Post by Dory on Apr 11, 2006 17:10:50 GMT 2
Nimi: Joskus on ihan kivaa olla olemassa
Kirjoittaja: Dory-täti ottaapi tekijänoikeudet itselleen
Ikäraja: PG/PG-13
A/N: En ole lopettanut kirjoittamista, vaikka niin ehkä luulittekin. Hähää, siitäs saitte. Eli siis, löysin tämän arkistoistani ja kirjoitin loppuun. (: Jatkoa saattaa tulla, jos te sitä haluatte. (Kirjoitan sitä kuitenkin, Marianne tahtoo.)
Toinen puoliskoni toimi koelukijana, kiits. <3
Ei se ollut ensimmäinen kerta sillä viikolla, kun mä käytin ruokatunnin itkemiseen. Silmäripset olivat liimautuneet poskiin, kun mä viimein avasin silmäni ja uskalsin taas kohdata maailman. Vapisevin käsin haparoin paperia telineestä ja niistin. Mä toivoin jossain mieleni perukoilla, ettei kukaan ollut kuulemassa. Turha toivo. Kun avasin vessan oven, tuttu ääni tunkeutui pilkallisena tajuntaani: ”Jaahas, vai on neiti ollut itkemässä? Mikä hätänä, tuliko taas rukkaset?”
Kimeää, harjoiteltua naurua. Mikalla oli näköjään kloonijenginsä mukana. Ei mikään yllätys, eihän se kusipää osannut sitoa kengännauhojaankaan ilman apua.
Pyyhkäisin kämmenselälläni enimmät kyyneleet pois ja vedin kasvoilleni uhmakkaimman mahdollisen ilmeen. ”Suksi kuuseen, Lahtinen. Ja sitä paitsi, sähän se tiedät rukkasista kaiken. Se F-luokan Linda ei tainnut olla kauhean otettu sun lähentelyistä siellä bileissä?”
Mikan ilme ei värähtynytkään, mutta kyllä se vähän kalpeni. Sen koulutettu taustajoukko ei vissiin tiennyt mitä pitäisi tehdä, sen verran hämmentyneiltä ne näytti.
”Tollasseet homothan ei mulle tule urputtamaan!” Mika sitten karjaisi hetken kuluttua, saaden mut nauramaan.
”Älä viitti. Etkö sä muka parempaa keksi? Toi oli jo vanha juttu. Mä tulin kaapista ulos jo vuosi sitten!”
Mika astui askeleen lähemmäs. Ja sitten toisenkin. Mä nielaisin, tämä ei tiennyt hyvää. Yritin parhaani mukaan pitää naamani peruslukemilla. Jos mä en näyttäisi pelkoani, se voisi hermostua ja luovuttaa.
”Mulle ei auota päätä. Luulisi sun oppineen sen jo.” Mikan ääni oli hiljaisen uhkaava.
”Mä en sua pelkää”, sanoin siristäen silmiäni. Mikan jengi nauroi.
”Ehkä kannattaisi pelätä.”
Sen jälkeen mun silmissä sumeni ja mä kaaduin. Mika oli iskenyt mua nyrkillä naamaan. Lujaa. Mä päätin vaan purra hampaat yhteen ja kestää mitä tuleman piti. Omapahan oli vikani, mitäs en ollut häipynyt vähin äänin alun alkaen.
Sitten peliin puuttui yllätystekijä, jota mä en ollut odottanut.
”Mitä täällä tapahtuu?” Ääni oli kumman tuttu. Mä tunsin Mikan perääntyvän hiukan.
”Ei mitään”, se sanoi ja yritti kaiketi kuulostaa viattomalta. Mä olisin nauranut, jos olisin viitsinyt. Mika Lahtisesta ei saisi viatonta tekemälläkään.
”Eipä tämä siltä näytä.” Se sama ääni taas. Pojan ääni se oli, sen verran pystyin erottamaan.
Mika näemmä päätteli, että oli fiksuinta häipyä. ”Tulkaa jätkät, mennään.”
Kuului askelia ja oven paukahdus. Mä nousin varovasti istumaan ja kosketin silmäkulmaani. Se oli vähän kipeä, luultavasti siihen tulisi mustelma.
”Hei, oletko sä kunnossa?” Ääni tuli lähemmäksi ja mä nostin katseeni. Sitten, ihan totta, mä voin vaikka vannoa että mun sydän pysähtyi hetkeksi.
Se oli Janne. Ei ihme, että ääni oli kuulostanut niin tutulta. Janne Koivunen oli mun valinnaisaineryhmässä. Se oli niitä fiksuja ja hyvännäköisiä etupulpetin poikia, joista kaikki tykkäsivät. Se oli suosittu, mutta ei ollenkaan ylimielinen. Kansikuvapoika, niin kuin mun sisko olisi sanonut.
”Kuuleksä mua?” Janne kysyi kurtistaen kulmiaan.
”Täh? Ai joo, olen mä kunnossa. Ei toi ollut mitään, on mut pahemminkin rökitetty.”
Janne ojensi kätensä ja auttoi mut seisomaan. ”Sun silmäkulma on vähän turvonnut. Pitäskö sun mennä terkkarille?”
Mä pudistin päätäni. ”Ei, kun ei siitä kuitenkaan olisi mitään hyötyä. Antaisi vaan särkylääkettä ja soittaisi kotiin. Mä en halua, että mun porukat huolestuu turhaan.”
”Okei, sähän kai parhaiten tiedät. Mitä varten Lahtinen muuten löi sua?”
Mulla meni vähän aikaa tajuta, mistä Janne tunsi Mikan. Sitten mä muistin, että ne oli ollut samalla luokalla joskus ala-asteella.
”No mitäköhän varten? Kyllä sä varmaan tiedät”, mä mutisin pyöräyttäen silmiäni. Janne vaan tuijotti mua hämillisen näköisenä.
”En mä itse asiassa tiedä.”
Mä nostin päätäni ja vilkaisin sitä kummastuneena. Kaikkihan meidän koulussa tiesi, että mä olen homo. Tai no, niin mä olin luullut siihen asti. Tilanne oli enemmän kuin hiukan kiusallinen.
”No siis, kun mähän olen homo”, mä sitten lopulta paukautin, kun hiljaisuus oli jatkunut tarpeeksi kauan. Kai se oli vähän sitäkin, että mua väsytti. Mua oli jo kerran lyöty sinä päivänä, ei toinen tuntuisi enää missään.
”Mitä? Ai siis... Oikeasti?” Jannen ääni oli täynnä ihmetystä ja sen ilmeestä näki, että se oli oikeasti yllättynyt. ”Tai siis, kyllähän mä olen kuullut mitä ne sanoo, mutta en mä ajatellut...”
”Että mä oikeasti olisin homo? No, kyllä mä olen. Ja joillakin, kuten Lahtisella, näyttää olevan edelleen pahoja ongelmia sen kanssa.”
”Edelleen? Kauanko sä sitten..?”
”Kai mä olen aina tiennyt olevani, ainakin jollakin tasolla. Porukoille kerroin vuosi sitten.”
Janne oli pitkän aikaa hiljaa. Mua rupesi vähän hermostuttamaan, sillä yleensä porukka reagoi mun paljastukseen joko huutamalla tai nauramalla. Toiset pelästyi ihan sairaasti ja toiset eivät ottaneet mua tosissaan alkuunkaan. Ikään kuin olisi mahdottomuus, että mä pidän pojista. Mähän tuun hyvästä perheestä, mun arvosanat on niin kuin muillakin ikäisilläni pojilla, mä harrastan urheilua... Noi jutut mun isä mulle luetteli, kun ekan kerran kykeni juttelemaan mun kanssa asiasta. Nykyään se on kai ihan sinut mun homouden kanssa. Tai ainakin se pystyy jo vitsailemaan siitä, mikä on hyvä merkki.
Janne ei vieläkään sanonut mitään. Mä olin jo vähällä rynnätä ulos vessasta, kun se viimein avasi suunsa: ”Jaa. Tota noin, ei kai siinä sitten mitään. Mä en vain ole koskaan tavannut ketään homoa.”
Sen kommentti oli niin huvittava, että mä vain purskahdin nauruun. Janne on aika söpö punastuessaan.
”No mut nyt olet”, mä sanoin virnistäen, kun sain itseni viimein kuriin. ”Moi, mä olen Roni Tuominen.”
”Kyllä mä sun nimen tiedän”, Janne totesi ja näytti edelleen hiukan nolostuneelta.
”Kukapa ei tietäisi?” mä mutisin, mutta hymyilin kumminkin.
Kello soi, mikä sai meidät molemmat hätkähtämään. Janne rypisti otsaansa. ”Sun pitää varmaan mennä, ettet myöhästy tunnilta.”
”Joo. Mut entäs sä? Sä myöhästyt myös.”
”Mulla on hammaslääkäri”, se sanoi ja iski silmää.
”Nähdään, Roni.”
Ensimmäistä kertaa sillä viikolla mulla oli oikeasti hyvä olo tunnille mentäessä. Mulla oli Keräsen tunti, ruotsia. Mä jopa hymyilin Keräselle. Se sai varmaan sydänkohtauksen, ainakin sen ilme oli näkemisen arvoinen. Mua nauratti. Kevätaurinko paistoi mun paikalle.
Joskus on ihan kivaa olla olemassa.
Kirjoittaja: Dory-täti ottaapi tekijänoikeudet itselleen
Ikäraja: PG/PG-13
A/N: En ole lopettanut kirjoittamista, vaikka niin ehkä luulittekin. Hähää, siitäs saitte. Eli siis, löysin tämän arkistoistani ja kirjoitin loppuun. (: Jatkoa saattaa tulla, jos te sitä haluatte. (Kirjoitan sitä kuitenkin, Marianne tahtoo.)
Toinen puoliskoni toimi koelukijana, kiits. <3
Ei se ollut ensimmäinen kerta sillä viikolla, kun mä käytin ruokatunnin itkemiseen. Silmäripset olivat liimautuneet poskiin, kun mä viimein avasin silmäni ja uskalsin taas kohdata maailman. Vapisevin käsin haparoin paperia telineestä ja niistin. Mä toivoin jossain mieleni perukoilla, ettei kukaan ollut kuulemassa. Turha toivo. Kun avasin vessan oven, tuttu ääni tunkeutui pilkallisena tajuntaani: ”Jaahas, vai on neiti ollut itkemässä? Mikä hätänä, tuliko taas rukkaset?”
Kimeää, harjoiteltua naurua. Mikalla oli näköjään kloonijenginsä mukana. Ei mikään yllätys, eihän se kusipää osannut sitoa kengännauhojaankaan ilman apua.
Pyyhkäisin kämmenselälläni enimmät kyyneleet pois ja vedin kasvoilleni uhmakkaimman mahdollisen ilmeen. ”Suksi kuuseen, Lahtinen. Ja sitä paitsi, sähän se tiedät rukkasista kaiken. Se F-luokan Linda ei tainnut olla kauhean otettu sun lähentelyistä siellä bileissä?”
Mikan ilme ei värähtynytkään, mutta kyllä se vähän kalpeni. Sen koulutettu taustajoukko ei vissiin tiennyt mitä pitäisi tehdä, sen verran hämmentyneiltä ne näytti.
”Tollasseet homothan ei mulle tule urputtamaan!” Mika sitten karjaisi hetken kuluttua, saaden mut nauramaan.
”Älä viitti. Etkö sä muka parempaa keksi? Toi oli jo vanha juttu. Mä tulin kaapista ulos jo vuosi sitten!”
Mika astui askeleen lähemmäs. Ja sitten toisenkin. Mä nielaisin, tämä ei tiennyt hyvää. Yritin parhaani mukaan pitää naamani peruslukemilla. Jos mä en näyttäisi pelkoani, se voisi hermostua ja luovuttaa.
”Mulle ei auota päätä. Luulisi sun oppineen sen jo.” Mikan ääni oli hiljaisen uhkaava.
”Mä en sua pelkää”, sanoin siristäen silmiäni. Mikan jengi nauroi.
”Ehkä kannattaisi pelätä.”
Sen jälkeen mun silmissä sumeni ja mä kaaduin. Mika oli iskenyt mua nyrkillä naamaan. Lujaa. Mä päätin vaan purra hampaat yhteen ja kestää mitä tuleman piti. Omapahan oli vikani, mitäs en ollut häipynyt vähin äänin alun alkaen.
Sitten peliin puuttui yllätystekijä, jota mä en ollut odottanut.
”Mitä täällä tapahtuu?” Ääni oli kumman tuttu. Mä tunsin Mikan perääntyvän hiukan.
”Ei mitään”, se sanoi ja yritti kaiketi kuulostaa viattomalta. Mä olisin nauranut, jos olisin viitsinyt. Mika Lahtisesta ei saisi viatonta tekemälläkään.
”Eipä tämä siltä näytä.” Se sama ääni taas. Pojan ääni se oli, sen verran pystyin erottamaan.
Mika näemmä päätteli, että oli fiksuinta häipyä. ”Tulkaa jätkät, mennään.”
Kuului askelia ja oven paukahdus. Mä nousin varovasti istumaan ja kosketin silmäkulmaani. Se oli vähän kipeä, luultavasti siihen tulisi mustelma.
”Hei, oletko sä kunnossa?” Ääni tuli lähemmäksi ja mä nostin katseeni. Sitten, ihan totta, mä voin vaikka vannoa että mun sydän pysähtyi hetkeksi.
Se oli Janne. Ei ihme, että ääni oli kuulostanut niin tutulta. Janne Koivunen oli mun valinnaisaineryhmässä. Se oli niitä fiksuja ja hyvännäköisiä etupulpetin poikia, joista kaikki tykkäsivät. Se oli suosittu, mutta ei ollenkaan ylimielinen. Kansikuvapoika, niin kuin mun sisko olisi sanonut.
”Kuuleksä mua?” Janne kysyi kurtistaen kulmiaan.
”Täh? Ai joo, olen mä kunnossa. Ei toi ollut mitään, on mut pahemminkin rökitetty.”
Janne ojensi kätensä ja auttoi mut seisomaan. ”Sun silmäkulma on vähän turvonnut. Pitäskö sun mennä terkkarille?”
Mä pudistin päätäni. ”Ei, kun ei siitä kuitenkaan olisi mitään hyötyä. Antaisi vaan särkylääkettä ja soittaisi kotiin. Mä en halua, että mun porukat huolestuu turhaan.”
”Okei, sähän kai parhaiten tiedät. Mitä varten Lahtinen muuten löi sua?”
Mulla meni vähän aikaa tajuta, mistä Janne tunsi Mikan. Sitten mä muistin, että ne oli ollut samalla luokalla joskus ala-asteella.
”No mitäköhän varten? Kyllä sä varmaan tiedät”, mä mutisin pyöräyttäen silmiäni. Janne vaan tuijotti mua hämillisen näköisenä.
”En mä itse asiassa tiedä.”
Mä nostin päätäni ja vilkaisin sitä kummastuneena. Kaikkihan meidän koulussa tiesi, että mä olen homo. Tai no, niin mä olin luullut siihen asti. Tilanne oli enemmän kuin hiukan kiusallinen.
”No siis, kun mähän olen homo”, mä sitten lopulta paukautin, kun hiljaisuus oli jatkunut tarpeeksi kauan. Kai se oli vähän sitäkin, että mua väsytti. Mua oli jo kerran lyöty sinä päivänä, ei toinen tuntuisi enää missään.
”Mitä? Ai siis... Oikeasti?” Jannen ääni oli täynnä ihmetystä ja sen ilmeestä näki, että se oli oikeasti yllättynyt. ”Tai siis, kyllähän mä olen kuullut mitä ne sanoo, mutta en mä ajatellut...”
”Että mä oikeasti olisin homo? No, kyllä mä olen. Ja joillakin, kuten Lahtisella, näyttää olevan edelleen pahoja ongelmia sen kanssa.”
”Edelleen? Kauanko sä sitten..?”
”Kai mä olen aina tiennyt olevani, ainakin jollakin tasolla. Porukoille kerroin vuosi sitten.”
Janne oli pitkän aikaa hiljaa. Mua rupesi vähän hermostuttamaan, sillä yleensä porukka reagoi mun paljastukseen joko huutamalla tai nauramalla. Toiset pelästyi ihan sairaasti ja toiset eivät ottaneet mua tosissaan alkuunkaan. Ikään kuin olisi mahdottomuus, että mä pidän pojista. Mähän tuun hyvästä perheestä, mun arvosanat on niin kuin muillakin ikäisilläni pojilla, mä harrastan urheilua... Noi jutut mun isä mulle luetteli, kun ekan kerran kykeni juttelemaan mun kanssa asiasta. Nykyään se on kai ihan sinut mun homouden kanssa. Tai ainakin se pystyy jo vitsailemaan siitä, mikä on hyvä merkki.
Janne ei vieläkään sanonut mitään. Mä olin jo vähällä rynnätä ulos vessasta, kun se viimein avasi suunsa: ”Jaa. Tota noin, ei kai siinä sitten mitään. Mä en vain ole koskaan tavannut ketään homoa.”
Sen kommentti oli niin huvittava, että mä vain purskahdin nauruun. Janne on aika söpö punastuessaan.
”No mut nyt olet”, mä sanoin virnistäen, kun sain itseni viimein kuriin. ”Moi, mä olen Roni Tuominen.”
”Kyllä mä sun nimen tiedän”, Janne totesi ja näytti edelleen hiukan nolostuneelta.
”Kukapa ei tietäisi?” mä mutisin, mutta hymyilin kumminkin.
Kello soi, mikä sai meidät molemmat hätkähtämään. Janne rypisti otsaansa. ”Sun pitää varmaan mennä, ettet myöhästy tunnilta.”
”Joo. Mut entäs sä? Sä myöhästyt myös.”
”Mulla on hammaslääkäri”, se sanoi ja iski silmää.
”Nähdään, Roni.”
Ensimmäistä kertaa sillä viikolla mulla oli oikeasti hyvä olo tunnille mentäessä. Mulla oli Keräsen tunti, ruotsia. Mä jopa hymyilin Keräselle. Se sai varmaan sydänkohtauksen, ainakin sen ilme oli näkemisen arvoinen. Mua nauratti. Kevätaurinko paistoi mun paikalle.
Joskus on ihan kivaa olla olemassa.
Se vain lähti käyntiin jotenkin heti. Se sopi tähän oikein hyvin. ^^
<3
