Toinen sukupolvi, (adventure/PG-13)

[Tundrah]

Name: Toinen sukupolvi
Genre: Adventure, fantasy
Ikäraja: PG-13
A/N: Tämä sijoittuu Dragonlance-kirjojen maailmaan *fanittaa*. Henkilöhahmoista ainoastaan kertoja ja muutamat sivuhahmot ovat omiani, kaupunkien nimet eivät myöskään ole omaa tuotantoani. Olen aloittanut tämän kirjoittamisen hieman aiemmin, joten antakaa anteeksi kliseet ja olematon juoni . Kummallinen nimi tulee yksinkertaisesti siitä, että Dragonlance-sarjasta napatut hahmot edustavat jo toista sukupolvea kirjoissa, enkä keksinyt parempaakaan nimeä. Ensimmäinen tarina josta teen moniosaisen, kärsikää.
//muoks. Ja näemmä tuo otsikko on erään kirjankin nimi. Alitajuista apinointia...


1. Ensimmäinen osa

Yritin ravistaa ketjua irti ranteestani, mutta turhaan. Se istui tiukassa ja hiersi ihoani inhottavasti. Kirosin itsekseni raskaasti ja vedin henkeä rauhoittuakseni edes hieman. Nyt toisten papittarien "pilat" olivat menneet liian pitkälle, tämä ei naurattanut enää yhtään. Tosin, eivät ne aiemmatkaan olleet naurattaneet, sillä hehän vain yrittivät savustaa minua pois temppelistä... olinhan heidän pahin kilpailijansa ylimmäisen temppelipapittaren roolista, johon tultaisiin korottamaan kohta kaksi alempaa papitarta. Vaikka ulkoisesti kokematon ja puhdas neitsytpapitar, olin kuitenkin tehnyt jo tuttavuutta kovan maailman kanssa ja kohdannut taikuutta jo ennen siirtymistäni temppelin kouluun. Sen ansiosta saatoin helposti havaita, että koru jonka muut papittaret olivat huijanneet minut laittamaan ranteeseeni oli vahvasti loitsittu jollakin varmasti epämiellyttävällä mustalla loitsulla. Mietin mistä he olivat saaneet sen, luultavasti varastaneet joltakin temppelin asiakkaalta. Koko temppeli olikin nykyään niin rappiolla, että en tiennyt mitä enää tein koko paikassa... Purin hampaani yhteen ja revin korua kynsilläni. Se ei suostunut irtoamaan vaikka tein mitä ja aloin jo käydä epätoivoiseksi. Pitäisikö minun leikata käteni irti jotta saisin ketjun pois?!

"Hei... tarvitsetko apua sen kanssa?"
Kuulin yllättäen kysymyksen takaani. Hätkähdin rajusti ja käännyn salamana ympäri saaden näköpiiriini valkeaan kaapuun pukeutuneen miehen, joka katseli minua hieman kauempaa. Mies ei voinut olla paljoa kahtakymmenta vanhempi, hänellä oli olkapäille ulottuvat punertavat hiukset ja hyvin älykkäät silmät. Kädessään hän kantoi velhon sauvaa jossa oli kristalli kärjessä. En vastannut kysymykseen, tuijotin vain miestä hämmentyneenä samalla kun vetäisin käteni kaapuni sisään piiloon hänen katseeltaan.
"Anteeksi jos säikäytin sinut. Satuin vain näkemään ongelmasi ja ajattelin että voisin ehkä auttaa." Hän selitti hieman hämillään vihaisesta tuijotuksestani.
Ilmeeni pehmeni hieman ja laskin katseeni. Hän oli valkoinen maagikko, ei siis vaarallinen ja hän ehkä pystyisi kumoamaan pimeyden loitsun joka korussa oli... suoristin selkäni ja vilkaisin häntä uudelleen.
"Pystytkö... pystytkö murtamaan mustan taian?" Kysyin varovasti ja otin käteni jälleen esille kaavun sisältä.
Mies astui lähemmäs ja tutki korua hetken katseellaan.
"Mistä tiedät että siinä on musta taika?" Hän kysyi sitten kiinnostuneena.
Vetäisin henkeä.
"Eh... se... kunhan arvelin..." Vastasin vältellen.
"Hyvin arveltu." Mies totesi ja ojensi sitten sauvaansa.
"Pysy paikallasi." Hän sanoi ja kosketti sitten varovasti korua sauvansa kristallikärjellä.
Välittömästi koru halkesi kohdasta johon kristalli oli koskettanut ja putosi maahan saaden minut sitten vetäytymään taaksepäin rannettani hieroen. Mies hymyili ja vilkaisi minua.
"Se siitä sitten. Miten koru joutui käteesi?" Hän kysyi.
Hivuttauduin edelleen taaksepäin vilkuillen häntä epäluuloisena.
"Se on pitkä tarina... minä... minun täytyy mennä. Kiitos avustasi!" Sanoin ja käännyin ympäri livahtaen tieheni niin nopeasti kuin pystyin jättäen miehen seisomaan paikalleen metsän reunaan.
Nyt minun pitäisi suoriutua takaisin temppelille estämään muiden papittarien kieroilut kustannuksellani.

Olisin unohtanut valkokaapuisen miehen täysin ellei hän olisi yllättäen ilmestynyt temppelilleni muutaman päivän päästä. Olin juuri poistumassa iltaisesta palvelurituaalista kun kuulin huutoja temppelin pihamaalta. Uteliaana hiivin ovelle kurkistamaan ja näin kuinka vartijat olivat piirittäneet kolme nuorta miestä muurille. Kaksi miehistä oli jonkinlaisia ritareita, kolmas oli tuo valkokaapuinen velho jonka olin tavannut aiemminkin.
"Temppeli on kiellettyä aluetta vihkiytymättömiltä ja varsinkin velhoilta, ette saa astua sisään!" Vartija ilmoitti.
"Ilman kutsua olette jo nyt kielletyllä alueella ja tulette saamaan rangaistuksen röyhkeydestänne!" Toinen sanoi voitonriemuisesti ja heristi keihästään.
"Älkää tehkö tästä vaikeampaa vaan laskekaa aseenne suosiolla!"
Miesten ilmeistä näin selvästi etteivät he aikoneet luovuttaa ilman taistelua ja tiesin että vartijat eivät myöskään antaisi tuumaakaan periksi. Tilanteesta tulisi siis verilöyly... ellen sitten...

Kamppailin hetken sisäisesti itseni kanssa, mutta tein nopeasti päätöksen ja astuin esille portaille.
"SEIS! Päästäkää heidät läpi!" Huudahdin kovalla äänellä ja sain vartijat katsomaan itseäni ällistyneenä.
Vartijoiden komentaja näytti erittäin tyytymättömältä.
"Kunnioitettu tytär, nämä miehet tunkeutuivat alueelle ilman kutsua..."
"Minä kutsuin heidät!" Keskeytin miehen nopeasti ja loin arvostelevan silmäyksen muihin vartioihin.
"Laskekaa siis aseenne ja päästäkää heidät läpi!" Käskin.
Vartijat eivät tienneet mitä tehdä ja katsoivat epäröiden komentajaansa joka näytti kiristelevän hampaitaan.
"Mutta..." Mies aloitti vielä mutta katsoin häntä tuikeasti.
"Rohkenetko väittää vastaan kaikkein pyhimmän, jumalatar Akaran papittarelle?! Komenna miehesi pois tai vannon että saat tuntea hänen vihansa nahoissasi ennen iltaa, ja sen jälkeen toivot ettet olisi ikinä syntynytkään, sinä heikkouskoinen surkimus!!" Huudahdin mahtipontisesti paljastaen samalla sormukseni, jossa oli Akaran pyhä merkki.
Tämä sai miehen karahtamaan tulipunaiseksi, änkyttämään anteeksipyynnön ja käskemään vartijat pois vieraitten kimpusta. Nopeasti he palasivat paikoilleen vilkuillen minua pelokkaina mennessään. Tuhahdin halveksivasti ja viittasin sitten ritarit ja velhon seuraamaan itseäni temppelin syrjäisempään sivurakennukseen, jossa käännyin katsomaan heitä kädet puuskassa.
"Mitä te haluatte täältä? Temppelialue on kiellettyä ulkopuolisilta!" Tokaisin silmäillen miehiä tuimana.
Toinen ritareista naurahti ja kumarsi liioitellun kohteliaasti.
"Kiitän sinua avustasi... kunnioitettu tytär. Saanko tiedustella mistä tämä odottamaton kunnia?" Hän kysyi huvittuneella äänensävyllä josta en pitänyt lainkaan.
Käänsin päätäni ja nyökkäsin velhoa kohti niin, että pitkät ylös sidotut hiukseni heilahtivat
"Hän auttoi minua aiemmin ja nyt olemme luultavasti tasoissa. Sanokaa mitä haette täältä, muutoin lähtekää." Sanoin tiukasti.
Ritarit vilkaisivat nyt molemmat velhoa.
"Siitä et olekaan kertonut, pikkuveli."
"En yhtään ihmettele.... et varmasti olisi itsekään puhunut mitään Sturm. Vaikka hänestä en kyllä olisi uskonut..."
Ritarit alkoivat kiusoitella velhoa jonka näin punastuvan ärtymyksestä.
"Lopettakaa!"
Sitten minulle aiemmin kumartanut mies kääntyi jälleen puoleeni.
"Suokaa anteeksi tahdittomuutemme, arvon neito. Minä olen Sturm Majere, tässä ovat veljeni Tanin ja... hm, Palinin jo ilmeisesti tunnetkin." Hän esitteli virnistellen.
Majere? Sen nimen olin kuullut aiemminkin. Työnsin ajatuksen kuitenkin syrjään ja päätin keskittyä nykyhetkeen, sillä tiesin että joutuisin vaikeuksiin jos jäisin kiinni heidän seurassaan. En välittänyt miesten odottavista katseista vaan kurtistin kulmiani.
"Kuulkaa, olemme kaikki pulassa jos jäämme kiinni täällä joten puhukaa nopeasti. Mitä haette täältä?" Kysyin.
Taniniksi esitelty ritari tuuppasi Sturmin syrjään ja astui eteeni.
"Tietysti, anteeksi vain. Me etsimme druidia nimeltä Jonathan. Saimme luotettavilta lähteiltä tiedon että hän olisi täällä ja tarvitsemme kipeästi hänen apuaan. Voitko viedä meidät hänen luokseen?" Hän kysyi.
Pudistin päätäni.
"Jonathan ei ole enää täällä." Vastasin.
"Mistä sitten voisimme löytää hänet?" Tanin kysyi.
Katsoin huokaisten muualle.
"Pihalta kuusi jalkaa maan alta... hän on nimittäin kuollut." Sanoin hiljaa.
Miehet tuijottivat minua tyrmistyneinä.
"Eihän... mitä hänelle tapahtui?" Sturm kysyi silmät levällään.
Purin huultani ja ravistin jälleen päätäni.
"Sitä... en voi sanoa. Jos teillä ei ole muuta, niin pahoittelen etten voinut auttaa enempää. Nyt minun täytyy pyytää teitä ystävällisesti poistumaan ennen kuin joku vartijoista ilmoittaa ylipapille läsnäolostanne." Sanoin jälleen hieman vältellen ja hivuttauduin lähemmäs ovea lähteäkseni.
Silloin Palin astui eteenpäin, ilmeisesti arvaten että olin jälleen livahtamassa tieheni.
"Odota! Sinä tunsit hänet? Ehkä voit auttaa meitä löytämään erään tärkeän hänelle kuuluneen esineen." Hän sanoi pysäyttäen minut ovensuuhun.
Katsoin häntä silmiin.
"Miksi auttaisin täysin tuntemattomia ihmisiä?"
"Koska tuo esine on todella tärkeä." Palin vastasi.
"Ja muistuttaisin että sinä tunnet jo meidät..." Sturm sanoi taaempaa jossa hän oli ollut tutkimassa seinään kaiverrettuja kuvioita.
Mulkaisin ritaria ja jäin empien miettimään vaihtoehtojani. Minun ei olisi pakko auttaa heitä... vain yksi huuto ja vartijat olisivat jälleen täällä. Mutta toisaalta jos Jonathan olisi halunnut auttaa heitä... jos auttaisin heitä hänen puolestaan, ehkä hän ei olisi sittenkään kuollut turhaan. Saatoin nimittäin hyvin jo arvata esineen jota miehet olivat etsimässä.

[Tundrah]

Huokaisin ja suljin silmäni hetkeksi ennen kuin nyökkäsin hieman vastahakoisesti.
"Hyvä on... mutta ensin haluan tietää mitä aiotte tehdä Auringon Amuletille!" Sanoin sitten.
Palin näytti yllättyneeltä.
"Mistä tiesit että se on etsimämme esine?"
"Sen tähden Jonathan kuoli." Vastasin hiljaa.
Tanin vilkaisi veljiään ennen kuin aloitti kertomuksensa.
"Eräs ystävämme on pulassa ja tarvitsee amulettia vapautuakseen häntä sitovista syytteistä. Lupasimme tuoda sen hänelle ennen uutta kuuta, joten aika alkaa olla jo vähissä. Auringon Amuletti on ainoa esine joka saisi ihmiset vakuuttumaan hänen syyttömyydestään, sillä sen sisälle kätkeytyy kuulemma tarina jonka vain tietyt henkilöt voivat paljastaa." Hän kertoi.
Jonathan oli kertonut saman tarinan minulle ennen kuolemaansa, joten tiesin sen pitävän paikkansa. Amuletti olisi osoittanut myös hänen syyttömyytensä jos hänelle vain olisi annettu tarpeeksi aikaa sen tarinan paljastamiseen. Nyt se oli liian myöhäistä hänen osaltaan, mutta jos esine pystyisi estämään jonkun toisen samalta kohtalolta, olisi minun tehtäväni auttaa siinä.
"Hyvä on. Autan teitä, koska tiedän että sitä Jonathan olisi halunnut." Sanoin ja vilkaisin ettei pihalla näkynyt muita.
"Amuletti on siirretty muualle ja sitä säilytetään temppelin pyhimmässä osassa pääalttarin takana uhrilahjojen säilytyshuoneessa, jonne saavat mennä vain ylipapittaret- ja papit. En tiedä miten sen voisi saada sieltä ilman huomion herättämistä..." Sanoin.
Tanin näytti miettivän hetken ja katsahti Sturmiin.
"Mitä luulet, toimisiko harhautus?"
"Se taitaa olla ainut vaihtoehtomme. Palin, pystytkö käyttämään samanlaista uniloitsua kuin silloin tavernassa?"
"Kyllä."
"Hienoa. Näytätkö meille mistä sinne pääsee... äh... saammeko jo kuulla nimesi? Se helpottaisi asioita huomattavasti." Tanin puhui jälleen ja katsoi minua kysyvänä.
"Sharona". Sanoin laskien katseeni ja vetäen ohutta kaapuani paremmin ylleni.
Ilma oli alkanut viilenemään ja tunsin palelevani ollessani jo puolittain ulkona.
"Näytän tien, mutta teidän on oltava varovaisia. Ette missään nimessä saa tulla nähdyksi tai pääsette hengestänne." Sanoin ja tarkistin että piha oli yhä tyhjä.
En viitsinyt sanoa että myös minä saisin varmasti kuolemantuomion jos minut löydettäisiin hiippailemasta ulkopuolisten miesten kanssa pyhällä alueella. Johdatin heidät vaivihkaa seinustoja pitkin temppeliin jossa pysähdyin kuuntelemaan tarkasti.
"Tämä on papittarien puoli, mutta heidän pitäisi olla jo yöpuulla." Informoin tilannetta kuiskaten Taninille.
Jatkoimme hiipien eteenpäin, mutta hiljaisuudessa huomioni kiinnittivät ylimääräiset äänet.
"Ettekö voi liikkua hiljempaa? Haarniskojenne narina herättää pian koko rakennuksen." Sihahdin ritareille jotka pitivät melkoista meteliä varusteissaan.
Jatkoimme kuitenkin eteenpäin niin ääneti kuin pystyimme ja saavuimme pian suurelle ovelle. Vetäisin henkeä ja raotin hieman puista ovea. Saatoimme kaikki nähdä valon joka huoneesta kajasti ja Tanin kumartui lähemmäs nähdäkseen ovenraosta.
"Yksi mies." Hän kuiskasi.
"Puolten vartija, pappi joka vahtii ettei kukaan miesten puolelta yritä päästä naisten puolelle tai toisinpäin." Selitin ja katsoin sitten kysyvänä taakseni.
Tanin vaihtoi muutaman sanan Sturmin kanssa ja kääntyi sitten puoleeni.
"Sharona, voitko hämätä häntä niin kauan että Palin saa loitsittua hänet uneen?" Hän kysyi.
Huokaisin.
"Voin yrittää... mutta jos hän huutaa hälytyksen, molemmat puolet heräävät." Vastasin.
Palin siirtyi veljiensä käskystä eteenpäin valmiusasemiin ja katsoi minua silmiin rohkaisevasti. Puraisin huultani ja astuin sisään kynttilöiden valaisemaan saliin.

Pappi nousi paikaltaan nähdessään oven avautuvan ja hymähti nähdessään minut.
"Kas kas... mitäs te täällä liikutte tähän aikaan kunnioitettu tytär? Tiedättehän että alue on rauhoitettu tähän aikaan illasta." Pappi sanoi ja huomasin kuinka hänen katseensa liikkui kasvoista vartalooni jota olin tuonut esille raottamalla kaapuani enemmän kuin tarpeellista.
Pakotin jonkinlaisen hymyn huulilleni ja hidastin kävelyni keimailevaksi.
"Halusin tulla katsomaan miten pärjäät täällä... on varmasti todella tylsää istua täällä aivan yksinään ja arvelin että kaipaisit seuraa." Sanoin kiusoittelevasti ja kiersin miehen ympäri viekoittelevasti.
Samalla näin kun Palin livahti äänettömästi huoneen seinustalle. Pelkäsin että hänen valkea kaapunsa erottuisi liian selvästi hämärässä, mutta papin huomio oli täysin kiinnittynyt minuun.
"Vai niin... no sehän sopii." Mies sanoi hymyillen lipevästi ja siirtyi lähemmäs minua.
Hän oli juuri tarttumassa minuun, kun kuulin velhon lausuvan muutaman hiljaisen sanan ja ripottelevan hiekkaa papin päälle takaapäin. Samalla hetkellä papin silmät kääntyivät nurin ja hän kaatui maahan suoraa jalkojeni juureen. Huokaisin helpotuksesta ja siirryin inhoten kauemmas lattialla röhnöttävästä miehestä.
"Juuri ajoissa." Totesin vilkaistessani velhoa.
Huomasin että hänen katseensa oli myös kiinnittynyt avoimeen kaapuuni jonka vetäisin kiireesti takaisin kiinni ennen kuin toiset saapuivat luoksemme.
"Sehän meni hyvin." Sturm kuiskasi iskien minulle silmää.
Muljautin silmiäni ja viittasin salin toisessa päässä olevaa ovea.
"Tuonnepäin." Sanoin ja lähdin kulkemaan kohti uhrilahjojen säilytyshuonetta.
Kuljimme nopeasti ovesta seuraavaan pieneen huoneeseen, jossa oli tuorein kukin ja kultaesinein koristeltu pääalttari. Sturm vislasi.
"Wow. Nättejä esineitä..." Hän sanoi katsellen kullan kimallusta selvästi hintaa arvioiden.
"Pääalttarilla esineet uhrataan Akaralle, minkä jälkeen arvokkaimmat siirretään säilytyshuoneeseen ja loput myydään." Selitin jatkaessani matkaa alttarin takana olevalle verholle.
"Myydään? Miten se hyödyttää jumalia?" Tanin kysyi kummastuneena.
"Saadut varat käytetään temppelin ylläpitoon ja uusien uhrilahjojen hankkimiseen." Kerroin vetäen verhon sivuun ja paljastaen pienen kaarioven.
Tanin tuhahti halveksivasti.
"Onpa hienoa jumalan palvontaa." Hän tokaisi, jolloin katsoin häntä ärtyneesti.
"Sinulla ei ole oikeutta kyseenalaistaa heidän tapojaan ja uskoaan!" Sanoin tiukasti.
Sitten kuulin kuitenkin Palinin pehmeän äänen takaani.
"Heidän uskoaan?" Hän kysyi.
Tietysti hänen piti huomata virheeni...
"Meidän uskoamme." Korjasin nopeasti siirtäen huomioni sitten heti verhon taakse piilotettuun huoneeseen.
"Amuletti on jossain täällä. Koittakaa olla koskematta mihinkään, ylipappi huomaa kyllä jos tavarat vaihtavat paikkaa." Opastin miehiä ja ryhdyin etsimään esinettä muiden aarteiden joukosta.
En kuitenkaan saanut paljoa apua, sillä tavaroiden loiste ja kullan kimallus sai miehet pysähtymään ja tuijottamaan suu auki.
"Mikä määrä tavaraa! Tämä houkuttelee varmasti varkaita paikalle!" Sturm totesi.
Hymähdin.
"Siksi pihan vartiointi onkin niin tiukkaa." Vastasin ja nostin varovasti kullattua, rubiinein koristeltua kilpeä.
Missä ihmeessä se pahuksen amuletti oli? Vilkaisin taakseni ja huomasin että kukaan veljeksistä ei auttanut minua etsinnöissäni. Ritarit tutkivat kultaesineitä ja velho... tuijotti minua! Käänsin katseeni nopeasti pois ja tunsin kuinka korviani alkoi kuumottaa. Pakotin itseni keskittymään etsimiseen ja lopulta löysinkin etsimäni.
"Löysin sen!" Sanoin helpottuneena ja nappasin auringonmuotoisen amuletin käteeni.
Miehet kerääntyivät ympärilleni katsomaan kämmenelläni lepäävää esinettä ja Tanin hymyili.
"Se on juuri sellainen kuin Charles sen kuvaili. Hieno juttu!" Hän sanoi ja laittoi sitten esineen talteen taskuun haarniskansa sisälle.
"Lähdetään ennen kuin meidät löydetään täältä." Palin sanoi ja lähdimme kaikki huoneesta.
Pääsimme vaivatta alttarihuoneeseen asti, mutta sitten kuulimme ääniä salista jonne olimme jättäneet nukkuvan papin.
"He ovat jo löytäneet vartijan! Olemme pulassa!" Parahdin ja peräydyin ovelta.
Tanin sihahti ja kurkisti varovasti ovesta.
"Vain kaksi miestä. Voimme lyödä heidät helposti." Hän sanoi, mutta pudistin tuskastuneena päätäni.
"He ehtisivät huutaa hälytyksen ennen sitä. Olemme ansassa!" Sanoin ja nojasin päätäni seinään sulkien silmäni.

[Tundrah]

"Tulevatko he tänne?" Sturm kysyi matalalla äänellä. Pudistin päätäni ennen kuin Tanin ehti vastata.
"Eivät. Alemmilla papeilla ei ole lupaa astua pääalttarille... heidän on pakko hakea joku ylipapeista paikalle ja luultavasti joku heistä on jo tulossa." Meidän on pakko päästä pois ennen sitä. Palin katseli seiniä etsien toista ovea.
"Eikö tällaisissa paikoissa yleensä ole salaovia tai muita vastaavia?" Hän kysyi.
Toivonkipinä heräsi jälleen silmiini.
"Jumaltenovi!" Tokaisin ja pyörähdin ympäri kohti alttaria kohottaen katseeni kohti kattoa.
Muut seurasivat katsettani ja pian katselimme kaikki katossa olevaa aukkoa joka oli puolittain alttariverhon takana. Puraisin jälleen huultani kun Tanin kiskaisi kainostelematta verhon alas ja nousi seisomaan alttaripöydälle.
"Aukko on tarpeeksi iso! Minne se vie?" Hän kysyi.
"Ulos... katolla on patsas, jonka juuressa on aukko jumalia varten." Selitin.
Ritarit kävivät heti toimeen ja alkoivat kasata portaita päästäkseen aukolle. Pidin vahtia ovella työn edistyessä, ja nopeasti miehet saivat kasaan tarpeeksi tavaraa, että niitä pitkin pystyi kiipeämään katon aukolle. Sturm meni ensimmäisenä, sitten minut autettiin ylös ja Palin seurasi perässäni. Lopuksi Tanin kiipesi aukolle, eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä samalla hetkellä ovesta astui sisään ylipappi tyrmistynyt ilme kasvoillaan. Kuulin raivostuneen huudon ja kolinan joka syntyi Taninin potkaistessa tavarat levälleen estääkseen seuraamisen. Pappien hälytyshuudot kaikuivat nyt käytävillä ja tiesin, että vartijat olisivat paikalla hetkessä. Sturm oli jo päässyt katolle ja auttoi meidät myös ulos luukusta.
"Tuolta pääsee alas!" Sturm ilmoitti ja nopeasti lähdimme juoksemaan kattoa pitkin eteenpäin.
Minua alkoi pyörryttää, sillä en ole koskaan erityisemmin pitänyt korkeista paikoista. Hiljensin vauhtiani, mutta horjahdin silti hallitsemattomasti kohti reunaa ja olisin varmasti pudonnut ellei Palin olisi viime hetkellä napannut kiinni käsivarrestani ja kiskaissut minua takaisin keskelle. Vedin vapisten henkeä ja yritin selvittää ajatuksiani, mutta en kuitenkaan saanut aikaa toipua huimauksesta sillä Tanin ryntäsi takaamme.
"Vauhtia!! Eteenpäin nyt!!" Hän karjui tönien meitä eteenpäin ja puolittain Paliniin nojaten lähdin hoipertelemaan Sturmin perään.
En tiedä miten pääsimme alas katolta, mutta seuraavaksi tajusin sen että juoksimme kohti metsää vartijoiden huutojen kuuluessa takanamme hälyttävän lähellä.
"Hevoset ovat tuon kukkulan takana, Sturm, ota tyttö!" Tanin huudahti, ja päästessämme kukkulan yli Sturm koppasi minut vyötäisiltä ilmaan ja heitti poikittain hevosen selkään.
Itse hän hyppäsi taakseni ja sitten jo karautimmekin täyttä laukkaa metsän pimeyteen.


A/N2: Uskotteko että tämä vaikutti paljon lyhyemmältä wordissä? En olisi ikinä uskonut, että joudun pätkimään mokoman kolmeen osaan. Kummallista... jos olisin tiennyt, olisin laittanut lyhyemmän kappalejaon. Noh, menkööt nyt näin.

[Frickeon]

Niin. Eikö ole kummallista miten kaikki näyttää täällä pidemmältä? ^^

Niin. En ole todellakaan tainnut lukea yhtään Draconlance kirjaa *häpeää hieman*, mutta silti pidin tarinasta. Sain jopa jonkunlaisen idean siitä miten voisi käydä, tai mitä voisi käydä ilmi. Tosin se voi olla aika kaukaa haettu.

Minä olen surkea etsimään virheitä. Sen todistaa 6 puoli, jonka sain kielenhuollosta, mutta silti pidän tekstiä sujuvana ja koska lajityyppi on määritelty eikä minun tarvitse sitä itse keksiä niin minusta tämä toimi fantasialle ominaisella tyylillä. ^^

-Frickeon

[Tundrah]

Njaah, luotin siihen että ainakin Frick jaksaisi lukea tämän
Kiitos että jaksoit kommentoidakin.

Laitan seuraavan osan jahka kerkiän.

[april]

Tosi kiva novelli, ja tekstikin on sujuvaa. En ole minäkään lukenut tuota Dragonlancea, mutta tästä pääsee jyvälle nopeasti. Kirjoita nopeasti jatkoa, mä odotan jo.^^

Kuka on kirjoittanut nuo Dragonlancet, ja oliko sen kirjasarjan(ko?) nimi Dragonlance? Haluaisin lukea.


muoks muoks, toi tais olla ficci..? ;D

[Tundrah]

Äh, en ole huomannut vastata Aprilin kysymyksiin...

Dragonlance on siis sarjan nimi, ja sitä kirjoittavat monet eri kirjailijat. Omat suosikkini ovat ehdottomasti Mergaret Weis, Tracy Hickman ja Don Perrin. Kannattaa lukea!

Ja sitten seuraavaan osaan. Päätin pätkiä sen lyhyemmäksi kuin edellisen osan...

* * * * * * * *


2.a Toinen osa.

Ratsastimme jonkin aikaa niin nopeasti kuin hevoset pääsivät, mutta sitten hiljensimme vauhtia kävelyksi ja Tanin antoi katseensa kiertää muissa.
"Ovatko kaikki kunnossa? Eiväthän vartijat osuneet teihin nuolillaan?" Hän kysyi ja sai kuulla kaiken olevan kunnossa.
Istuin ritarin edessä satulassa tuijottaen apaattisesti eteenpäin ja hytisten kylmästä. En voisi enää palata temppeliin, olinhan ollut mukana auttamassa kaikkein pyhimmän paikan häpäisyssä ja salaliitossa. Nyt minulla ei enää ollut paikkaa mihin mennä sillä temppeli oli ollut kotini siitä asti kun isäni kuoli ja äitini passitti minut sinne. Nyttemmin äitinikin oli jo kuollut, eivätkä hänen sukulaisensa varmasti hyväksyisi minua luokseen kun kuulisivat mitä olin tehnyt.
"Sharona, oletko kunnossa?" Tanin kysyi sitten minulta.
Katsoin häntä kuin karannutta sikaa ja tuhahdin. Tosin nyt äänestäni oli kadonnut terävyys joka siinä aiemmin oli ollut.
"Tottakai. Elämältäni vain katosi pohja yhdessä tunnissa ja minusta tuli petturi omieni joukossa, mutta mitä siitä?! Tottakai olen kunnossa." Totesin sarkastisesti ja laskin katseeni etteivät muut näkisi kyyneleiden kimmeltävän silmieni nurkissa.
"Olemme pahoillamme... emme halunneet että sinä olisit joutunut vaikeuksiin." Sturm sanoi myötätuntoisesti ja kosketti käsivarttani.
Sävähdin ja vetäydyin nopeasti pois hänen kosketuksensa alta. Pyyhkäisin kiireesti silmiäni ja vedin henkeä.
"Sille nyt ei voi enää mitään. Olisin kiitollinen jos voisitte kuljettaa minut mukananne seuraavaan kaupunkiin asti." Totesin ja kiedoin kädet ympärilleni pitämään kylmää loitolla.
Tanin pudisti päätään.
"Ei, me saatoimme sinut tähän tilanteeseen joten huolehdimme myös siitä ettet jää tyhjän päälle. Saat tulla mukanamme Charlesin luo ja keksimme sitten jotain." Hän sanoi ja vilkaisi Palinia.
"Voitko lainata varaviittasi Sharonalle ettei hän palellu?"
Sanaakaan sanomatta velho kaivoi harmaan päällysviitan satulalaukustaan ja ratsasti lähemmäs ojentaen sen minulle. Äännähdin kiitollisena ja puin lämpimän viitan nopeasti päälleni. Olin aivan umpijäässä, mutta nojasin silti hieman eteenpäin pysytellen mahdollisimman kaukana Sturmista jonka edessä istuin, ihan vain tehdäkseni selväksi että pärjäsin varsin hyvin yksinkin. Ratsastimme vielä melko pitkään ennen kuin pysähdyimme pienelle aukiolle metsään.
"Meidän on parasta vuorotella vahdissa normaalia useammin, en halua että meidät yllätetään vahdin väsymyksen vuoksi." Tanin totesi hypätessään alas ratsunsa selästä.
Sturm auttoi minut myös alas ja muiden valmistellessa leiriä, vaelsin suureen viittaan kääriytyneenä läheisen puun juurelle johon vajosin istumaan. Oloni oli turta ja halusin vain olla hetken yksin ajatusteni kanssa. Miehet näyttivät ymmärtävän tämän ja antoivat minun olla rauhassa, puhellen keskenäänkin kuiskaten etteivät olisi häirinneet minua.

Lopulta kun nuotio paloi, Palin tuli hieman epäröiden luokseni.
"Tule sinäkin nuotion ääreen lämmittelemään." Hän kehotti varovasti.
Nostin hitaasti katseeni hänen kasvoihinsa mutta käänsin sen sitten pois kun tunsin etten enää pystynyt hillitsemään itseäni kunnolla. Velho astui lähemmäs ja laskeutui viereeni laskien kätensä olalleni.
"Kaikki järjestyy vielä Sharona. Me hyvitämme kaiken sinulle... lupaan sen." Hän puhui hiljaisella rauhoittavalla äänellä, kuulostaen kuitenkin surulliselta.
Miehen läheisyys tuntui lohduttavalta, mutten rohjennut nojata hänen olkaansa vasten vaikka olisin halunnutkin. Vilkaisin jälleen Palinia ja nousin huokaisten ylös hänen avustuksellaan. Nuotion ääressä nukahdin nopeasti rauhoittavaan uneen sillä olin täysin uupunut illan tapahtumista ja jännityksestä.

Aamulla heräsin siihen että jokin kolahti äänekkäästi. Aurinko oli jo noussut ja katsoessani ympärilleni näin Taninin ja Sturmin hevosten luona. Kolahdus oli johtunut siitä että hevonen oli tönäissyt Sturmin kilpeä ja se oli pudonnut kivikkoon. Molemmat miehet katsoivat nyt minua ja näyttivät syyllisiltä huomatessaan että olin herännyt. Käänsin päätäni ja huomasin Palinin vähän matkan päässä istumassa juurakolla loitsukirja sylissään. Hän oli myös katsahtanut minuun kuullessaan kolahduksen ja säpsähti kohdatessaan katseeni.
"Hm... huomenta!" Hän toivotti veljiään syrjäsilmällä vilkaisten.
Nousin istumaan huomaten että päälleni oli kasattu melkoinen pino huopia joita katsoin kiinnostuneena. Ilmeisesti seuralaiseni olivat päättäneet olla herrasmiehiä ja uhranneet omat huopansa että pysyisin lämpimänä. Hymyilin hieman vastatessani huomeneen ja kömmin ylös kasan alta. Tanin yskäisi.
"Anteeksi jos herätimme... halusimme kyllä antaa sinun nukkua mahdollisimman pitkään..." Hän selitti anteeksipyytävänä jolloin tuhahdin tavoilleni uskollisena.
"Ja ilmeisesti halusitte että peräämme lähteneet vahdit saavat meidät kiinni? Tietysti teidän olisi pitänyt herättää minut aiemmin!" Tokaisin ja vilkaisin miehiä kulmieni alta.
"Mistä ihmeestä te olette löytäneet tällaisen kasan huopia? Aioitteko haudata minut elävältä?" Kysyin vitsaillen ryhtyessäni kasaamaan niitä vauhdilla.
Hyvä tuuleni sai lopulta miehetkin rentoutumaan ja nopean syömisen jälkeen lähdimme jälleen ratsastamaan eteenpäin. Istuin nyt Sturmin takana vaikka olisinkin mielummin ratsastanut Palinin kanssa. En kuitenkaan kehdannut sanoa sitä ääneen ja tyydyin kohtalooni mukisematta.

Ratsastimme kohtalaisen reipasta vauhtia ja päivällä saavuimmekin seuraavaan kylään joka oli pieni ja hikinen paikka nimeltään Grobb. Sturm vei hevoset tallille ja me muut astuimme sisään rähjäiseen tavernaan. Vedin viitan tiukemmin ympärilleni ja vasta silloin muistin otsallani yhä olevan hopeisen tiaran joka paljasti mistä olin tulossa. Otin sen kiireesti pois ja vilkaisin tavernan isäntää joka ei onneksi ollut huomannut mitään erikoista.
"Jaaha, mitäs teille saisi olla?" Hän kysyi Taninia arvostelevasti katsellen.
"Ruokaa. Otamme muhennostanne kolme... neljä annosta ja olutta sekä viiniä." Ritari ilmoitti ja siirryimme sitten nurkkapöytään istumaan.
En oikein tuntenut oloani kotoisaksi ja Tanin huomasi tämän. Hän yritti keventää tunnelmaa keskustelulla.
"Sharona... kerrohan miten päädyit temppeliin. Olitko asunut siellä kauankin?" Hän kysäisi.
Säpsähdin jälleen yllättävästä kysymyksestä mutta vastasin kuitenkin nopeasti.
"Yhdeksän vuotta... aina siitä asti kun isäni kuoli ja äidilläni ei ollut mahdollisuuksia elättää meitä ilman apua. Muutimme hänen käskystään temppeliin silloin." Sanoin vilkuillen ympärilleni.
"Te muutitte?" Palin kysyi jälleen vierestäni.
Hänellä oli sitten omituinen tapa huomata kaikki pienimmätkin vihjeet sanomisissani.
"Minä ja sisareni. Hän... hän sai surmansa heti alussa." Sanoin.
"Mitä tapahtui?" Tanin kysyi.
Puraisin huultani.
"Hänet uhrattiin Akaralle." Sanoin ja sain molemmat miehet tuijottamaan itseäni silmät pyöreinä.
"Ihanko totta?"
Nyökkäsin.
"Se oli hinta mikä äitini piti maksaa pääsystämme temppeliin oppiin. Myöhemmin veriuhreista luovuttiin mutta silloin se oli tavallista." Selitin.
Tanin pudisti päätään.
"Järjetöntä!" Hän puuskahti.
Hypistelin kaapuni helmaa.
"Sisareni oli liian vanha eikä hän enää kelvannutkaan papittareksi... tyttöjä otettiin temppeliin vain lapsina jotta he varmasti olisivat puhtaita ja kelvollisia." Lisäsin.
"Puhtaita ja kelvollisia?" Tanin toisti kulmat kurtussa.
"Neitsyitä." Selvensin ja sain punan kohoamaan ritarin kasvoille.
"Ai." Hän totesi sitten kun ei muutakaan keksinyt.
Sturm saapasteli sisään ja istahti myös pöytään.
"Tallit ovat todella karmeassa kunnossa... enpä ihmettelisi jos lähtiessämme saamme mukaamme enemmänkin elukoita." Hän sanoi ja manasi railakkaasti.
"Joko sitä ruokaa on tulossa?!" Hän huudahti ja pian eteemme kannettiinkin kulholliset jotakin epämääräistä muhennosta ja oluttuoppeja.

Palin kysyi tarjoilijattarelta puuttuvasta viinistä ja lopulta saimme senkin pöytään. Katselin hieman epäluuloisena kulhossa olevaa sotkua, mutta koska muutkin söivät hyvällä ruokahalulla, pistin varovasti lusikallisen suuhuni. Muhennos ei ollut sellaista mihin olin tottunut, mutta sain sitä lopulta jonkin verran alas koska olin niin nälkäinen. Loput luovutin suosiolla Sturmille joka pisteli pöperön poskeensa kuin parhaimmankin herkun. Kieltäydyin kohteliaasti sekä oluesta että viinistä ja pyysin saada teetä tilalle.
"En ole aiemmin juonut mitään humalluttavaa enkä halua häiritä matkantekoa sen mahdollisilla haittavaikutuksilla." Selitin sitten vaikka ritarit kovasti yrittivätkin saada minut maistamaan.
Palin sai heidät lopulta luovuttamaan ja hetken vielä levättyämme nousimme lähteäksemme jatkamaan matkaa. Taninin maksaessa ja Sturmin mennessä hevosia hakemaan odotimme velhon kanssa pihassa kun huomasin jotain mikä sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Temppelin vahteja saapui ratsain kylään. Huudahdin tukahtuneesti ja hypähdin nopeasti Palinin taakse etteivät he huomaisi minua.
"Mitä nyt?" Hän kysyi ihmeissään kun vedin viitan huppua vaivihkaa kasvoilleni.
"Vahdit ovat täällä. Meidän täytyy piiloutua!" Ähkäisin ja kiskaisin hänet perässäni tavernan seinustan taakse.
Kirosin huonoa tuuriani ja kiristelin hampaitani. Tämä ei voi olla totta... he eivät normaalisti lähde näin kauas. Heidän olisi pitänyt jo luovuttaa takaa-ajo! Ajattelin hermostuneena ja olin saada sydänkohtauksen kun näin velhon huiskivan kädellään talonkulmalla.


*A/N: Ilmoitan nyt tässä että en luultavasti enää jatka tätä tarinaa. Eipä ole iso menetys ^^

[Frickeon]

En ymmärtänyt tarkoititko pätkimisellä osan leikkaamista kahtia vai sitä, että laitat välejä usemmin tekstiin, mutta kummin päin tahansa se ei varmaan haittaa tekstiä niin paljoa, että siitä tarviisi alkaa selittämään. ^^

Ja totean taas, että en ole lukenut Draconlance kirjoja, joten en osaa sanoa miten tarkasti tämä menee Dracon-sarjojen kanssa yhteen ja onko kerronta samanlaista. Mikä varmaan olisi vaikeaa, koska kirjailijoita on niin monia. Ainakin Tundran mukaan.

Minä pidän dialogista joten olisin halunnut sitä lisää. Tosin vähemmän dialogia on parempi kuin teennäinen dialogi joten, vitsi, en ala siitäkään motkottamaan. ^___^

Minusta tämä on hyvin jatkunut. ^^
*Kurkkaa mitä on kirjoittanut aiemmin*

Olen yhä enemmän sitä mieltä, että tarinassa ei taidakaan ihan käydä niin kuin minä ajattelin. ~_~

Mutta, mutta... lajityyppiin suuremmin tutustumattomana voin sanoa, että luen tätä jatkossakin. ^^

Minä en oikeastaan paremmin tykkää puhtaasta seikkailusta, mutta onneksi tässä on jännite Sharonin ja *Lunttaa*........Palinin välillä.
*Rupattelee*

-Frickeon