Post by Frickeon on Dec 2, 2005 10:22:33 GMT 2
A/N:
Minun piti laittaa tämä jo eilen, mutta antakaa anteeksi laiskuuteni. Lisäksi tämä on olevinaan ainakin jonkinlainen joululahja Siivettömän väelle. ^^'
Halusin laittaa tämä A/N'n tekstin ihan ekana, koska haluan kiittää kahta siivetöntä näin ihan aluksi. Nimittäin Karakia, joka auttoi minua iän kanssa, kuten näkyy siitä tuli aika iso osa tätä ficciä. Ja saraa, joka ei betannut tätä, mutta antoi "luvan" julkaista tämän. Hän siis luki ja totesi, että tätä kehtaa lukea. Kiitos kummallekin. Ensimmäinen osa on siis vielä erikseen omistettu teille, rakkaat Karakia ja sara. ^^
Lisäksi huomautan vielä, että vaikka olenkin lukenut kirjan, tämä ficci pohjautuu enemmän elokuvaa. Ja huomatkaa vielä, että Tim Burtonin versioon. Ja innoitus kirjoittaa tällainen lähti täältä
Fandom: Jali ja suklaatehdas
Genre: Slash[?], fluffy.
[Pairing: Charlie/Willy]
Raiting: Pg-13 [Tämä on vain näin alun suositus. Mahdollisesti laskee.]
Disclaimer: En taaskaan omista ketään, kuten en ole ennenkään omistanut.
---------------------------------------------------------
1.
-Seitsemäntoistavuotta, miehen ikä.
Poika hypähti ilmaan, kun vanhempi, vaikkei siltä aina vaikuttanutkaan, juoksi hädissään takaa jotain pientä, jonka Charlie olisi voinut vannoa vaahtokarkiksi. Hän palasi pian lehden pariin. Willy oli kehitellyt vain uutta lajia, siinä kaikki. Poika huokaisi. Kahdeksan vuotta eikä hän vieläkään täysin sulatellut miehen kaikkia omituisuuksia. Omituiseksi hänetkin nykyään miellettiin, mutta jopa omituisella on joku raja omituisuuden kanssa. Willy loikkasi kepeästi sen veteen piirretyn viivan yli, lähemmäs hulluutta.
”Hulluus pukee neroa”, Charlie oli joskus vanhempaa miestä lohduttanut. Tämä ei lohdutusta olisi tarvinnutkaan, koska aamulla Willy oli yhtä iloinen kuin aiemminkin. Piirre, josta Charlie paljon miehessä piti. Vaikka tämä ei myöntänytkään virheitä ääneen, hän yleensä myönsi ne hiljaa, sanomatta siitä. Ja sekin riitti Charlielle. Eikä hän olisi tarvinnut sitäkään. Willy oli hänen ystävänsä, entä sitten jos tämä olin niin jääräpäinen, eikä halunnut myöntää virheitään.
”Se karkasi”, Willy tokaisi ohimennessään Charlielle. Poika kohautti kulmaansa ja jatkoi lehtensä parissa. Hän harvoin pääsi nauttimaan lehdistä Willyn luona asuessaan. Ja ei, hän ei asunut siellä koko aikaa. Jo kolme vuotta sitten hänen vanhempansa olivat muuttaneet asumaan lähemmäs jotain hyvää opistoa, jotta Charlie voisi jatkaa opintojaan. Willy ei pitänyt tästä ajatuksesta, mutta sanoi tuskin mitän vastaan. ”Et sinä siellä opi mitään, mutta tuskin ne pystyvät turmelemaan sinua”, Willy aina sanoi heidän nauttiessa lounasta kahdestaan. He nauttivat aina sen kahdestaan. Aina Willyn omissa tiloissa. Kerran hän oli jopa huomannut miehen yrittävän saada lounasta aikaan itse. Charlie ei viitsinyt mennä hellan ja Wonkan väliin, kummatkin näyttivät yhtä vaarallisilta kuumenneina.
”Lopeta tuon roskan lukeminen”, Willy vinkaisi ja vetäisi lehden Charlien käsistä. ”Vain onnettomuuksia onnettomuuksien jälkeen. Missä tässä on hyvät uutiset?”, Willy kysyi käännellen lehteä taitamattomana kuin ensikertaa sanomalehteä lukeva henkilö. ”Olet vasta kuusitoistavuotias ja pilaat aivosi tällaisella”, vanhempi mies jatkoi heittäen sanomalehden nurkkaan.
”Minä luin sitä”, Charlie sanoi äimänä katsellen toisen suureleisiä liikkeitä, nopeaa hämmennystä ja hymyä sen jälkeen. ”Ei kuusitoistavuotiaas lue sanomalehtiä. Etkö oppinut isältäsi mitään. Ne ovat aikuisten lehtiä”, Willy saarnasi suloiseen tyyliinsä. Charlie risti kätensä mahansa päälle ja katseli miestä kahdella tuikkivalla silmällään. ”Mitä minun pitäisi lukea?”, hän kysyi poikamaisen huolettomasti.
”Kuusitoistavuotiaat eivät lue! He elävät itse”, Willy lausahti järkyttyneenä heilutellen käsiiän kuin näytellen kaikki nuoruuden ilot ja surut samaan aikaan.
”Minun pitäisi elää sanot sinä. Isä pitäisi lukemista viisaampana”, Charlie sanoi haastavana. Hän rakasti pieniä kahakoita Willyn kanssa, joiden aikana miehestä näkyi hänen paras puolensa. Veikeän viettelevä tapa saada katsoja kuuntelemaan häntä olivat kertomukset kuinka pitkäveteisiä tahansa. ”Kunpaa sinä uskot. Isääsi, sinun rakasta opastajaasi, jonka neuvot eivät tietenkään ole huonoja ajatellen hänen elämäänsä, mutta nyt on kyse sinun elämästäsi, Charlie rakas. Vai minua, sinun rakasta holhoojaasi, joka otti sinun siipiensä suojaan nähdessän sinussa jotain erikoista mitä ei ole kenessäkään muussa pojassa.”
Willy Wonkan pieni, mutta sitäkin dramaattisempi puhe sai Charlien syventymään kuuntelemaan tuolissaan. Willy oli kahdeksassa vuodessa tuskin muuttunut pätkääkään, kun taas hän, Charlie, oli kasvanut pienen pojan maailmasta ulos ja lähenteli seitsemättätoista syntymäpäiväänsä, joka Willyn mielestä oli miehen onnellisin päivä. Tietää, että on edessä vielä vuosi huoletonta lapsen elämää, mutta nähden takanaan kaikki lapsuuden kirot. Seitsemäntoista oli ikä, josta kannatti pitää huolta. Ikä, jota ei ollutkaan, mutta joka silti siunasi jokaisen.
”Mitä ihmeellistä sinä näit minussa?”, Charlie kysyi. Kysymys oli aina ihmetyttänyt häntä, ja vaikka Willy antoi siihen vastauksia, mikään niistä ei tyydyttänyt Charlien kummaa tunnetta siitä, että mies ei täysin uskotunut hänelle tässä asiassa. Ehkä sitten seitsemäntoista vuotiaana hän saattaisi ymmärtää. Kuusitoistavuottakin oli ehkä liian vähän.
Willy meni kerrankin kysymyksen esittäessä hiljaiseksi. Yleensä hän selitti lammet ja ummet ja antoi ymmärtää, että Charlie ei ollut kuin muut. Nyt mies jäi hiljaiseksi.
”Puhutaanko siitä huomenna. Jos synttärihumuiltasi siis kerkeämme”, Willy sanoi rauhallisesti. Charlie oli varma, että miehen kieli meni solmuun tämän yrittäessä soinnuttaa äänensä rauhalliseksi.
”Huomenna?”, Charlie pinnisti muistiaan muistaakseni oliko huomenna mitään suurta. Heidän kalenterinsa olivat olleet kumman tyhjiä viimeisten viikkojen aikana. Ja totta kai kalenterit olivat tyhjiä.
”Huomennahan minä täytän seitsemäntoista vuotta”, Charlie toisti kuin paperista lukien. Hän saatti lukea sen mielestään, mutta yhteenkään paperiin missään ei ollut kirjoitettu sitä tietoa. Hän piti synttärinsä omana tietonaan kertomatta sitä muille kuin perheelleen, ja Willylle.
”Seitsemäntoista vuotta, miehen ikä”, Willy julisti.
”Se on kahdeksantoista vuotta”, Charlie oikaisi. Hän teki sitä kaikkialla muuallakin. Sääntöjä lukiessa uusille Umppa-Lumppalaisille, haastatteluja kirjoittaessa ja muuten vaan kun Willy päästeli sanoja suustaan miettimättä mitä sanoi ja miten se sopi todellisuuteen.
”Kahdeksantoista vuotiaas ovat raihnaisia. Vanhenevia miehiä”, Willy sanoi huiskauttaen kättään häätääkseen ajatuksen vanhuksista pois mielestään.
”Mutta sinä olet paljon yli kahdeksantoistavuotta!”, Charlie parahti. Koskaan ennen ei Willy parjannut itseään tai ikäänsä.
”Minä olenkin hyvin säilynyt”, Willy sanoi lempeästi virnistäen, josta Charlie näki, ettei mies ollut varsinaisesti ollut tosissaan. Päästeli taas ajatuksiaan avoimesti kuin hanasta.
”Mutta huomenna sinusta tulee melkein mies, vietät viimeisen vuoden viattomana, ensimmäisen vuoden aikuisena ja kaikki yhtä aikaa. Sinun täytyy olla iloissasi”, Willy huudahti. Hän itse ainakin näytti onnelliselta Charlien puolesta. Charlie naurahti onnellisena, totta kai hän olisi onnellinen jos hänen iän kertymisensä noin ilahdutti toista. Willy virnisti Charlielle kuin hyvinä aikoina, pörhötti pojan tukkaa ja poistui vaahtokarkki tiukasti taskussa vinkuen pois huoneesta. Charlie jäi yllättävän raskaan yksinäisyyden riivaamaksi. Sanomalehti kurkki lattialta, mutta Charlie ei nostanut sitä. Se oli turha ja puhui vain onnettomuuksista. Huomenna hän olisi seitsemäntoistavuotta ja eläisi elämänsä kauneimman vuoden, heti huomenna.
**
Aamulla Charlien kävi repimässä ylös Umppa-Lumppa, jonka Charlie oli ristinyt Dorianiksi. Hän ei tunnistanut Doriania muusta kuin siitä, että tämän toinen sormi oli aina pureskeltu. Doriania ei haluttu töihin millekään linjalle missä hygieenisyys olisi arvossa, joten Dorian sai auttaa Charlieta. Aluksi oli hankalaa, kun pieni mies seurasi sinua koko ajan, mutta ajan mittaan Charlie tottui Dorianiaan ja alkoi puhumaan tälle. Dorian harvemmin vastasi, mutta Charliesta oli helpottavaa puhua hänelle, kun Willy ei ehtinyt töiltään. Mutta sitten Charlie kasvoi pituuttaan ja puhuminen Dorianille kävi vaikeammaksi. Nykyään hän tervehti Umppa-Lumppaa ja siihen se jäikin. Hän kyllä tahtoi puhua Dorianille, mutta sanattomat vuodet Dorian puolelta veivät voiton.
Charlie asteli hiljalleen Willyn eteiseksi nimeäämään tilaan, jossa hän vaihtoi paljaat jalkansa sandaaleihin.
”Päivänsankari on siis herännyt”, Willyn pirteä ääni kuului. Charlie kääntyi ja näki vanhemman miehen yhtä iloisena kuin aiemminkin, ehkä jopa onnellisempana. ”Heräsin juuri. Tai oikeastaan Dorian kävi herättämässä minut”, Charlie selitti. Hän ei ihmetellyt Willyn kummeksuvaa reaktiota, kun hän käytti Umppa-Lumpasta nimeä. Willy ei koskaan nähnyt siihen mitään syytä. Umppa-Lumppat eivät vaatineet nimiä, eikä niitä oltu luvattu alussakaan joten Willyn ei tarvinnut käyttää niitä nytkään.
”Seitsemäntoista ei ole niin suuri luku, miltä se eilen tuntui”, Charlie mongersi. Tämä rikkoi hetken kestäneen hiljaisuuden. Willy ei edelleenkään taitanut näitä hienouksia ihmisuhteissa, mutta paransi päiväpäivältä tilastoaan. Ja tällä kertaa hän toimi oikein maltillisesti. Astuen lähemmäs poikaa ja kuiskaten tälle jotain hän sai Charlien hymyilemään. Seitsemäntoista ei tuntunutkaan enää niin pieneltä iältä. Charlie voisi olla sen ikäinen vaikka koko ikänsä. Niin Willykin sanoi jättäessään hyvästejä Charlielle tämän lähtiessä hakemaan vanhempiaan lentokentältä.
”Ja kun palaat takaisin on pöytä koreana”, Willy sanoi heiluttaessaan kättään tehtaan portilla. Poika oli todella kasvanut ja Willy tiesi sen. Tahtomattaankin hän tiesi itsensä ajattelevan: ”Viimeinkin, poika oli kasvanut viimeinkin iäkkääksi ja tarpeeksi viisaaksi.” Tietämättään syytä ajatteluunsa Willy yleensä siirsi ajatuksensa uusiin keksintöihinsä, mutta nyt kun kaikki oli rauhoitettu Charlien syntymäpäiväksi eivätkä Umppa-Lumpatkaan tehneet töitä, Willy jäi seisomaan ajatustensa kanssa yksikeen miettien miettimäänsä.
Minun piti laittaa tämä jo eilen, mutta antakaa anteeksi laiskuuteni. Lisäksi tämä on olevinaan ainakin jonkinlainen joululahja Siivettömän väelle. ^^'
Halusin laittaa tämä A/N'n tekstin ihan ekana, koska haluan kiittää kahta siivetöntä näin ihan aluksi. Nimittäin Karakia, joka auttoi minua iän kanssa, kuten näkyy siitä tuli aika iso osa tätä ficciä. Ja saraa, joka ei betannut tätä, mutta antoi "luvan" julkaista tämän. Hän siis luki ja totesi, että tätä kehtaa lukea. Kiitos kummallekin. Ensimmäinen osa on siis vielä erikseen omistettu teille, rakkaat Karakia ja sara. ^^
Lisäksi huomautan vielä, että vaikka olenkin lukenut kirjan, tämä ficci pohjautuu enemmän elokuvaa. Ja huomatkaa vielä, että Tim Burtonin versioon. Ja innoitus kirjoittaa tällainen lähti täältä
Fandom: Jali ja suklaatehdas
Genre: Slash[?], fluffy.
[Pairing: Charlie/Willy]
Raiting: Pg-13 [Tämä on vain näin alun suositus. Mahdollisesti laskee.]
Disclaimer: En taaskaan omista ketään, kuten en ole ennenkään omistanut.
---------------------------------------------------------
1.
-Seitsemäntoistavuotta, miehen ikä.
Poika hypähti ilmaan, kun vanhempi, vaikkei siltä aina vaikuttanutkaan, juoksi hädissään takaa jotain pientä, jonka Charlie olisi voinut vannoa vaahtokarkiksi. Hän palasi pian lehden pariin. Willy oli kehitellyt vain uutta lajia, siinä kaikki. Poika huokaisi. Kahdeksan vuotta eikä hän vieläkään täysin sulatellut miehen kaikkia omituisuuksia. Omituiseksi hänetkin nykyään miellettiin, mutta jopa omituisella on joku raja omituisuuden kanssa. Willy loikkasi kepeästi sen veteen piirretyn viivan yli, lähemmäs hulluutta.
”Hulluus pukee neroa”, Charlie oli joskus vanhempaa miestä lohduttanut. Tämä ei lohdutusta olisi tarvinnutkaan, koska aamulla Willy oli yhtä iloinen kuin aiemminkin. Piirre, josta Charlie paljon miehessä piti. Vaikka tämä ei myöntänytkään virheitä ääneen, hän yleensä myönsi ne hiljaa, sanomatta siitä. Ja sekin riitti Charlielle. Eikä hän olisi tarvinnut sitäkään. Willy oli hänen ystävänsä, entä sitten jos tämä olin niin jääräpäinen, eikä halunnut myöntää virheitään.
”Se karkasi”, Willy tokaisi ohimennessään Charlielle. Poika kohautti kulmaansa ja jatkoi lehtensä parissa. Hän harvoin pääsi nauttimaan lehdistä Willyn luona asuessaan. Ja ei, hän ei asunut siellä koko aikaa. Jo kolme vuotta sitten hänen vanhempansa olivat muuttaneet asumaan lähemmäs jotain hyvää opistoa, jotta Charlie voisi jatkaa opintojaan. Willy ei pitänyt tästä ajatuksesta, mutta sanoi tuskin mitän vastaan. ”Et sinä siellä opi mitään, mutta tuskin ne pystyvät turmelemaan sinua”, Willy aina sanoi heidän nauttiessa lounasta kahdestaan. He nauttivat aina sen kahdestaan. Aina Willyn omissa tiloissa. Kerran hän oli jopa huomannut miehen yrittävän saada lounasta aikaan itse. Charlie ei viitsinyt mennä hellan ja Wonkan väliin, kummatkin näyttivät yhtä vaarallisilta kuumenneina.
”Lopeta tuon roskan lukeminen”, Willy vinkaisi ja vetäisi lehden Charlien käsistä. ”Vain onnettomuuksia onnettomuuksien jälkeen. Missä tässä on hyvät uutiset?”, Willy kysyi käännellen lehteä taitamattomana kuin ensikertaa sanomalehteä lukeva henkilö. ”Olet vasta kuusitoistavuotias ja pilaat aivosi tällaisella”, vanhempi mies jatkoi heittäen sanomalehden nurkkaan.
”Minä luin sitä”, Charlie sanoi äimänä katsellen toisen suureleisiä liikkeitä, nopeaa hämmennystä ja hymyä sen jälkeen. ”Ei kuusitoistavuotiaas lue sanomalehtiä. Etkö oppinut isältäsi mitään. Ne ovat aikuisten lehtiä”, Willy saarnasi suloiseen tyyliinsä. Charlie risti kätensä mahansa päälle ja katseli miestä kahdella tuikkivalla silmällään. ”Mitä minun pitäisi lukea?”, hän kysyi poikamaisen huolettomasti.
”Kuusitoistavuotiaat eivät lue! He elävät itse”, Willy lausahti järkyttyneenä heilutellen käsiiän kuin näytellen kaikki nuoruuden ilot ja surut samaan aikaan.
”Minun pitäisi elää sanot sinä. Isä pitäisi lukemista viisaampana”, Charlie sanoi haastavana. Hän rakasti pieniä kahakoita Willyn kanssa, joiden aikana miehestä näkyi hänen paras puolensa. Veikeän viettelevä tapa saada katsoja kuuntelemaan häntä olivat kertomukset kuinka pitkäveteisiä tahansa. ”Kunpaa sinä uskot. Isääsi, sinun rakasta opastajaasi, jonka neuvot eivät tietenkään ole huonoja ajatellen hänen elämäänsä, mutta nyt on kyse sinun elämästäsi, Charlie rakas. Vai minua, sinun rakasta holhoojaasi, joka otti sinun siipiensä suojaan nähdessän sinussa jotain erikoista mitä ei ole kenessäkään muussa pojassa.”
Willy Wonkan pieni, mutta sitäkin dramaattisempi puhe sai Charlien syventymään kuuntelemaan tuolissaan. Willy oli kahdeksassa vuodessa tuskin muuttunut pätkääkään, kun taas hän, Charlie, oli kasvanut pienen pojan maailmasta ulos ja lähenteli seitsemättätoista syntymäpäiväänsä, joka Willyn mielestä oli miehen onnellisin päivä. Tietää, että on edessä vielä vuosi huoletonta lapsen elämää, mutta nähden takanaan kaikki lapsuuden kirot. Seitsemäntoista oli ikä, josta kannatti pitää huolta. Ikä, jota ei ollutkaan, mutta joka silti siunasi jokaisen.
”Mitä ihmeellistä sinä näit minussa?”, Charlie kysyi. Kysymys oli aina ihmetyttänyt häntä, ja vaikka Willy antoi siihen vastauksia, mikään niistä ei tyydyttänyt Charlien kummaa tunnetta siitä, että mies ei täysin uskotunut hänelle tässä asiassa. Ehkä sitten seitsemäntoista vuotiaana hän saattaisi ymmärtää. Kuusitoistavuottakin oli ehkä liian vähän.
Willy meni kerrankin kysymyksen esittäessä hiljaiseksi. Yleensä hän selitti lammet ja ummet ja antoi ymmärtää, että Charlie ei ollut kuin muut. Nyt mies jäi hiljaiseksi.
”Puhutaanko siitä huomenna. Jos synttärihumuiltasi siis kerkeämme”, Willy sanoi rauhallisesti. Charlie oli varma, että miehen kieli meni solmuun tämän yrittäessä soinnuttaa äänensä rauhalliseksi.
”Huomenna?”, Charlie pinnisti muistiaan muistaakseni oliko huomenna mitään suurta. Heidän kalenterinsa olivat olleet kumman tyhjiä viimeisten viikkojen aikana. Ja totta kai kalenterit olivat tyhjiä.
”Huomennahan minä täytän seitsemäntoista vuotta”, Charlie toisti kuin paperista lukien. Hän saatti lukea sen mielestään, mutta yhteenkään paperiin missään ei ollut kirjoitettu sitä tietoa. Hän piti synttärinsä omana tietonaan kertomatta sitä muille kuin perheelleen, ja Willylle.
”Seitsemäntoista vuotta, miehen ikä”, Willy julisti.
”Se on kahdeksantoista vuotta”, Charlie oikaisi. Hän teki sitä kaikkialla muuallakin. Sääntöjä lukiessa uusille Umppa-Lumppalaisille, haastatteluja kirjoittaessa ja muuten vaan kun Willy päästeli sanoja suustaan miettimättä mitä sanoi ja miten se sopi todellisuuteen.
”Kahdeksantoista vuotiaas ovat raihnaisia. Vanhenevia miehiä”, Willy sanoi huiskauttaen kättään häätääkseen ajatuksen vanhuksista pois mielestään.
”Mutta sinä olet paljon yli kahdeksantoistavuotta!”, Charlie parahti. Koskaan ennen ei Willy parjannut itseään tai ikäänsä.
”Minä olenkin hyvin säilynyt”, Willy sanoi lempeästi virnistäen, josta Charlie näki, ettei mies ollut varsinaisesti ollut tosissaan. Päästeli taas ajatuksiaan avoimesti kuin hanasta.
”Mutta huomenna sinusta tulee melkein mies, vietät viimeisen vuoden viattomana, ensimmäisen vuoden aikuisena ja kaikki yhtä aikaa. Sinun täytyy olla iloissasi”, Willy huudahti. Hän itse ainakin näytti onnelliselta Charlien puolesta. Charlie naurahti onnellisena, totta kai hän olisi onnellinen jos hänen iän kertymisensä noin ilahdutti toista. Willy virnisti Charlielle kuin hyvinä aikoina, pörhötti pojan tukkaa ja poistui vaahtokarkki tiukasti taskussa vinkuen pois huoneesta. Charlie jäi yllättävän raskaan yksinäisyyden riivaamaksi. Sanomalehti kurkki lattialta, mutta Charlie ei nostanut sitä. Se oli turha ja puhui vain onnettomuuksista. Huomenna hän olisi seitsemäntoistavuotta ja eläisi elämänsä kauneimman vuoden, heti huomenna.
**
Aamulla Charlien kävi repimässä ylös Umppa-Lumppa, jonka Charlie oli ristinyt Dorianiksi. Hän ei tunnistanut Doriania muusta kuin siitä, että tämän toinen sormi oli aina pureskeltu. Doriania ei haluttu töihin millekään linjalle missä hygieenisyys olisi arvossa, joten Dorian sai auttaa Charlieta. Aluksi oli hankalaa, kun pieni mies seurasi sinua koko ajan, mutta ajan mittaan Charlie tottui Dorianiaan ja alkoi puhumaan tälle. Dorian harvemmin vastasi, mutta Charliesta oli helpottavaa puhua hänelle, kun Willy ei ehtinyt töiltään. Mutta sitten Charlie kasvoi pituuttaan ja puhuminen Dorianille kävi vaikeammaksi. Nykyään hän tervehti Umppa-Lumppaa ja siihen se jäikin. Hän kyllä tahtoi puhua Dorianille, mutta sanattomat vuodet Dorian puolelta veivät voiton.
Charlie asteli hiljalleen Willyn eteiseksi nimeäämään tilaan, jossa hän vaihtoi paljaat jalkansa sandaaleihin.
”Päivänsankari on siis herännyt”, Willyn pirteä ääni kuului. Charlie kääntyi ja näki vanhemman miehen yhtä iloisena kuin aiemminkin, ehkä jopa onnellisempana. ”Heräsin juuri. Tai oikeastaan Dorian kävi herättämässä minut”, Charlie selitti. Hän ei ihmetellyt Willyn kummeksuvaa reaktiota, kun hän käytti Umppa-Lumpasta nimeä. Willy ei koskaan nähnyt siihen mitään syytä. Umppa-Lumppat eivät vaatineet nimiä, eikä niitä oltu luvattu alussakaan joten Willyn ei tarvinnut käyttää niitä nytkään.
”Seitsemäntoista ei ole niin suuri luku, miltä se eilen tuntui”, Charlie mongersi. Tämä rikkoi hetken kestäneen hiljaisuuden. Willy ei edelleenkään taitanut näitä hienouksia ihmisuhteissa, mutta paransi päiväpäivältä tilastoaan. Ja tällä kertaa hän toimi oikein maltillisesti. Astuen lähemmäs poikaa ja kuiskaten tälle jotain hän sai Charlien hymyilemään. Seitsemäntoista ei tuntunutkaan enää niin pieneltä iältä. Charlie voisi olla sen ikäinen vaikka koko ikänsä. Niin Willykin sanoi jättäessään hyvästejä Charlielle tämän lähtiessä hakemaan vanhempiaan lentokentältä.
”Ja kun palaat takaisin on pöytä koreana”, Willy sanoi heiluttaessaan kättään tehtaan portilla. Poika oli todella kasvanut ja Willy tiesi sen. Tahtomattaankin hän tiesi itsensä ajattelevan: ”Viimeinkin, poika oli kasvanut viimeinkin iäkkääksi ja tarpeeksi viisaaksi.” Tietämättään syytä ajatteluunsa Willy yleensä siirsi ajatuksensa uusiin keksintöihinsä, mutta nyt kun kaikki oli rauhoitettu Charlien syntymäpäiväksi eivätkä Umppa-Lumpatkaan tehneet töitä, Willy jäi seisomaan ajatustensa kanssa yksikeen miettien miettimäänsä.
Pulla tykkää *nyökyttelyä*
<3). Ja sitä kaikkeahan tässä ficissä on, joten nou propleems.