Post by Frickeon on Jan 24, 2006 19:29:50 GMT 2
Title: Kaivolla
Genre: Slash: humor
Author: Frickeon [Syyttäkää kaikesta minua.]
A/N: Pulla antoi luvan, Pulla antoi luvan!
Pahoittelen, kun aiheutin Dorylle paineita tämän kanssa. Tai, en suoranaisesti aiheuttanut, mutta lähetin tämän hänelle. Nytpä ainakin luet. *Wirn*
Pyydän myös anteeksi, koska tämä on epäilyttävä ja mielenkiintoinen. Pulla lisäsi tuon viimeisen. Minusta tämä on vain ja ainoastaan epäilyttävä. Aivot ovat tässä hieman narikassa
Ja huomatkaa, että yhdessä kohdassa viitataan suorasti sara-pullan ficciin Kaikkia kyyneliä ei voi pestä pois, mikä on mielenkiintoinen juttu, koska nämähän ovat melkein vastakkaisia genrejä. ^^'
Mutta pitemmittä puheitta.
Ps. Haluan muistuttaa kaikkia vielä siitä, että se on kirjoitettu keskellä yötä. Ja se on epäsuorasti omistettu Dorylle, joka sai minut taas kirjoittamaan.
-----------------------------------------------------
”Osaamme nukkua”, Draco tokaisi ylimielisenä vieressään makailevalle Pansylle, joka oli oppinut jopa olemaan hiljaa hänen lähellään. Oli niin ylimalkaisen ylivoimaista kestää Pansya, joka puhui. Draco huokaisi jälleen. Osaamme nukkua, hän toisti itselleen ironisena. Malfoyt eivät nuku, ne nauttivat, joten miksi Draco nukahtaisi nyt? Nyt kun kaikki, ja todellakin joka ikinen joutui nukkumaan ulkona teltoissa, kiitos tylypahkan kerran vuosisadassa järjestettävän viemäritarkastuksen vuoksi. Suuria velhoja, suurine kaluineen oli saapunut tarkistamaan joka ikisen kolon tylypahkassa. Draco pystyi olemaan vain kateellinen vanhalle linnalle. Ajatellessaankin niitä sinisiin viittahaalareihin sonnustautuneita karskeja remonttivelhoja kaluineen sai Dracon kuumaksi ja janoiseksi. Niin, ennen kaikkea janoiseksi, eikä vesi helpottaisi sitä.
”Käyn juomassa”, poika sanoi vieressään edelleen makaavalle Pansylle, joka pysyi edelleen suu kiinni, kuten Draco oli opettanut. Ja oli todella opettanutkin ja saanut opin pysymään Pansyn päässä hopealla kylpytakin vyöllään.
Draco, platinahiuksinen pikkuvelhomme ei ollut ainoa jolla pyöri mielessä illalla linnalle saapuneet velhot, ajatukset jakoi pelastaja poikamme, Harry Potter. Jos hän olisi tiennyt jakavansa samoja mietteitä Dracon kanssa, hän olisi kertonut itselleen, että samoista miehistä kuolaaminen Hermionen kanssa oli ok, mutta Dracon kanssa se oli veristä sotaa. Ja sen jälkeen hän pyytäisi Ronia läpsäyttämään itseään. Tarpeeksi hellästi kumminkin ettei jäisi jälkiä. Ron kiihottui sellaistasta, ja sitä piti välttää. Harry oli kerran nähnyt Ronin ja Seanin katoavan yläkertaan kurpitsajuhlissa, joita rohkelikot aina viettivät pettämällä, kuten tekivät muutkin tuvat, rohkelikot eivät vain tienneet sitä. Se mitä Harry oli kuullut Seanilta seuraavana päivänä oli järkyttävää. Ronilla oli kuulemma järkyttävän iso ja järkyttävän suuri halu työntää se ylipäätänsä jonnekin. Se jos mikä oli järkyttävää.
”Osaamme nukkua”, Ron, siinä paha missä mainitaan, sanoi ivallisena Harrylle, joka istui paikallaan peitto haarojensa päällä varoen näyttämästä kellekään olevansa kateellinen linnalle, kuten kaikki muutkin. Paitsi Ron, joka toivoi aina olevansa työntäjä, hän ei tykännyt bottomina olosta.
”Minua taitaa janottaa”, Harry sanoi nopeasti peläten Ronin huomaavan hänen jalkojensa välin, jossa alkoi olla kohtalaisen ahdasta. ”Onko siellä kylmä?”, Ron kysyi häneltä mietteliään, ja Luojan kiitos väsyneenä. ”Kuinka?”, Harry kysyi mentyään helpotuksesta sekaisin.
”Sinulla on sinun peitto, vai peitteletkö sinä järkyttävän näkyvää seisokkiasi?”, Ron kysyi.
”Mit- Mistä sinä?”, Harry sopersi.
”Sinun silmät. Ne ovat avain kaikkeen”, Ron sanoi isällisesti, ja jotenkin yliystävällisesti, joka sai Harryn ottamaan jalkansa alle ennen kuin hän kokisi mitään järkyttävää.
Draco, platinaiset hiukset tuulessa liehuen asteli jaloin jaloin alas linnalle päin. Hanoja ei tietenkään voinut käyttää, mutta vessoista pystyi silti juomaan. Mutta pihan kaivo tuntui Dracosta parhaalta ajatukselta. Lisäksi hän oli ottanut ison, mustan harjansa mukaan. Hiusten harjaaminen kaivolla oli hänen jokainen vaaleanpunaisten prinsessa uniensa alku, ja jos se toimisi oikeassa elämässä hän eläisi lopun elämänsä vaahtokarkkien kanssa. Plus tietenkin sen prinssin, joka vain tulisi kaivolle. Pitkän, lihaksikkaan ja varmasti maailman onnellisimman velhon, saihan hän Dracon, kanssa aika ei tulisi olemaan tylsää, poika kihersi itsekseen.
Harry oli kannattanut aiemmin päivällä pidettävässä gallupissa vessojen siirtämistä pihalle. Hän oli ollut ainoa poika kannattamassa koko ideaa Dumbledoren itsensä kanssa. Naisilta ei tietenkään kysytty, koska kaikki kannattivat sitä. Mutta jotenkin pojat olivat enemmistössä ja vessoja ei kannettu pihalle. Niinpä Harry sai juosta linnaan ja linnasta ulos aina kusihädän tullessa. Ja jääteetä juodessa kusihätä kasvoi nopeammin kuin tavallisesti. Ron ei selvästikään osannut vielä ymmärtää sitä, että George ja Fred eivät puhuneet aina totta alkoholeistakaan. Fred ja George olivat viisastuneet todella paljon. Ronille alkoholista puhuminen oli jopa kamalaa, ellei perikato. Eli paras kepponen minkä kaksoset voisivat Harrylle ja Hermionelle tehdä.
Harry viipelsi minkä varpaistaan pääsi linnaa päin eksyen pari kertaa pihalla olevalle sillalle. Ehkä jäätee sittenkin oli alkoholi, Harry mietti kuumeisena, koska hän ei yksinkertaisesti voinut olla tyhmä. Se oli vain käsittämätöntä.
Ja niin Harry tapasi Dracon harjaamassa hiuksiaan kaivolla. Harry katsoi hetken Dracoa, joka oli uppotunut hiustensa harjaamiseen ja hyräilemiseen, josta pystyi päättelemään kaksi asiaa. Yksi; Draco ei tiennyt, että Harry oli paikalla. Kaksi; Draco aikoi aloittaa laulun.
Harry ei osannut päättää olivatko päätelmät hyviä. Kahdesta syystä.
Yksi; hän ei tiennyt osasiko Draco laulaa. Kaksi; jos Draco osasi laulaa häntä kusettaisi silti.
Jos Draco olisi saanut kusihädän häviämään laulamalla Harry ostaisi itselleen kopion Dracon laulusta ja soittaisi sitä itselleen joka ilta. Kahdesta syystä. Yksi; se pitäisi kusihädän poissa. Kaksi; Draco osaisi laulaa.
Platinahiuksinen poika oli avannut sulokurkkunsa ja luikautti ilmoille kauniin aarian kauniista oopperasta, ja vaikka Harry ei ymmärtänyt oopperaa hän ymmärti Dracon ääntä.
Vain kusihätä muistutti Harrya siitä, että hän oli elossa, eikä ollut sulautunut ilmaan, joka sai hyväillä Dracon ääntä, joka levisi silkkisenä ympäri pihaa. Poika kaivolla säpsähti ja napsaisi laulunsa poikki huomatessaan unelmoiva katseisen Harryn. Draco huudahti kimahtavasti, mutta Harry näytti heränneen jo ennen sitä unelmoivasta halustaan yhtyä ilmaan.
”Sinä salakuuntelet minua”, Draco inisi, kun Harry koitti tulla lähemmän. ”Uskallapas koskea minuun!”, Draco kiivahti harmaansiniset silmät leiskuen ja nousi ketterästi kaivon reunalle, ylemmäs ja kauemmas Harryn haparoivasta kosketuksesta. ”Mene pois!”, Draco käski tökkien Harryn otsaa ruohosta märillä varpaillaan. Harry huomasi onnekseen, että Dracolla ei ollut kenkiä eikä sukkia, kuten ei hänelläkään. ”Rakkaani, me olemme niin samanlaisia!”, Harry huudahti sydäntään pidellen. Dracon leuka loksahti kaivon reunalle.
”Draco, laula minulle vielä, laulathan?”, Harry sanoi vihreät silmät sykkien kiivasta halua kuulla toisen ääni ilman hyväilemänä. ”Laula? Laula! Laulaako lintu käskien? Ei. Laulanko minä? En”, Draco kavahti kauemmas Harrya, joka näytti siltä kuin hyppäisi sillalta, mutta nosti rintakehänsä ylös ja nousi toiselle puolelle kaivon reunaa seisomaan. Draco katseli kiinnostuneena Harryä toisella puolella ja Harry katseli Dracoa vaativana.
”Mitä vielä?”, Draco kysyi viimein turhautuneena katselemiseen.
”Laula”, Harry sanoi päättäväisemmin kuin äsken.
”En”, Draco sanoi kiivastuneena jälleen.
”Laula”, Harry sanoi toistaen sanansa.
”Linnut eivät laula, en laula minäkään”, Draco sanoi tuhahtaen loppuun pahastuneena.
”Laula tai muuten minä hyppään”, Harry sanoi ottaen tukevan otteen kaivon ylle riipustetusta katoksessa roikkuvasta narusta, joka johti kaivon syvyyksiin.
”Älä!”, Draco sanoi kauhistuneena. ”Minä laulan”, hän sanoi silmät täyttyneenä huolesta ja painostuksen tuomasta painosta.
Harry hymyili sukkelasti ja päästi irti narusta ja asettui seisomaan tukevammin kaivon reunalle.
Draco lauloi hänelle kaksi laulua. Kahdesta syystä. Yksi; Draco osasi vain kaksi laulua, joista sai selvää. Kaksi; Harry halusi saada selvää Dracon laulusta.
Dracon lopettaessa viimein laulunsa Harry oli niin hullaantuneen näköinen, ettei Draco kehdannut herättää toista takaisin tähän maailmaan, vaikka syytä olisikin. Ja syytä olisi Harrynkin mielestä, jonka seuraava järkevä ajatus oli kamala kusihätä, joka valtasi hänen vähän aikaa sitten Dracon laululla ja sen hyväilemisellä täyttyneen mielen.
”Kiitos”, Harry sanoi melkein hätäisenä kumartaen kiltisti ja loikkasi alas kaivolta lähtien juoksemaan paljain jaloin kohti linnan ovia. Draco tipahti istumaan kaivon reunalle huokaisten. Hän näki itsensä murjottamassa Harrylle, mutta se ei ollut hän. Hän huokaisi hiljaa ja painoi silmänsä kiinni huokaisten uudelleen.
Harry juoksi punaisin jaloin kivisiä lattioita tylypahkan sisällä – ajatus herätti hänessä pientä huvittuneisuutta – ja miettiä äskeistä mielenhäiriötään. Hän ei tiennyt enää mitä hän halusi. Halusiko hän palata Dracon luokse kaivolle? Halusiko hän palata kaikkeen? Halusiko hän pala takaisin samaan? Kaksi asiaa hän silti tiesi varmaksi. Yksi; Draco todella osasi laulaa. Kaksi; Harry todella rakasti Dracoa joka lauloi.
Mutta hän ei tiennyt miten suhtautuisi Dracoon muina aikoina, jolloin tämä ei laulaisi.
Kahdesta syystä hän miettiä tätä. Yksi; hänestä tuntui, että kaikkien sääntöjen mukaan hänen pitäisi vihata Malfoyn perheen jäseniä. Kaksi; hänestä tuntui, että hän ei saattanutkaan vihata Dracoa vain Malfoyta Dracossa.
Draco oli oikeasti hyvin nätti ilmestys. Jopa Harrylle, joka sai kyllä kenet naisen halusikaan. Viides vuosi tylypahkassa oli osoittanut sen. Kaikki pitivät häntä sankarina. Jokainen nainen, ja mies, ei sen puoleen. Harry, joka oli päässyt juontamaan miss märkäpaita kisoja siinä missä mr märkähousu kisoja, ei tiennyt enää oliko hän nähnyt mitään kauniimpaa kuin Dracon laulamassa kaivolla.
Draco, jonka mieleen Harry alkoi kivuta muunakin kuin ärsyttävänä kiusaajana typerine kavereineen oli alkanut kiinnostamaan Dracoa enemmän ja enemmän. Ja poika oli tullut niin unelmoivaksi kuunnellessaan hänen ääntään, josta hän oli syystäkin ylpeä. Olihan hän laulanut pianon vieressä koko pienen ikänsä. Isänsä säestämänä. Malfoyt eivät vaan puhuneet näistä pienistä iloista elämässään, koska vain suurilla iloilla oli väliä heidän luettelossaan. Ja siksi Draco ei tiennyt enää miten suhtautua tähän yllättävään imartelijaan. Se, että Harry oli aina ollut hänen luettelossaan vihatuin miinusti Harryltä pisteitä siinä missä pisteita nostatti, ja enemmän kuin vähän, se, että poika oli ollut vilpittömän päättäväinen käskiessään häntä laulamaan. Dracon suosioon pääsi aina jumaloimalla häntä, mutta Harry sentään jumaloi hänen lauluaan aidosti, ainakin aidommin kuin yksikään hänen kavereistaan. Hänen pitäisi todellakin antaa uusi mahdollisuus Harrylle. Ja niin hän jatkoi hiustensa harjaamista kaivon reunalla istuessaan.
Harry toivoi, että Draco olisi kadonnut kaivon reunalta, vaikka tiesikin, ettei todellisuudessa halunnut nähdä mitään enempää kuin Dracon istumassa ja harjaamassa platinaisiahiuksiaan.
Jo niiden näkeminen oli täynnä sellaista latausta, että kaikki räjähtäisi käsille, jos Harry pääsisi joku päivä koskettamaan Dracon silkkistä hiusta. Edes yhtä. Harry oli lukenut Taru Sormusten Herrasta -trilogian ihan plagioinnin pelossa ja katsonut elokuvat nähdäkseen, että Frodon näyttelijä olisi eri näköinen kuin hänen näyttelijänsä. Ihan plagioinnin ja tekijänoikeuksien takia, ei niinkään mielenkiinnosta nähdä sitä seksikästä näyttelijää rämpimässä mudassa ja lumessa rakkaan palvelijansa kanssa, joka teki kaikkensa herransa puolesta. Harry napsaisi ajatuksensa lisätäkseen varsinaisen idean perään. Hän piti Gimlistä, mikä asia jätkä. Pari hiusta haltia-neidolta takaisi tälle onnen. Ja Gimli sai pyytää melkein mitä tahansa, ja kolme hiusta riitti. Harry huokaisi. Hän oli aina toivonut kohtaavansa sellaisen haltian, jonka hiustenkin näkeminen saisi hänet haluamaan tätä, ja nyt Draco oli astunut hänen elämäänsä uudella tavalla.
Ja niin Harry monen märän askeleen jälkeen oli kaivolla, mutta katsoi surukseen tyhjää kaivon reunaa. Draco, hänen haltiattarensa, enkelinsä, suloääninen muusansa oli karannut, lentänyt pois, kuten kesän linnut lähtevät karkuun talvea. He olivat niin erilaisia. Yö juoksi karkuun päivää, joka oli alkanut lähentelemään.
”Lauluako tulit kuuntelemaan?”, vienon kylmettävä ääni kysyi Harryn selän takaa.
”Kyllä, minä ajatteli-”, Harry aloitti, mutta älysi vasta kesken kaiken kaksi asiaa. Kaksi asiaa, joista ei tarvitse edes puhua, koska ne pystyi päätelemään. Draco asetti toisen kätensä Harryn olalle.
”Linnut eivät laula”, hän sanoi haikeana. Draco oli pienenä poikana rakastanut lintujen laulun kuuntelemista suihkulähteellä. Linnut eivät koskaan laulaneet surullisina.
”Etkä sinä laula”, Harry sanoi musertuneena.
”Mutta minä laulan”, Draco sanoi miltei huvittuneena tilanteesta.
”Mut-”, Harry aloitti ja olisi tällä kertaa jatkanut omin päin ellei Draco olisi astunut hänen eteensä painamaan kevyen, pehmeän suudelman hänen otsalleen. Samalle kohdalle mihin Draco oli aikaisemmin painanut ruohosta märän ja vihreän varpaansa.
”Draco?”, Harry kysyi heiveröisenä.
”Harry?”, Draco kysyi hymyn lainehtiessa hänen huulillaan ja silmistä oli luettavana pelkkä lapsellinen huvittuneisuus hyvään oloon.
”Sinä suutelit minua”, Harry sanoi ja tökkäsi sormellaan otsaansa. Dracon hymy muuttui pieneksi nauruksi, jonka Harry ensimmäisenä ajatteli ivalliseksi, mutta jonka hän myöhemmin oivalsi ystävälliseksi.
”Niin tein”, Draco sanoi pehmeästi naurun lakatessa.
”Miksi?”, Harry intti, vaikka oli halunnut sitä itsekin.
”Miksi sinä halusit, että minä laulan?”, Draco kysyi puolestaan. Harry jäi retkottamaan suu auki tietämättä mitä vastaisi.
Koska Draco ei tiennyt mitä halusi vastaukseksi pojat katselivat toisiaan hiljaisina mittailen kummatkin toisen silmiä kasteellaan. Draco näki sekavat, mutta silti täydennyksen saaneet vihreät smaragdit Harryn silmäkuopissa.. Harry näki sinisenharmaan, jään ja tuulen sotkeman värin ja kaihertavan odotuksen Dracon silmissä. Hetki olisi jatkunut pitempään ellei Draco olisi rikkonut hetkeä kummankin onneksi painamalla päänsä Harryn olkaa vasten.
”Karataanko?”, poika kysyi Harrylta nyppien Harryn villapaidasta nyppyjä ja toivoi, että olisi ottanut mukaan Malfoyden perintökalleudeksi nousseen jästien nypynpoistajan mukaansa. Harryn villapaita oli täynnä nyppyjä. ”Karataanko?”, Harry kysyi katsellen ilmaan. Uusi tunne, joka oli yhtä kuin Dracon pää olkaa vasten oli vienyt häneltä kuvainnollisesti jalat alta, eikä hän tiennyt kauanko hänen jalkansa kestäisivät kirjaimellisestikaan.
”Karataanko?”, Draco kysyi uudelleen nostaen päänsä ja katsoen Harryä sinisin silmin anelevana. Hän oli aina halunnut pakoon kaikkea, nyt hän voisi karata prinssinsä kanssa, joka oli tullut kaivolle viimein.
”Karataan”, Harry sanoi tietämättä itsekään mitä tuli luvattua, ja miksi. Mutta karkaaminen tuntui hyvältä idealta.
”Luuletko, että löytäisimme yhden threstralin tähän hätään?”, Draco kysyi. Harry nyökkäsi. Olihan noita löytynyt metsästä viime lukukauden lopulla joten löytyisi nytkin.
Draco ei silti jaksanut nousta Harryn olkaa vasten painamasta pois, eikä Harry kehdannut sanoa asiasta mitään. Lisäksi asia tuntui nyt kaukasemmalta kun he olivat päättäneet lähteä.
Pian Draco päätti heidän seisseen tarpeeksi kauan kaivon edessä kahdestaan ja lähti käsi kädestä kuljettamaan Harrya Kiellettyyn metsään. Harry huomasi miten pehmeältä Dracon käsi tuntui omassa eikä muu mahtunut hänen maailmaansa kuin Dracon pehmeä käsi, joka pian jätti hänen kätensä rauhaan ja nousi Dracon suun peitteeksi.
”Mitä?”, Harry kysyi, hän alkoi pelätä, että Draco oli muistanut, että vihasi luonnostaan häntä. Mutta se ei ollut mitä Draco muisti. Oikeastaan, Draco ei muistanut mitään, Dracolle vain tuli suuri tarve kertoa Harrylle jotain. Ja niinpä blondi kääntyi Harryyn päin ja kapsahti tämän kaulaan kiinni. Harry olisi vielä ymmärtänyt Ronin panemassa Ginnya, muttei Dracoa loikkaamassa kaulaansa. Mutta eipä hän ajatellutkaan muuta Dracon huulien haparoidessa Harryn kaulalle. Siinä vaiheessa Harry huomasi kaksi asiaa itsessään. Yksi; hän rakasti Dracoa. Kaksi; hän toivoi, että ruoho olisi pehmeää.
Ruoho osoittautui todella pehmeäksi Harryn kaataessa heidät maahan makaamaan kyljelleen tarttuen itsekin toiseen kiinni yhtä suurella halulla kuin mitä Draco oli osoittanut häntä kohtaan äsken. Dracon suudellessa Harrya suloisesti alahuulelle Harry tiesi löytäneensä sen mitä oli tullut etsimäänkin, jos nyt oli etsinytkään mitään.
**
"Me osataan nukkua", Draco herätti Harryn, joka makasi hänen vieressään hiljaa hengitellen rauhalliseen tahtiin, vielä uneen kietoutuneena. Mustahiuksinen poika nyökkäsi silti. Unessa tai ei, hän kuuli joka sanan, jonka Draco sanoi.
"Me ollaan niin keskellä pihaa makaamassa vierekkäin, me vihamiehet", Draco huokaisi. Hän ei olisi välittänyt siitä ellei ympärille olisi kasaantunut joukko tylypahkalaisia, jotka pitivät tapausta kummallisena. Harry nyökkäsi jälleen. Hän ei edelleenkään ollut avannut silmiään todellisuudelle ja eleli omassa vaaleanpunaisessa maailmassaan luomiensa takana, jonka Draco oli jakanut hänen kanssaan eilen ilalla, ja Harry toivoi hartaasti, että tulisi jakamaan vielä lopunelämää. Ellei Draco sitten tekisi loppua hänen elämästään, jolloin hän voisi katkerana kaiken menettäneenä haistattaa pitkät koko sivistyneelle velhokunnalle ja kaatua maahan voitettuna.
**
Epilogi:
Kutsu parhaimmalle Siriukselle ja Remukselle, jotka tunnetaan myös herra ja herra Mustana.
Olemme Dracon kanssa viimein päässeet yhtäläiseen mieleen siinä, että Hermione kelpaa meille hyvin kohdunvuokraajaksi ja lapsen kastajaispäivänä olemme myös päättäneet hääpäivämme olevan. Tai toisin päin, mutta sillä ei ole niin suurta väliä.
Otamme osaan suuren menetyksenne johdosta, joka koskee Siriuksen vasemman peukalon sormusta ja katsomme parhaimmksi olla mainitsematta mielipiteitämme sen sopivuudesta kaapusi väriin parahin kummisetäni. Ja Remus, ei se, että hän on sinun miehesi tarkoita, ettei hänellä saisi olla sosiaalista elämää. Sirius valittaa pöllöposteissaan asiasta useasti miehelleni, eli Dracolle. On suloista olla niin mustankipeä, mutta annathan rakkaalle Siriukselle hengähdystauonkin ihanuudeltasi?
Koska nimi aiheutti meille suunnatonta riitaa, ja me vihaamme riitoja, olemme riidelleet jo riitamme päätimme arpoa yhden tuttumme nimen, yhden hauskan nimen ja päätämme yhden nimen kumpainenkin. Tyttärestämme tulee neljä niminen, mutta rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Päätimme myös, että arpominen olisi julmaa ja siksi annamma lapselle ihan ensimmäiseksi nimeksi Hermione, Hermione ei suutu asiasta, ei todellakaan. Hänestä on vain mukavaa, että lapsi, joka tulee hänen kohdustaan myös saa jotain muutakin häneltä.
Tyttäremme koko nimi tulee olemaan Hermione Pilvi Virgina Lily Malfoy.
Saatamme vaihtaa nimien järjestystä, mutta olemme sentään päässet yhtämielisyyteen nimien kanssa, joten huokaisemme helpotuksesta.
Toivomme, että Mustan pariskunta, eli te, saapuisitte pieneen juhlaamme jonne on kutsuttu lähes jokainen jonka tunnemme, mikä tarkoittaa liian montaa ihmistiä, mutta te olette henkilökohtaisesti kutsuttuja. Muille kirjoitamme vain pienen paperilapun. Miinus tietenkin Ron ja Hermione. Toinen pääsee bestmaniksi ja toinen sulhasneidoksi.
Rakkaudella, Harry & Draco Malfoy.
Ps. Sanoimmeko jo, että olette henkilökohtaisesti kutsuttuja ja melkein vaadimme teiltä saapumista.
Pss. Remus, emme kaipaa vaaleanpunaista shampanjaa, vaikka se hyvää onkin. Meillä on vielä pari laatikollista jäljellä minun joululahjastani.
-------
Genre: Slash: humor
Author: Frickeon [Syyttäkää kaikesta minua.]
A/N: Pulla antoi luvan, Pulla antoi luvan!
Pahoittelen, kun aiheutin Dorylle paineita tämän kanssa. Tai, en suoranaisesti aiheuttanut, mutta lähetin tämän hänelle. Nytpä ainakin luet. *Wirn*
Pyydän myös anteeksi, koska tämä on epäilyttävä ja mielenkiintoinen. Pulla lisäsi tuon viimeisen. Minusta tämä on vain ja ainoastaan epäilyttävä. Aivot ovat tässä hieman narikassa
Ja huomatkaa, että yhdessä kohdassa viitataan suorasti sara-pullan ficciin Kaikkia kyyneliä ei voi pestä pois, mikä on mielenkiintoinen juttu, koska nämähän ovat melkein vastakkaisia genrejä. ^^'
Mutta pitemmittä puheitta.
Ps. Haluan muistuttaa kaikkia vielä siitä, että se on kirjoitettu keskellä yötä. Ja se on epäsuorasti omistettu Dorylle, joka sai minut taas kirjoittamaan.
-----------------------------------------------------
”Osaamme nukkua”, Draco tokaisi ylimielisenä vieressään makailevalle Pansylle, joka oli oppinut jopa olemaan hiljaa hänen lähellään. Oli niin ylimalkaisen ylivoimaista kestää Pansya, joka puhui. Draco huokaisi jälleen. Osaamme nukkua, hän toisti itselleen ironisena. Malfoyt eivät nuku, ne nauttivat, joten miksi Draco nukahtaisi nyt? Nyt kun kaikki, ja todellakin joka ikinen joutui nukkumaan ulkona teltoissa, kiitos tylypahkan kerran vuosisadassa järjestettävän viemäritarkastuksen vuoksi. Suuria velhoja, suurine kaluineen oli saapunut tarkistamaan joka ikisen kolon tylypahkassa. Draco pystyi olemaan vain kateellinen vanhalle linnalle. Ajatellessaankin niitä sinisiin viittahaalareihin sonnustautuneita karskeja remonttivelhoja kaluineen sai Dracon kuumaksi ja janoiseksi. Niin, ennen kaikkea janoiseksi, eikä vesi helpottaisi sitä.
”Käyn juomassa”, poika sanoi vieressään edelleen makaavalle Pansylle, joka pysyi edelleen suu kiinni, kuten Draco oli opettanut. Ja oli todella opettanutkin ja saanut opin pysymään Pansyn päässä hopealla kylpytakin vyöllään.
Draco, platinahiuksinen pikkuvelhomme ei ollut ainoa jolla pyöri mielessä illalla linnalle saapuneet velhot, ajatukset jakoi pelastaja poikamme, Harry Potter. Jos hän olisi tiennyt jakavansa samoja mietteitä Dracon kanssa, hän olisi kertonut itselleen, että samoista miehistä kuolaaminen Hermionen kanssa oli ok, mutta Dracon kanssa se oli veristä sotaa. Ja sen jälkeen hän pyytäisi Ronia läpsäyttämään itseään. Tarpeeksi hellästi kumminkin ettei jäisi jälkiä. Ron kiihottui sellaistasta, ja sitä piti välttää. Harry oli kerran nähnyt Ronin ja Seanin katoavan yläkertaan kurpitsajuhlissa, joita rohkelikot aina viettivät pettämällä, kuten tekivät muutkin tuvat, rohkelikot eivät vain tienneet sitä. Se mitä Harry oli kuullut Seanilta seuraavana päivänä oli järkyttävää. Ronilla oli kuulemma järkyttävän iso ja järkyttävän suuri halu työntää se ylipäätänsä jonnekin. Se jos mikä oli järkyttävää.
”Osaamme nukkua”, Ron, siinä paha missä mainitaan, sanoi ivallisena Harrylle, joka istui paikallaan peitto haarojensa päällä varoen näyttämästä kellekään olevansa kateellinen linnalle, kuten kaikki muutkin. Paitsi Ron, joka toivoi aina olevansa työntäjä, hän ei tykännyt bottomina olosta.
”Minua taitaa janottaa”, Harry sanoi nopeasti peläten Ronin huomaavan hänen jalkojensa välin, jossa alkoi olla kohtalaisen ahdasta. ”Onko siellä kylmä?”, Ron kysyi häneltä mietteliään, ja Luojan kiitos väsyneenä. ”Kuinka?”, Harry kysyi mentyään helpotuksesta sekaisin.
”Sinulla on sinun peitto, vai peitteletkö sinä järkyttävän näkyvää seisokkiasi?”, Ron kysyi.
”Mit- Mistä sinä?”, Harry sopersi.
”Sinun silmät. Ne ovat avain kaikkeen”, Ron sanoi isällisesti, ja jotenkin yliystävällisesti, joka sai Harryn ottamaan jalkansa alle ennen kuin hän kokisi mitään järkyttävää.
Draco, platinaiset hiukset tuulessa liehuen asteli jaloin jaloin alas linnalle päin. Hanoja ei tietenkään voinut käyttää, mutta vessoista pystyi silti juomaan. Mutta pihan kaivo tuntui Dracosta parhaalta ajatukselta. Lisäksi hän oli ottanut ison, mustan harjansa mukaan. Hiusten harjaaminen kaivolla oli hänen jokainen vaaleanpunaisten prinsessa uniensa alku, ja jos se toimisi oikeassa elämässä hän eläisi lopun elämänsä vaahtokarkkien kanssa. Plus tietenkin sen prinssin, joka vain tulisi kaivolle. Pitkän, lihaksikkaan ja varmasti maailman onnellisimman velhon, saihan hän Dracon, kanssa aika ei tulisi olemaan tylsää, poika kihersi itsekseen.
Harry oli kannattanut aiemmin päivällä pidettävässä gallupissa vessojen siirtämistä pihalle. Hän oli ollut ainoa poika kannattamassa koko ideaa Dumbledoren itsensä kanssa. Naisilta ei tietenkään kysytty, koska kaikki kannattivat sitä. Mutta jotenkin pojat olivat enemmistössä ja vessoja ei kannettu pihalle. Niinpä Harry sai juosta linnaan ja linnasta ulos aina kusihädän tullessa. Ja jääteetä juodessa kusihätä kasvoi nopeammin kuin tavallisesti. Ron ei selvästikään osannut vielä ymmärtää sitä, että George ja Fred eivät puhuneet aina totta alkoholeistakaan. Fred ja George olivat viisastuneet todella paljon. Ronille alkoholista puhuminen oli jopa kamalaa, ellei perikato. Eli paras kepponen minkä kaksoset voisivat Harrylle ja Hermionelle tehdä.
Harry viipelsi minkä varpaistaan pääsi linnaa päin eksyen pari kertaa pihalla olevalle sillalle. Ehkä jäätee sittenkin oli alkoholi, Harry mietti kuumeisena, koska hän ei yksinkertaisesti voinut olla tyhmä. Se oli vain käsittämätöntä.
Ja niin Harry tapasi Dracon harjaamassa hiuksiaan kaivolla. Harry katsoi hetken Dracoa, joka oli uppotunut hiustensa harjaamiseen ja hyräilemiseen, josta pystyi päättelemään kaksi asiaa. Yksi; Draco ei tiennyt, että Harry oli paikalla. Kaksi; Draco aikoi aloittaa laulun.
Harry ei osannut päättää olivatko päätelmät hyviä. Kahdesta syystä.
Yksi; hän ei tiennyt osasiko Draco laulaa. Kaksi; jos Draco osasi laulaa häntä kusettaisi silti.
Jos Draco olisi saanut kusihädän häviämään laulamalla Harry ostaisi itselleen kopion Dracon laulusta ja soittaisi sitä itselleen joka ilta. Kahdesta syystä. Yksi; se pitäisi kusihädän poissa. Kaksi; Draco osaisi laulaa.
Platinahiuksinen poika oli avannut sulokurkkunsa ja luikautti ilmoille kauniin aarian kauniista oopperasta, ja vaikka Harry ei ymmärtänyt oopperaa hän ymmärti Dracon ääntä.
Vain kusihätä muistutti Harrya siitä, että hän oli elossa, eikä ollut sulautunut ilmaan, joka sai hyväillä Dracon ääntä, joka levisi silkkisenä ympäri pihaa. Poika kaivolla säpsähti ja napsaisi laulunsa poikki huomatessaan unelmoiva katseisen Harryn. Draco huudahti kimahtavasti, mutta Harry näytti heränneen jo ennen sitä unelmoivasta halustaan yhtyä ilmaan.
”Sinä salakuuntelet minua”, Draco inisi, kun Harry koitti tulla lähemmän. ”Uskallapas koskea minuun!”, Draco kiivahti harmaansiniset silmät leiskuen ja nousi ketterästi kaivon reunalle, ylemmäs ja kauemmas Harryn haparoivasta kosketuksesta. ”Mene pois!”, Draco käski tökkien Harryn otsaa ruohosta märillä varpaillaan. Harry huomasi onnekseen, että Dracolla ei ollut kenkiä eikä sukkia, kuten ei hänelläkään. ”Rakkaani, me olemme niin samanlaisia!”, Harry huudahti sydäntään pidellen. Dracon leuka loksahti kaivon reunalle.
”Draco, laula minulle vielä, laulathan?”, Harry sanoi vihreät silmät sykkien kiivasta halua kuulla toisen ääni ilman hyväilemänä. ”Laula? Laula! Laulaako lintu käskien? Ei. Laulanko minä? En”, Draco kavahti kauemmas Harrya, joka näytti siltä kuin hyppäisi sillalta, mutta nosti rintakehänsä ylös ja nousi toiselle puolelle kaivon reunaa seisomaan. Draco katseli kiinnostuneena Harryä toisella puolella ja Harry katseli Dracoa vaativana.
”Mitä vielä?”, Draco kysyi viimein turhautuneena katselemiseen.
”Laula”, Harry sanoi päättäväisemmin kuin äsken.
”En”, Draco sanoi kiivastuneena jälleen.
”Laula”, Harry sanoi toistaen sanansa.
”Linnut eivät laula, en laula minäkään”, Draco sanoi tuhahtaen loppuun pahastuneena.
”Laula tai muuten minä hyppään”, Harry sanoi ottaen tukevan otteen kaivon ylle riipustetusta katoksessa roikkuvasta narusta, joka johti kaivon syvyyksiin.
”Älä!”, Draco sanoi kauhistuneena. ”Minä laulan”, hän sanoi silmät täyttyneenä huolesta ja painostuksen tuomasta painosta.
Harry hymyili sukkelasti ja päästi irti narusta ja asettui seisomaan tukevammin kaivon reunalle.
Draco lauloi hänelle kaksi laulua. Kahdesta syystä. Yksi; Draco osasi vain kaksi laulua, joista sai selvää. Kaksi; Harry halusi saada selvää Dracon laulusta.
Dracon lopettaessa viimein laulunsa Harry oli niin hullaantuneen näköinen, ettei Draco kehdannut herättää toista takaisin tähän maailmaan, vaikka syytä olisikin. Ja syytä olisi Harrynkin mielestä, jonka seuraava järkevä ajatus oli kamala kusihätä, joka valtasi hänen vähän aikaa sitten Dracon laululla ja sen hyväilemisellä täyttyneen mielen.
”Kiitos”, Harry sanoi melkein hätäisenä kumartaen kiltisti ja loikkasi alas kaivolta lähtien juoksemaan paljain jaloin kohti linnan ovia. Draco tipahti istumaan kaivon reunalle huokaisten. Hän näki itsensä murjottamassa Harrylle, mutta se ei ollut hän. Hän huokaisi hiljaa ja painoi silmänsä kiinni huokaisten uudelleen.
Harry juoksi punaisin jaloin kivisiä lattioita tylypahkan sisällä – ajatus herätti hänessä pientä huvittuneisuutta – ja miettiä äskeistä mielenhäiriötään. Hän ei tiennyt enää mitä hän halusi. Halusiko hän palata Dracon luokse kaivolle? Halusiko hän palata kaikkeen? Halusiko hän pala takaisin samaan? Kaksi asiaa hän silti tiesi varmaksi. Yksi; Draco todella osasi laulaa. Kaksi; Harry todella rakasti Dracoa joka lauloi.
Mutta hän ei tiennyt miten suhtautuisi Dracoon muina aikoina, jolloin tämä ei laulaisi.
Kahdesta syystä hän miettiä tätä. Yksi; hänestä tuntui, että kaikkien sääntöjen mukaan hänen pitäisi vihata Malfoyn perheen jäseniä. Kaksi; hänestä tuntui, että hän ei saattanutkaan vihata Dracoa vain Malfoyta Dracossa.
Draco oli oikeasti hyvin nätti ilmestys. Jopa Harrylle, joka sai kyllä kenet naisen halusikaan. Viides vuosi tylypahkassa oli osoittanut sen. Kaikki pitivät häntä sankarina. Jokainen nainen, ja mies, ei sen puoleen. Harry, joka oli päässyt juontamaan miss märkäpaita kisoja siinä missä mr märkähousu kisoja, ei tiennyt enää oliko hän nähnyt mitään kauniimpaa kuin Dracon laulamassa kaivolla.
Draco, jonka mieleen Harry alkoi kivuta muunakin kuin ärsyttävänä kiusaajana typerine kavereineen oli alkanut kiinnostamaan Dracoa enemmän ja enemmän. Ja poika oli tullut niin unelmoivaksi kuunnellessaan hänen ääntään, josta hän oli syystäkin ylpeä. Olihan hän laulanut pianon vieressä koko pienen ikänsä. Isänsä säestämänä. Malfoyt eivät vaan puhuneet näistä pienistä iloista elämässään, koska vain suurilla iloilla oli väliä heidän luettelossaan. Ja siksi Draco ei tiennyt enää miten suhtautua tähän yllättävään imartelijaan. Se, että Harry oli aina ollut hänen luettelossaan vihatuin miinusti Harryltä pisteitä siinä missä pisteita nostatti, ja enemmän kuin vähän, se, että poika oli ollut vilpittömän päättäväinen käskiessään häntä laulamaan. Dracon suosioon pääsi aina jumaloimalla häntä, mutta Harry sentään jumaloi hänen lauluaan aidosti, ainakin aidommin kuin yksikään hänen kavereistaan. Hänen pitäisi todellakin antaa uusi mahdollisuus Harrylle. Ja niin hän jatkoi hiustensa harjaamista kaivon reunalla istuessaan.
Harry toivoi, että Draco olisi kadonnut kaivon reunalta, vaikka tiesikin, ettei todellisuudessa halunnut nähdä mitään enempää kuin Dracon istumassa ja harjaamassa platinaisiahiuksiaan.
Jo niiden näkeminen oli täynnä sellaista latausta, että kaikki räjähtäisi käsille, jos Harry pääsisi joku päivä koskettamaan Dracon silkkistä hiusta. Edes yhtä. Harry oli lukenut Taru Sormusten Herrasta -trilogian ihan plagioinnin pelossa ja katsonut elokuvat nähdäkseen, että Frodon näyttelijä olisi eri näköinen kuin hänen näyttelijänsä. Ihan plagioinnin ja tekijänoikeuksien takia, ei niinkään mielenkiinnosta nähdä sitä seksikästä näyttelijää rämpimässä mudassa ja lumessa rakkaan palvelijansa kanssa, joka teki kaikkensa herransa puolesta. Harry napsaisi ajatuksensa lisätäkseen varsinaisen idean perään. Hän piti Gimlistä, mikä asia jätkä. Pari hiusta haltia-neidolta takaisi tälle onnen. Ja Gimli sai pyytää melkein mitä tahansa, ja kolme hiusta riitti. Harry huokaisi. Hän oli aina toivonut kohtaavansa sellaisen haltian, jonka hiustenkin näkeminen saisi hänet haluamaan tätä, ja nyt Draco oli astunut hänen elämäänsä uudella tavalla.
Ja niin Harry monen märän askeleen jälkeen oli kaivolla, mutta katsoi surukseen tyhjää kaivon reunaa. Draco, hänen haltiattarensa, enkelinsä, suloääninen muusansa oli karannut, lentänyt pois, kuten kesän linnut lähtevät karkuun talvea. He olivat niin erilaisia. Yö juoksi karkuun päivää, joka oli alkanut lähentelemään.
”Lauluako tulit kuuntelemaan?”, vienon kylmettävä ääni kysyi Harryn selän takaa.
”Kyllä, minä ajatteli-”, Harry aloitti, mutta älysi vasta kesken kaiken kaksi asiaa. Kaksi asiaa, joista ei tarvitse edes puhua, koska ne pystyi päätelemään. Draco asetti toisen kätensä Harryn olalle.
”Linnut eivät laula”, hän sanoi haikeana. Draco oli pienenä poikana rakastanut lintujen laulun kuuntelemista suihkulähteellä. Linnut eivät koskaan laulaneet surullisina.
”Etkä sinä laula”, Harry sanoi musertuneena.
”Mutta minä laulan”, Draco sanoi miltei huvittuneena tilanteesta.
”Mut-”, Harry aloitti ja olisi tällä kertaa jatkanut omin päin ellei Draco olisi astunut hänen eteensä painamaan kevyen, pehmeän suudelman hänen otsalleen. Samalle kohdalle mihin Draco oli aikaisemmin painanut ruohosta märän ja vihreän varpaansa.
”Draco?”, Harry kysyi heiveröisenä.
”Harry?”, Draco kysyi hymyn lainehtiessa hänen huulillaan ja silmistä oli luettavana pelkkä lapsellinen huvittuneisuus hyvään oloon.
”Sinä suutelit minua”, Harry sanoi ja tökkäsi sormellaan otsaansa. Dracon hymy muuttui pieneksi nauruksi, jonka Harry ensimmäisenä ajatteli ivalliseksi, mutta jonka hän myöhemmin oivalsi ystävälliseksi.
”Niin tein”, Draco sanoi pehmeästi naurun lakatessa.
”Miksi?”, Harry intti, vaikka oli halunnut sitä itsekin.
”Miksi sinä halusit, että minä laulan?”, Draco kysyi puolestaan. Harry jäi retkottamaan suu auki tietämättä mitä vastaisi.
Koska Draco ei tiennyt mitä halusi vastaukseksi pojat katselivat toisiaan hiljaisina mittailen kummatkin toisen silmiä kasteellaan. Draco näki sekavat, mutta silti täydennyksen saaneet vihreät smaragdit Harryn silmäkuopissa.. Harry näki sinisenharmaan, jään ja tuulen sotkeman värin ja kaihertavan odotuksen Dracon silmissä. Hetki olisi jatkunut pitempään ellei Draco olisi rikkonut hetkeä kummankin onneksi painamalla päänsä Harryn olkaa vasten.
”Karataanko?”, poika kysyi Harrylta nyppien Harryn villapaidasta nyppyjä ja toivoi, että olisi ottanut mukaan Malfoyden perintökalleudeksi nousseen jästien nypynpoistajan mukaansa. Harryn villapaita oli täynnä nyppyjä. ”Karataanko?”, Harry kysyi katsellen ilmaan. Uusi tunne, joka oli yhtä kuin Dracon pää olkaa vasten oli vienyt häneltä kuvainnollisesti jalat alta, eikä hän tiennyt kauanko hänen jalkansa kestäisivät kirjaimellisestikaan.
”Karataanko?”, Draco kysyi uudelleen nostaen päänsä ja katsoen Harryä sinisin silmin anelevana. Hän oli aina halunnut pakoon kaikkea, nyt hän voisi karata prinssinsä kanssa, joka oli tullut kaivolle viimein.
”Karataan”, Harry sanoi tietämättä itsekään mitä tuli luvattua, ja miksi. Mutta karkaaminen tuntui hyvältä idealta.
”Luuletko, että löytäisimme yhden threstralin tähän hätään?”, Draco kysyi. Harry nyökkäsi. Olihan noita löytynyt metsästä viime lukukauden lopulla joten löytyisi nytkin.
Draco ei silti jaksanut nousta Harryn olkaa vasten painamasta pois, eikä Harry kehdannut sanoa asiasta mitään. Lisäksi asia tuntui nyt kaukasemmalta kun he olivat päättäneet lähteä.
Pian Draco päätti heidän seisseen tarpeeksi kauan kaivon edessä kahdestaan ja lähti käsi kädestä kuljettamaan Harrya Kiellettyyn metsään. Harry huomasi miten pehmeältä Dracon käsi tuntui omassa eikä muu mahtunut hänen maailmaansa kuin Dracon pehmeä käsi, joka pian jätti hänen kätensä rauhaan ja nousi Dracon suun peitteeksi.
”Mitä?”, Harry kysyi, hän alkoi pelätä, että Draco oli muistanut, että vihasi luonnostaan häntä. Mutta se ei ollut mitä Draco muisti. Oikeastaan, Draco ei muistanut mitään, Dracolle vain tuli suuri tarve kertoa Harrylle jotain. Ja niinpä blondi kääntyi Harryyn päin ja kapsahti tämän kaulaan kiinni. Harry olisi vielä ymmärtänyt Ronin panemassa Ginnya, muttei Dracoa loikkaamassa kaulaansa. Mutta eipä hän ajatellutkaan muuta Dracon huulien haparoidessa Harryn kaulalle. Siinä vaiheessa Harry huomasi kaksi asiaa itsessään. Yksi; hän rakasti Dracoa. Kaksi; hän toivoi, että ruoho olisi pehmeää.
Ruoho osoittautui todella pehmeäksi Harryn kaataessa heidät maahan makaamaan kyljelleen tarttuen itsekin toiseen kiinni yhtä suurella halulla kuin mitä Draco oli osoittanut häntä kohtaan äsken. Dracon suudellessa Harrya suloisesti alahuulelle Harry tiesi löytäneensä sen mitä oli tullut etsimäänkin, jos nyt oli etsinytkään mitään.
**
"Me osataan nukkua", Draco herätti Harryn, joka makasi hänen vieressään hiljaa hengitellen rauhalliseen tahtiin, vielä uneen kietoutuneena. Mustahiuksinen poika nyökkäsi silti. Unessa tai ei, hän kuuli joka sanan, jonka Draco sanoi.
"Me ollaan niin keskellä pihaa makaamassa vierekkäin, me vihamiehet", Draco huokaisi. Hän ei olisi välittänyt siitä ellei ympärille olisi kasaantunut joukko tylypahkalaisia, jotka pitivät tapausta kummallisena. Harry nyökkäsi jälleen. Hän ei edelleenkään ollut avannut silmiään todellisuudelle ja eleli omassa vaaleanpunaisessa maailmassaan luomiensa takana, jonka Draco oli jakanut hänen kanssaan eilen ilalla, ja Harry toivoi hartaasti, että tulisi jakamaan vielä lopunelämää. Ellei Draco sitten tekisi loppua hänen elämästään, jolloin hän voisi katkerana kaiken menettäneenä haistattaa pitkät koko sivistyneelle velhokunnalle ja kaatua maahan voitettuna.
**
Epilogi:
Kutsu parhaimmalle Siriukselle ja Remukselle, jotka tunnetaan myös herra ja herra Mustana.
Olemme Dracon kanssa viimein päässeet yhtäläiseen mieleen siinä, että Hermione kelpaa meille hyvin kohdunvuokraajaksi ja lapsen kastajaispäivänä olemme myös päättäneet hääpäivämme olevan. Tai toisin päin, mutta sillä ei ole niin suurta väliä.
Otamme osaan suuren menetyksenne johdosta, joka koskee Siriuksen vasemman peukalon sormusta ja katsomme parhaimmksi olla mainitsematta mielipiteitämme sen sopivuudesta kaapusi väriin parahin kummisetäni. Ja Remus, ei se, että hän on sinun miehesi tarkoita, ettei hänellä saisi olla sosiaalista elämää. Sirius valittaa pöllöposteissaan asiasta useasti miehelleni, eli Dracolle. On suloista olla niin mustankipeä, mutta annathan rakkaalle Siriukselle hengähdystauonkin ihanuudeltasi?
Koska nimi aiheutti meille suunnatonta riitaa, ja me vihaamme riitoja, olemme riidelleet jo riitamme päätimme arpoa yhden tuttumme nimen, yhden hauskan nimen ja päätämme yhden nimen kumpainenkin. Tyttärestämme tulee neljä niminen, mutta rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Päätimme myös, että arpominen olisi julmaa ja siksi annamma lapselle ihan ensimmäiseksi nimeksi Hermione, Hermione ei suutu asiasta, ei todellakaan. Hänestä on vain mukavaa, että lapsi, joka tulee hänen kohdustaan myös saa jotain muutakin häneltä.
Tyttäremme koko nimi tulee olemaan Hermione Pilvi Virgina Lily Malfoy.
Saatamme vaihtaa nimien järjestystä, mutta olemme sentään päässet yhtämielisyyteen nimien kanssa, joten huokaisemme helpotuksesta.
Toivomme, että Mustan pariskunta, eli te, saapuisitte pieneen juhlaamme jonne on kutsuttu lähes jokainen jonka tunnemme, mikä tarkoittaa liian montaa ihmistiä, mutta te olette henkilökohtaisesti kutsuttuja. Muille kirjoitamme vain pienen paperilapun. Miinus tietenkin Ron ja Hermione. Toinen pääsee bestmaniksi ja toinen sulhasneidoksi.
Rakkaudella, Harry & Draco Malfoy.
Ps. Sanoimmeko jo, että olette henkilökohtaisesti kutsuttuja ja melkein vaadimme teiltä saapumista.
Pss. Remus, emme kaipaa vaaleanpunaista shampanjaa, vaikka se hyvää onkin. Meillä on vielä pari laatikollista jäljellä minun joululahjastani.
-------
Aivoni eivät suostu toimimaan näin perjantai illalla.
