Ron oli ottanut tukea ja siirtynyt hiukan lähemmäs, ihan Harryn kylkeen.
Pojat olivat istuskelleet tyhjässä käytävässä pitkään, pitempään kuin kuvittelivatkaan. Ron oli kuukahdellut nukahdellen Harryn olkaan ja Harry oli silitellyt Ronin hiuksia, miettiessään miten kauan tätä kesti. Miten kauan se rappukäytävä suojaisi heitä, milloin ihmiset heräisivät. Ja ennen kaikkea, milloin jomman kumman heidän aikansa loppuisi. Oli ollut pelottavaa lähteä minnekään, ja jos Ginnya ei olisi saanut jäädä Hermionen luokse ei Harry olisi voinut lähteä Ronin kanssa kävelemään.
Aika oli kaikkia vastaan. Ei pelkästään heitä kahta.
Harry ehti ehdottaa Ronille siirtymistä takaisin oleskeluhuoneeseen ennen kuin poika oli täysin torkahtanut hänen rinnalleen, missä ei olisi mitään muuta ongelmaa kuin se, että he makasivat kylpyhuoneessa, vesi oli haalentunutta, vaikkei kukaan ollut käynytkään siellä, värikkäät saippuakuplat olivat jokainen poksahtaneet taholtaan ja he olivat alasti ilman suojaa.
**--**
”Tytöt ovat menneet jo nukkumaan”, Ron sanoi haukotuksen lomassa. Harry nyökkäsi. Kumpikaan heistä ei uskaltanut sytyttää jo kuihtunutta takkaa uudelleen, vaan he menivät käsi tuntumalla koko matkan poikien makuusaliin. Siinä myöhäisessä vaiheessa kummallekaan ei enää tullutkaan mieleen loitsia mitään.
”Olen varma, että noita portaita on tullut pari kymmentä lisää”, Ron selitti uupuneena repiessään yhtä sängyistä auki. Ne pakattiin nykyään liian tiukkaan, senkin Ron selitti jossain vaiheessa ennen nukahtamistaan.
Harry ei nukahtanut ennen Ronia, eikä heti Ronin jälkeenkään. Hän mietti miten mukavaa olisi jos he olisivat tehneet jokaisen asian josta uneksivat.
”Harry! Harry, hei! Mikä tämä on?” Ron oli kiljahtanut vedellessään rautaista lapiota pienestä seinään kaiverretusta rei'ästä tipautellen tuhkaa pitkin seinän vierustaa. Harry oli nauranut onnellisena ja hymyillyt kaikkitietävänä. Ron oli yleensäkin suloinen tutkiessaan itselleen tuntematonta tavaraa, ettei Harry voinut olla vihainen.
”Se on uuni”, Harry oli selittänyt. Ron oli katsellut hetken uunia ja sitten Harrya.
”Onpa oudon näköinen uuni”, hän oli viimein tokaissut ja jättänyt uunin rauhaan. Ilmeisesti se ei enää kiinnostanut Ronia.
Likaisten ikkunoiden takaa keväinen aurinko oli tavoitellut pölyisiä lattioita. Pöly leijui ilmassa kahden pojan kävellessä ympäriinsä taloa. Ensimmäiset muuttolinnut liversivät puiden oksilla, joille ei vielä ollut kasvanut lehtiä, saatika mitään. Harry tunsi itsensä yhtä hauraaksi kuin nuutuneet oksat. Oli vain onni, että hän oli elossa. Pyhän Mungoon päädyttyään hän oli maannut siellä toimeettomana kaksi viikkoa. Hän oli nyt kunnossa, mutta heikommassa kunnossa kuin aiemmin. Tuskin tulisi koskaan olemaan täysin voimissaan.
Ron oli vieraillut säännöllisesti. Hetken oltiin pelätty pysyvää vaurioita, mutta siltä oltiin vältytty.
Ilman Ronia Pyhässä Mungossa oli ollut vain loputtomasti valkoisia käytäviä ja puuduttavan pitkiä keskusteluja ainoan hänen seuraansa itsestään tuppautuvan Gilderoy Lockhartin kanssa, jonka hoitava noita piti heitä edelleen tuttuina. Eikä Harry pidemmän päälle tylsyessään itsekin Pyhän Mungon potilaiden tasolle osannut sanoa ei jokaviikkoiselle käytävä kierrokselle.
Mutta nyt hän oli seisonut vanhan, pölyisen jästiasunnon keskellä seuraten Ronia, joka tutki asuntoa.
”Ostetaan tämä”, Ron oli tokaissut, kun he olivat tehneet lähtöä talosta.
”Tiedäthän sinä, että minä en voi”, Harry oli sanonut suruissaan joutuessaan torjumaan Ronin innokkaan ehdotuksen, joka kuulosti hänestäkin hyvältä.
”Mutta ei Ginny pistäisi pahakseen”, Ron oli sanonut kädet taskusaan koittaen uskotella asian itselleenkin.
”Sama se”, Harry oli sanonut.
Eikä kumpaakaan heitä ollut pelottanut mitä Ginny sanoisi. Kumpaakin oli pelottanut mitä kaikki muut sanoivat. Ron oli aina pelännyt mitä ihmiset sanoivat Harrysta ja Harry oli aina pelännyt vetävänsä Ronin mukanaan. Heitä oli aina pelottanut vain kaikki toiset.
Ja edelleen, Harry mietti maatessaan lakanoissa ja kuunnellessaan Ronin hiljaista tuhinaa. Edelleenkin loppu oli surullinen, koska mikään ei ollut niin yksinkertaista, vaikka mitään monimutkaista ei ollutkaan esillä ennen kuin yllättäen. Se kaikki jäisi taas tylypahkaan, Harry tokaisi itselleen päättäväisenä kääntäessään kylkeä.
