Post by Karakia on Aug 22, 2006 14:59:33 GMT 2
Minä kun kirjoittelen paljon lyhyitä tekstinpätkiä, niin teenpä niille nyt sitten topicin.
Lisäilen näitä aina kun kirjoittelen lisää.
Raapale numero 1: Piste kaikelle
A/N: Tässä näkyy hyvin selvästi, että inspiroiduin Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla-kirjasta (jota en ole vieläkään lukenut loppuun). Itse asiassa aloitin tämän ennen kuin rupesin kyseistä kirjaa lukemaan, joten ideaa en ole täysin pöllinyt siitä kirjasta. : P
Maailman järkkymättömyys on pelottavaa. Ymmärrän niitä, jotka aloittavat sodat, ja niitä, jotka haluavat käsiinsä ydinaseita. Ymmärrän itsemurhaiskujen tekijöitä ja ihmisiä, jotka ampuvat toisiaan.
Ymmärrän, koska minuakin pelottaa. Pelottaa se, ettei mikään oikeastaan muutu koskaan. Minä haluaisin lähettää ydinkärjen maahan, nähdä välittääkö kukaan. Välittääkö maailma, välittääkö Jumala. Muuttuuko yhtään mikään.
Taivas on pilvetön, vain lentokoneen vaahtohäntä leijailee tuolla saavuttamattomissa. Aurinko ponnistelee sulattaakseen routaisen maan. Kadulla lihava mies kaupittelee nappeja.
Köysi roikkuu kattopaalusta, kutsuu: sinä sanoit tekeväsi sen tällä kertaa! Sinä vannoit! Muistatko; "Tänään minulla ei ole enää mitään."
Jalkani ovat paljaat, niiden askelet tömisevät hiljaa puulattiaa vasten. Jos minulla olisi mitään romantiikantajua, kirjoittaisin ehkä lapun. Kirjoittaisin lapun, jossa lukisi; "Hyvästi, julma maailma!" tai "Minä elän!" Mutta minä en halua kirjoittaa lappuja, joiden lukemisen jälkeen ihmiset miettisivät, mitä minä olen sanoillani tarkoittanut. En halua myöskään, että vielä kolmekymppisenä tyttäreni rutistaa nyrkissään pientä paperilappua, jonka kirjaimet ovat haalistuneet vuosien mittaan.
Miksi minä ylipäätään jättäisin mitään lappuja? Ei minun tarvitse selitellä tekojani kenellekään tai kertoa, mitkä ovat terveiseni maailmalle. Minä pakenen kaikessa hiljaisuudessa ja toivon muiden elävän kaikessa hiljaisuudessa.
Jos kirjoittaisin lapun, minun terveiseni maailmalle olisivat: "Helvettiin koko maailma. Helvettiin rikkaat ja kuuluisat, köyhät ja kodittomat. Helvettiin kaikki ne valheet tasa-arvosta ja ihmisten hyväksymisestä. Maailmassa ei ketään hyväksytä eikä kukaan hyväksy maailmaa. Piste."
En minä aggressiivinen ole, en minä vihaa maailmaa. Mutta pitää sitä nyt antaa jokin syy itsemurhalle. Eihän kukaan ottaisi vakavasti itsemurhaviestiä, jossa lukee, että rakastin maailmaa ja siksi päätin että on parasta hirttäytyä.
Eihän?
Köysi valuu kämmentäni pitkin, se on paksua ja karheaa ja tuntuu tukevalta. Löysin sen ullakolta, en oikein muista miksi se oli ostettu. Emme me tarvitse köyttä. Paitsi tähän tarkoitukseen.
Silmukka ja solmu, välissä pieni pätkä suoraa. Nousen varovasti tuolille seisomaan ja pujotan pääni silmukan läpi. Aivan kuin minä mitään varovaisuutta enää tässä vaiheessa tarvitsisin.
Napinmyyjän ääni kantautuu huoneeseen, ostakaa hyvä mies nappeja, montaa eri väriä, niin juhlapukuihin kuin työvaatteisiinkin. Tönäisy, tuoli kaatuu kirskahtaen. Yllättävältä tuntuva kouristus kaulan ympärillä, ulkopuoliset äänet alkavat olemaan pelkkää huminaa joka yhtyy oman pään huminaan. Jokin osa minussa käskee nostamaan kädet köydelle, pitelemään kiinni, kyllä sinä pystyt, sinä selviät, sinulla on voimaa repiä köysi kaulastasi.
Mutta en minä tahdo, kultaseni, en minä tahdo.
Raapale numero 2: Hengitys
A/N: Tämä on aika vanha. Enkä oikeastaan pidä tästä.
Jos hänellä olisi edes joskus jotain asiaa.
Istut siinä, tuijotat loimottavaa tulta. Ympäriltäsi kuuluu ääniä, joita et kuule. Sinulle puhutaan, hyvä mies, etkä sinä kuuntele!
"Mitä?" sinä kysyt nopeasti.
Hän katsoo sinua. Tuijottaa. Sillä tavalla kuin tuijotetaan ihmistä, joka on murhannut juuri jonkun.
Miten sinä saatoit.
Hän nousee, kääntää katseensa pois sinusta. Ryömii telttaan, alistettu eläin, pesäänsä kömpivä karhu. Ehkä sinunkin olisi syytä mennä jo telttaan. Ei ihan heti. Antaa hänen ensin rauhoittua.
Taivaalla näkyy vain muutama tähti. On pilvistä ja yö on tummaa nukkaa. Tuli rätisee hiljakseen, palaa loppuun. Nyt sinäkin ryömit telttaan, katsot heti nukkuuko hän.
Hänellä on tummanruskeat hiukset, ne näyttävät mustilta hämärässä. Olet erottavanasi kimaltelevat kasvot, mietit onko hän itkenyt. Miksi hän itkisi, eihän hänellä ole mitään itkettävää. Ei ainakaan sinun mielestäsi. Käyt makuulle hänen viereensä, selällesi. Hän on kyljellään selkä sinua kohti.
Kuuntelet omaa hengitystäsi, välillä hänenkin. Hengitätte eri tahtiin. Kun sinä vedät henkeä, hän on jo tyhjentämässä keuhkojaan. Ilmaa sisään, ilmaa ulos. Ajattelet hengittämistä ja sitä, hengitätkö nyt samalla tavalla kuin lapsena. Muistat kuitenkin, että lapset hengittävät nopeammin. Heillä on pienemmät keuhkot.
Tulee hiljaista, aivan kuin hän pidättäisi hengitystään. Sinäkin pidätät, kuunnellen. Ulkoa kuuluu rapinaa, hiljaista ja varovaista, mutta teltan sisäpuolella kaikki tuntuu olevan paikoillaan.
Et ehdi tajuta mitä oikeastaan tapahtuu, ajattelu on poissa ja vaistot heräävät henkiin. Tunnet itsesi metsän eläimeksi, villiksi ja nopeaksi, mutta hän on nopeampi. Hän kierähtää päällesi, huudahtaa raivokkaasti. Näet hänen kasvonsa, ne tosiaan kimaltelevat. Silmät ovat kirkkaat ja määrätietoiset, hänen valkoiset hampaansa hohtavat. Sitten tunnet, miten hän painaa tyynyn kasvoillesi, käden sen päälle. Tartut häneen, jalkasi heittelehtivät hallitsemattomasti, yrität vääntää hänet pois päältäsi ja tyynyn pois kasvoiltasi. Hän on voimakkaampi, et ymmärrä miten hän voi olla. Yrität sanoa hänelle jotain, mitä vain, pyytää anteeksi vaikket tiedäkään mitä olet tehnyt. Et saa kunnolla henkeä. Tunnet pakokauhun virtaavan sisääsi, se kulkee pitkin verisuonia ja selkäytimen sähköreittejä ja täyttää sydämesi. Tunnet hänen vuosien vihansa suonissasi ja sitten et tunne enää mitään.
Hän painaa vielä kädellään tyynyä kasvoillesi, valahtaa makaamaan päällesi. Työntää pitkät hiukset korvan taakse ja silittää kättäsi jolla puristit hänen kättään.
Jos sinä olisit edes joskus kuunnellut.
Raapale numero 3: Tyhjyys
A/N: Tämäkin on aika vanha. En enää edes muista, mistä tämän idean sain päähäni.
Hissi putoaa. Minä putoan. Tyhjyyteen. Missään ei ole mitään, kaikki on jossain muualla. En tunne mitään, minä vain putoan. Tiedän sen, palleassani värisee jännitys ja pelko. Tyhjää. Pimeää. Mustaa.
Onko mitään edes olemassa, kuolinko minä?
Havahdun. Kestää hetken ennen kuin erotan mitään, syvyyksiä, värejä, ääriviivoja. Nousen istumaan, selkäni on kipeä ja hikinen. Käteni tärisevät nihkeinä ja kalpeina kun nappaan herätyskellon pöydältä ja yritän tiirata, mitä viisarit näyttävät. Ellen katso väärin, niin kello taitaa olla kymmentä vaille neljä.
Ikkunasta näkyy kaistale taivasta. Pari tähteä, pilvet peittävät muut. Lattialla vetää, kylmä viima käy jalkoihini. Minulla on muutenkin aina kylmät jalat. Nyt ne eivät lämpene koko päivänä.
Keittiössä napsautan kahvinkeittimen päälle. Latasin sen illalla valmiiksi, ettei tarvitse aamulla kiireessä ruveta laskemaan kahvinporolusikoita väärin. Punainen valo hohtaa napista. Istahdan keittiön pöydän ääreen, tuijotan eteeni pimeään.
Osaan talon ulkoa. Osaan liikkua siellä pimeässä. En törmäile seiniin, hapuile käsilläni tavaroita tai laita valoja päälle etsiäkseni jotakin. Kaikki löytyy automaattisesti. Liikun automaattisesti. Elämä kodin sisällä on turvallista ja varmaa.
Kahvinkeitin ropisee viimeisiään.
Muki löytyy aivan käden ulottuvilta, tiskipöydän kulmalta. Juon pannullisen kahvia. Ulkona hohtaa pyöreä katulamppu. Se näyttää niiltä paperilyhdyiltä, joita näkyy itämaisten elokuvien taloissa roikkumassa. Kofeiini pureutuu suoraan minuun. Minulle tulee kuumeinen olo. Kylmä, mutta kuitenkin hikoiluttaa. Tai sitten se johtuu vain siitä unesta.
Sen kummempia ajattelematta vedän takin päälleni ja farkut jalkaani ja astun ulos parvekkeen ovesta. Olen neljännessä kerroksessa. Alapuolella on harmaa katu, näen siitä kaistaleen lampun valossa. Nojaan kaiteeseen. Eteenpäin, eteenpäin. Varpaani koskettavat vielä kylmää betonilattiaa. Pidän tiukasti kiinni kaiteesta. Miten pienestä kaikki onkin kiinni. Haluaisin irrottaa otteeni, kokeilla putoamista. Olisiko se samanlaista kuin unessa, hykertelevää ja nopeaa, niin ettei sitä ehdi ajattelemaan.
Ehkä minä irrotankin otteeni.
Maailma putoaa. Minä putoan. Tyhjyyteen. Missään ei ole mitään, kaikki on jossain muualla. En tunne mitään, minä vain putoan. Tiedän sen, palleassani värisee jännitys ja pelko. Tyhjää. Pimeää. Mustaa.
Onko mitään edes olemassa, kuolinko minä?
***
A/N: Palaute on tietysti aina kivaa. *vink vink*
Lisäilen näitä aina kun kirjoittelen lisää.
Raapale numero 1: Piste kaikelle
A/N: Tässä näkyy hyvin selvästi, että inspiroiduin Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla-kirjasta (jota en ole vieläkään lukenut loppuun). Itse asiassa aloitin tämän ennen kuin rupesin kyseistä kirjaa lukemaan, joten ideaa en ole täysin pöllinyt siitä kirjasta. : P
Maailman järkkymättömyys on pelottavaa. Ymmärrän niitä, jotka aloittavat sodat, ja niitä, jotka haluavat käsiinsä ydinaseita. Ymmärrän itsemurhaiskujen tekijöitä ja ihmisiä, jotka ampuvat toisiaan.
Ymmärrän, koska minuakin pelottaa. Pelottaa se, ettei mikään oikeastaan muutu koskaan. Minä haluaisin lähettää ydinkärjen maahan, nähdä välittääkö kukaan. Välittääkö maailma, välittääkö Jumala. Muuttuuko yhtään mikään.
Taivas on pilvetön, vain lentokoneen vaahtohäntä leijailee tuolla saavuttamattomissa. Aurinko ponnistelee sulattaakseen routaisen maan. Kadulla lihava mies kaupittelee nappeja.
Köysi roikkuu kattopaalusta, kutsuu: sinä sanoit tekeväsi sen tällä kertaa! Sinä vannoit! Muistatko; "Tänään minulla ei ole enää mitään."
Jalkani ovat paljaat, niiden askelet tömisevät hiljaa puulattiaa vasten. Jos minulla olisi mitään romantiikantajua, kirjoittaisin ehkä lapun. Kirjoittaisin lapun, jossa lukisi; "Hyvästi, julma maailma!" tai "Minä elän!" Mutta minä en halua kirjoittaa lappuja, joiden lukemisen jälkeen ihmiset miettisivät, mitä minä olen sanoillani tarkoittanut. En halua myöskään, että vielä kolmekymppisenä tyttäreni rutistaa nyrkissään pientä paperilappua, jonka kirjaimet ovat haalistuneet vuosien mittaan.
Miksi minä ylipäätään jättäisin mitään lappuja? Ei minun tarvitse selitellä tekojani kenellekään tai kertoa, mitkä ovat terveiseni maailmalle. Minä pakenen kaikessa hiljaisuudessa ja toivon muiden elävän kaikessa hiljaisuudessa.
Jos kirjoittaisin lapun, minun terveiseni maailmalle olisivat: "Helvettiin koko maailma. Helvettiin rikkaat ja kuuluisat, köyhät ja kodittomat. Helvettiin kaikki ne valheet tasa-arvosta ja ihmisten hyväksymisestä. Maailmassa ei ketään hyväksytä eikä kukaan hyväksy maailmaa. Piste."
En minä aggressiivinen ole, en minä vihaa maailmaa. Mutta pitää sitä nyt antaa jokin syy itsemurhalle. Eihän kukaan ottaisi vakavasti itsemurhaviestiä, jossa lukee, että rakastin maailmaa ja siksi päätin että on parasta hirttäytyä.
Eihän?
Köysi valuu kämmentäni pitkin, se on paksua ja karheaa ja tuntuu tukevalta. Löysin sen ullakolta, en oikein muista miksi se oli ostettu. Emme me tarvitse köyttä. Paitsi tähän tarkoitukseen.
Silmukka ja solmu, välissä pieni pätkä suoraa. Nousen varovasti tuolille seisomaan ja pujotan pääni silmukan läpi. Aivan kuin minä mitään varovaisuutta enää tässä vaiheessa tarvitsisin.
Napinmyyjän ääni kantautuu huoneeseen, ostakaa hyvä mies nappeja, montaa eri väriä, niin juhlapukuihin kuin työvaatteisiinkin. Tönäisy, tuoli kaatuu kirskahtaen. Yllättävältä tuntuva kouristus kaulan ympärillä, ulkopuoliset äänet alkavat olemaan pelkkää huminaa joka yhtyy oman pään huminaan. Jokin osa minussa käskee nostamaan kädet köydelle, pitelemään kiinni, kyllä sinä pystyt, sinä selviät, sinulla on voimaa repiä köysi kaulastasi.
Mutta en minä tahdo, kultaseni, en minä tahdo.
Raapale numero 2: Hengitys
A/N: Tämä on aika vanha. Enkä oikeastaan pidä tästä.
Jos hänellä olisi edes joskus jotain asiaa.
Istut siinä, tuijotat loimottavaa tulta. Ympäriltäsi kuuluu ääniä, joita et kuule. Sinulle puhutaan, hyvä mies, etkä sinä kuuntele!
"Mitä?" sinä kysyt nopeasti.
Hän katsoo sinua. Tuijottaa. Sillä tavalla kuin tuijotetaan ihmistä, joka on murhannut juuri jonkun.
Miten sinä saatoit.
Hän nousee, kääntää katseensa pois sinusta. Ryömii telttaan, alistettu eläin, pesäänsä kömpivä karhu. Ehkä sinunkin olisi syytä mennä jo telttaan. Ei ihan heti. Antaa hänen ensin rauhoittua.
Taivaalla näkyy vain muutama tähti. On pilvistä ja yö on tummaa nukkaa. Tuli rätisee hiljakseen, palaa loppuun. Nyt sinäkin ryömit telttaan, katsot heti nukkuuko hän.
Hänellä on tummanruskeat hiukset, ne näyttävät mustilta hämärässä. Olet erottavanasi kimaltelevat kasvot, mietit onko hän itkenyt. Miksi hän itkisi, eihän hänellä ole mitään itkettävää. Ei ainakaan sinun mielestäsi. Käyt makuulle hänen viereensä, selällesi. Hän on kyljellään selkä sinua kohti.
Kuuntelet omaa hengitystäsi, välillä hänenkin. Hengitätte eri tahtiin. Kun sinä vedät henkeä, hän on jo tyhjentämässä keuhkojaan. Ilmaa sisään, ilmaa ulos. Ajattelet hengittämistä ja sitä, hengitätkö nyt samalla tavalla kuin lapsena. Muistat kuitenkin, että lapset hengittävät nopeammin. Heillä on pienemmät keuhkot.
Tulee hiljaista, aivan kuin hän pidättäisi hengitystään. Sinäkin pidätät, kuunnellen. Ulkoa kuuluu rapinaa, hiljaista ja varovaista, mutta teltan sisäpuolella kaikki tuntuu olevan paikoillaan.
Et ehdi tajuta mitä oikeastaan tapahtuu, ajattelu on poissa ja vaistot heräävät henkiin. Tunnet itsesi metsän eläimeksi, villiksi ja nopeaksi, mutta hän on nopeampi. Hän kierähtää päällesi, huudahtaa raivokkaasti. Näet hänen kasvonsa, ne tosiaan kimaltelevat. Silmät ovat kirkkaat ja määrätietoiset, hänen valkoiset hampaansa hohtavat. Sitten tunnet, miten hän painaa tyynyn kasvoillesi, käden sen päälle. Tartut häneen, jalkasi heittelehtivät hallitsemattomasti, yrität vääntää hänet pois päältäsi ja tyynyn pois kasvoiltasi. Hän on voimakkaampi, et ymmärrä miten hän voi olla. Yrität sanoa hänelle jotain, mitä vain, pyytää anteeksi vaikket tiedäkään mitä olet tehnyt. Et saa kunnolla henkeä. Tunnet pakokauhun virtaavan sisääsi, se kulkee pitkin verisuonia ja selkäytimen sähköreittejä ja täyttää sydämesi. Tunnet hänen vuosien vihansa suonissasi ja sitten et tunne enää mitään.
Hän painaa vielä kädellään tyynyä kasvoillesi, valahtaa makaamaan päällesi. Työntää pitkät hiukset korvan taakse ja silittää kättäsi jolla puristit hänen kättään.
Jos sinä olisit edes joskus kuunnellut.
Raapale numero 3: Tyhjyys
A/N: Tämäkin on aika vanha. En enää edes muista, mistä tämän idean sain päähäni.
Hissi putoaa. Minä putoan. Tyhjyyteen. Missään ei ole mitään, kaikki on jossain muualla. En tunne mitään, minä vain putoan. Tiedän sen, palleassani värisee jännitys ja pelko. Tyhjää. Pimeää. Mustaa.
Onko mitään edes olemassa, kuolinko minä?
Havahdun. Kestää hetken ennen kuin erotan mitään, syvyyksiä, värejä, ääriviivoja. Nousen istumaan, selkäni on kipeä ja hikinen. Käteni tärisevät nihkeinä ja kalpeina kun nappaan herätyskellon pöydältä ja yritän tiirata, mitä viisarit näyttävät. Ellen katso väärin, niin kello taitaa olla kymmentä vaille neljä.
Ikkunasta näkyy kaistale taivasta. Pari tähteä, pilvet peittävät muut. Lattialla vetää, kylmä viima käy jalkoihini. Minulla on muutenkin aina kylmät jalat. Nyt ne eivät lämpene koko päivänä.
Keittiössä napsautan kahvinkeittimen päälle. Latasin sen illalla valmiiksi, ettei tarvitse aamulla kiireessä ruveta laskemaan kahvinporolusikoita väärin. Punainen valo hohtaa napista. Istahdan keittiön pöydän ääreen, tuijotan eteeni pimeään.
Osaan talon ulkoa. Osaan liikkua siellä pimeässä. En törmäile seiniin, hapuile käsilläni tavaroita tai laita valoja päälle etsiäkseni jotakin. Kaikki löytyy automaattisesti. Liikun automaattisesti. Elämä kodin sisällä on turvallista ja varmaa.
Kahvinkeitin ropisee viimeisiään.
Muki löytyy aivan käden ulottuvilta, tiskipöydän kulmalta. Juon pannullisen kahvia. Ulkona hohtaa pyöreä katulamppu. Se näyttää niiltä paperilyhdyiltä, joita näkyy itämaisten elokuvien taloissa roikkumassa. Kofeiini pureutuu suoraan minuun. Minulle tulee kuumeinen olo. Kylmä, mutta kuitenkin hikoiluttaa. Tai sitten se johtuu vain siitä unesta.
Sen kummempia ajattelematta vedän takin päälleni ja farkut jalkaani ja astun ulos parvekkeen ovesta. Olen neljännessä kerroksessa. Alapuolella on harmaa katu, näen siitä kaistaleen lampun valossa. Nojaan kaiteeseen. Eteenpäin, eteenpäin. Varpaani koskettavat vielä kylmää betonilattiaa. Pidän tiukasti kiinni kaiteesta. Miten pienestä kaikki onkin kiinni. Haluaisin irrottaa otteeni, kokeilla putoamista. Olisiko se samanlaista kuin unessa, hykertelevää ja nopeaa, niin ettei sitä ehdi ajattelemaan.
Ehkä minä irrotankin otteeni.
Maailma putoaa. Minä putoan. Tyhjyyteen. Missään ei ole mitään, kaikki on jossain muualla. En tunne mitään, minä vain putoan. Tiedän sen, palleassani värisee jännitys ja pelko. Tyhjää. Pimeää. Mustaa.
Onko mitään edes olemassa, kuolinko minä?
***
A/N: Palaute on tietysti aina kivaa. *vink vink*
