Post by sara on Sept 14, 2006 15:21:52 GMT 2
Tuli inspiraatio kirjoittaa. Don Huonojen Pyhimys on mukava biisi, kun siihen perehtyy ja tämä novellintapainen pohjautuu siihen.
Ja minä tiedän, että se voi olla sekava ja vaikeaselkoinen ja vaikka mitä, mutta niin on tarkoituskin. Jos ette tunne biisiä niin tätä voi olla hyvinkin mielenkiintoista lukea. Jos jaksatte keksittyä ja ajatella. Tämä on taas tätä finiläisille vaikeaa ja kovasti paheksumaan kohtaus-kerrontaa, jota minä ja Sype harrastamme liiallisissa määrin ja jota ymmärrämme hyvin x)
Ja ne ovat erillisiä kohtauksia, vaikka niissä ei ole niitä tähtiä välissä. En halunnut laittaa, kun niitä olisi ollut ihan joka välissä, jos olisin laittanut.
Mutta onneksi te olettekin neroja siivettömiä. Kiitos, yrittäkää kärsiä.
-----------------------------------------------------
Tyhjä.
Järven pinta on musta.
Hautajaiset ovat kylmät, toisilleen puolitutut ihmiset seisomassa tyhjän kuopan yllä. On kulunut puoli vuotta, ahdistava puoli vuotta, eikä mitään. Ei sanaakaan, ei kiristyskirjettä, ei mitään.
"On syytä olettaa, että aviomiehenne on siirtynyt valtiollisen kansalaisveron ulottumattomiin, rouva Herber", sanovat virkamiehet mustissa puvuissa ja hopeisissa kalvosinnapeissaan. Tee on kylmää ja ikkunan takana tuulee.
Kansalaisvero.
Kuivakakkua Maryn menetykselle ja mustaa kahvia Robertin kuolemanjälkeiselle elämälle. Papille 600, haudankaivajalle 300 ja 80 sadesää-lisä, pitopalvellulle 500, muovituoleista 50, sateenvarjoista vieraille 70, kukista ja verollisesta hautapaikasta oman järven rantaan 450. Vaikka ruumista ei koskaan löydetty.
Mary, Mary, Marilyn.
Kylmät lattiat ja alastomat varpaat hiipimässä kylpyhuoneeseen. Verta selässä, verta jaloissa, verta kaulalla, mutta lattialle hän ei sitä ravista. Ei. Kylmä hiipii sisälle luihin asti, kun hän kävelee hiljaa ja antaa sen iskeä.
Mutta lattiaa ei saa sotkea. Parketista sellainen ei lähde ikinä.
"Minä menen nyt."
Hänelle ei vastata. Keittiön pöydän ääressä on kuppi teetä. Syvä tuijotus teehen, ollaan kuin ei kuulisikaan.
"Minä menen nyt", hän tulee keittiöön, kävelee eteen, odottaa. Katseet kohtaavat, molemmat hymyilevät, pelaavat peliä, huulet kohtaavat pikaisesti, virallisesti, koska niin on tapan.
"Hyvää työpäivää, rakas."
"Hyvää päivää, Marilyn."
"Mary." Hän on jo ovella, heilauttaa kättään, ei hän koskaan ennenkään ole kuunnellut.
Soutuvene palaa rantaan. Se keinahtaa, nainen nousee. Järvellä tuulee. Hän vetää mustat nahkahanskat käsiinsä ja avaa mustasta pitsistä valmistetun auringonvarjonsa, vaikka taivas on harmaista pilvistä raskas. Kädet ovat väsyneet, soutaminen on rankkaa.
Hän ei vilkaise taakseen. Järvi on hetken tyyni ennen tuulen saapumista kukkulan tälle puolen.
Tyhjä hauta on täytetty.
"Kuopasta kaivettu multa ei koskaan riitä täyttämään sitä", haudankaivaja sanoo. Hän on multainen, sänkipartainen mies lähempänä kuutta vuosikymmentä. Musta hame ja pitsiset alushameet heilahtelevat tuulessa, mutta hattu on sidottu leuan alle huivilla. Hän ei nojaa sateenvarjoon, se on mukana tavan takia.
"Hassu juttu", mies sylkäisee suupielestään, tajuaa mitä tekee ja kääntyy naiseen pahoitellen. Mutta hän ei katso hautaan, hän katsoo kauas järven yli, horisonttiin: "Mielenkiintoinen tosiaan."
"Niin mikä?"
"Ettei kuoppa täyty."
"Niin. Joo..."
Hän rukoilee vuoteen äärellä. Ei itselleen, ei miehelleen, ei kenellekään suoranaisesti. Kunhan rukoilee. Hän kokee sen tärkeäksi.
Hän haluaisi kuulla joltakin, ettei ole kamala ihminen.
Se on vain väliaikaista. Miehestään ei koskaan todella pääse eroon. Hän asuu taloan varjoissa, jokaisessa naulassa, jolla kartano seisoo kukkulalla, sillä jokaisen hän naulasi. Kuollut ehkä, muttei kuopattu. Kuoppa on tyhjä.
Ikkunasta näkee järvelle. Mies loi itse pahimman vihollisensa. Marilynin ehkä, mutta Marilyn ei voi sietää verta. Siihän hän ei koskaan suostu.
Ikkunasta näkee järvelle.
End.
Ja minä tiedän, että se voi olla sekava ja vaikeaselkoinen ja vaikka mitä, mutta niin on tarkoituskin. Jos ette tunne biisiä niin tätä voi olla hyvinkin mielenkiintoista lukea. Jos jaksatte keksittyä ja ajatella. Tämä on taas tätä finiläisille vaikeaa ja kovasti paheksumaan kohtaus-kerrontaa, jota minä ja Sype harrastamme liiallisissa määrin ja jota ymmärrämme hyvin x)
Ja ne ovat erillisiä kohtauksia, vaikka niissä ei ole niitä tähtiä välissä. En halunnut laittaa, kun niitä olisi ollut ihan joka välissä, jos olisin laittanut.
Mutta onneksi te olettekin neroja siivettömiä. Kiitos, yrittäkää kärsiä.
-----------------------------------------------------
Tyhjä.
Järven pinta on musta.
Hautajaiset ovat kylmät, toisilleen puolitutut ihmiset seisomassa tyhjän kuopan yllä. On kulunut puoli vuotta, ahdistava puoli vuotta, eikä mitään. Ei sanaakaan, ei kiristyskirjettä, ei mitään.
"On syytä olettaa, että aviomiehenne on siirtynyt valtiollisen kansalaisveron ulottumattomiin, rouva Herber", sanovat virkamiehet mustissa puvuissa ja hopeisissa kalvosinnapeissaan. Tee on kylmää ja ikkunan takana tuulee.
Kansalaisvero.
Kuivakakkua Maryn menetykselle ja mustaa kahvia Robertin kuolemanjälkeiselle elämälle. Papille 600, haudankaivajalle 300 ja 80 sadesää-lisä, pitopalvellulle 500, muovituoleista 50, sateenvarjoista vieraille 70, kukista ja verollisesta hautapaikasta oman järven rantaan 450. Vaikka ruumista ei koskaan löydetty.
Mary, Mary, Marilyn.
Kylmät lattiat ja alastomat varpaat hiipimässä kylpyhuoneeseen. Verta selässä, verta jaloissa, verta kaulalla, mutta lattialle hän ei sitä ravista. Ei. Kylmä hiipii sisälle luihin asti, kun hän kävelee hiljaa ja antaa sen iskeä.
Mutta lattiaa ei saa sotkea. Parketista sellainen ei lähde ikinä.
"Minä menen nyt."
Hänelle ei vastata. Keittiön pöydän ääressä on kuppi teetä. Syvä tuijotus teehen, ollaan kuin ei kuulisikaan.
"Minä menen nyt", hän tulee keittiöön, kävelee eteen, odottaa. Katseet kohtaavat, molemmat hymyilevät, pelaavat peliä, huulet kohtaavat pikaisesti, virallisesti, koska niin on tapan.
"Hyvää työpäivää, rakas."
"Hyvää päivää, Marilyn."
"Mary." Hän on jo ovella, heilauttaa kättään, ei hän koskaan ennenkään ole kuunnellut.
Soutuvene palaa rantaan. Se keinahtaa, nainen nousee. Järvellä tuulee. Hän vetää mustat nahkahanskat käsiinsä ja avaa mustasta pitsistä valmistetun auringonvarjonsa, vaikka taivas on harmaista pilvistä raskas. Kädet ovat väsyneet, soutaminen on rankkaa.
Hän ei vilkaise taakseen. Järvi on hetken tyyni ennen tuulen saapumista kukkulan tälle puolen.
Tyhjä hauta on täytetty.
"Kuopasta kaivettu multa ei koskaan riitä täyttämään sitä", haudankaivaja sanoo. Hän on multainen, sänkipartainen mies lähempänä kuutta vuosikymmentä. Musta hame ja pitsiset alushameet heilahtelevat tuulessa, mutta hattu on sidottu leuan alle huivilla. Hän ei nojaa sateenvarjoon, se on mukana tavan takia.
"Hassu juttu", mies sylkäisee suupielestään, tajuaa mitä tekee ja kääntyy naiseen pahoitellen. Mutta hän ei katso hautaan, hän katsoo kauas järven yli, horisonttiin: "Mielenkiintoinen tosiaan."
"Niin mikä?"
"Ettei kuoppa täyty."
"Niin. Joo..."
Hän rukoilee vuoteen äärellä. Ei itselleen, ei miehelleen, ei kenellekään suoranaisesti. Kunhan rukoilee. Hän kokee sen tärkeäksi.
Hän haluaisi kuulla joltakin, ettei ole kamala ihminen.
Se on vain väliaikaista. Miehestään ei koskaan todella pääse eroon. Hän asuu taloan varjoissa, jokaisessa naulassa, jolla kartano seisoo kukkulalla, sillä jokaisen hän naulasi. Kuollut ehkä, muttei kuopattu. Kuoppa on tyhjä.
Ikkunasta näkee järvelle. Mies loi itse pahimman vihollisensa. Marilynin ehkä, mutta Marilyn ei voi sietää verta. Siihän hän ei koskaan suostu.
Ikkunasta näkee järvelle.
End.
