Post by sara on Aug 2, 2006 19:57:13 GMT 2
Innostuin.
Istuin vain koneella pyöritellen peukaloitani ja sitten sain loistavan idean: Pulla haluaa kirjoittaa lisää femmeä! Tässä on tulos. Kirjoitusvirheitä mitä luultavammin esiintyykin, mutta niistähän voi aina huomauttaa.
Minulle itselleni tuli tätä kirjoittaessa Moulin Rogue mieleen, mutta älkää missään nimessä alkako olettaa, että tämä olisi yhtä laadukas .__. Ei, tämä ei ole. Tämä on vain minun pikkuinen räpellykseni.
Kiitän kaikkia lukijoita u.u
--------------------------
Hänellä ei ole töitä minulle
Huoneessa haisee halpa viina ja tupakka. Punainen, liian kireälle kiristetty korsetti tekee naisesta aivan liian laihan. Hän lehteilee kalenteriaan ja polttaa kuudetta tupakkaansa illan aikana. Hän on koko paikan perusta, hänen ansiostan se on olemassa, hänen takiaan se on olemassa.
"Pelkäänpä pahoin ettei täältä löydy teille täitä, neiti", hän sanoo ja sirottelee tuhkaa pitkin työpöytäänsä.
"Miksei? Tehän etsitte työntekijää miss Diamond. Minä näin ilmoituksen", sanojeni vakuudeksi kaivan taskustani lehti-ilmoituksen ja osoitan sitä hänelle. Hän vilkaisee sitä ohimenne ja kohauttaa harteitaan. "Emme enää."
"Mutta-"
Hän kumartuu pöydän yli minun puoleeni. Tumman ruskeat silmät poraavat katseensa minun lävitseni takaseinään: "Tyttö-rakas. Minä sanoin ei. Se myös tarkoittaa sitä. Pyydän teitä nyt poistumaan. Te ette halua tänne töihin. Kukaan ei halua tänne töihin", hän sanoo ja minä tuijotan uskomattoman pitkiä silmäpirsiä.
"Minä-"
"Ei. Saatan teidät ovelle", hän kertoo minulle kuinka asiat ovat. Minä en saa sanottua vastaan.
*
Seison sateessa talon ulkopuolella. Sisälle luikkii miehiä kuin varkain, musiikki soi kadulle asti, ikkunoissa palaa värivaloja, naisen nauravat liian kovaa ja miehiä kipittää ulos talosta kuin eivät olisi siellä koskaan käyneetkään.
Kulman takaa astelee joukko nuoria naisia. He ovat vahvasti meikattuja ja säähän verraten liian vähissä vaatteissa. Lontoossa kukaan säädyllinen nainen ei ikinä pukeutuisi kuin he. Mutta he eivät olekaan säädyllisiä naisia, he ovat kaikkea muuta. He elävät yhteiskunnan ulkopuolella, tekevät halpa-arvoista työtä, jota paheksutaan ja josta saatava palkka on aivan liian vähän, vertasi sitä mihin tahansa. Silti he nauravat astellessaan ohitseni ja edelleen sisälle taloon.
"Hei Betty", sanoo ovimies ja kikatuksen seasta Bettyksi kutsuttu tyttö, jolla on pitkät palmikot vastaa tälle lentosuukolla.
Heidän elämänsä on niin kurjaa, etteivät edes he itse voi ottaa sitä vakavasti. Heidän elämänsä on heille huvittava peli, joka päättyy pian, mutta sitä ennen he ottavat siitä kaiken irti tavalla, jollaisella kukan muu ei kehtaa. Heissä ei ole mitään kahdehdittavaa, mutta hekään eivät kadehdi ketään, he eivät ajattele muita kuin itseään ja kuluvaa hetkeä. He ovat takuulla maailman surullisin näky: He ovat halpoja huoria.
*
"Mi-?!"
"Anteeksi, miss Diamond, olen pahoillani", sanon ja kumarrun ojentamaan naiselle maahan lennähtäneet lehtiset, joita hän oli kiinnittämässä lyhtypylvääseen. Hän katselee minua alta kulmiensa ja huomaan kuinka hän tunnistaa minut.
"Te!"
Nousen ylös ja ojennan lehtiset hänelle: "Näemmä haette edelleen työntekijöitä." Hän katselee minua pohdiskellen, tutkiskellen, etsien kasvoiltani syytä.
"Minun alaisenani työskentelee viitisen tyttöä. He ovat rikkoutuneista perheistä, hyväksikäytettyjä lapsia, hakattuja vaimoja, unohdettuja pienokaisia, jokaisella on oma tragediansa, minä ymmärrän miksi he eivät jaksa elää muulla tavoin, siksi he ovat minun alaisiani - minä suojelen heitä, minä huolehdin heistä, koska he eivät itse pysty siihen.
Mutta te... Teillä ei ole mitään syytä tähän. Te tulette hyvästä perheestä, te ette ole todella kärsineet päivääkään, sen näkee silmistänne... Miksi te...?"
Katson hänen vahvasti meikattujen luomiensa alta uteliani kurkistelevia silmiään.
"Te ette tunne minua. Vielä."
Hän nauraa lämpimästi ja asetta mustan hansikkaan verhoaman kätensä olkapäälleni.
"Te sitten todella haluaisitte? Te olette kerrassaan hurmaava, ainutlaatuinen.
Mutta kuulkaa minua: jättäkää tämä läävä. Jättäkää tämä läävä, muuttakaa Lontoon parempiin osiin ja etsikään itsellenne mies. Oikea miehenköriläs. Rikas, komea ja hyvä sängyssä. Hankkikaa pari lasta tai älkää, ei teidän ole pakko. Mutta jättäkää tämä läävä ja hankkikaa oikea elämä, te ansaitsette sellaisen ja te saattekin, jos vaan yritäisitte hitusen.
Tällä paikalla ei ole teille mitään annettavaa, minulla ei ole teille mitään annettavaa. Täällä kaikki on tyhjänpäiväistä teatteria, kaikki on kiinni ulkonäöstä. Muutama paljetti ja kaikki ovat prinsessoita. Ette te tätä kaipaa. Te olette tämän kaiken yläpuolella.
Ja nyt teidän on aika lähteä. Te ette tule työskentelemään minulle. Piste. Kiitos vain tarjoiksesta." Sen sanottuaan hän hymyilee minulle hurmaavasti, kääntyy korkeilla kannoillaan ja lähtee jatkamaan julisteiden liimaamista punasatiinisen tyllihameen heiluessa viehkeästi.
*
"SHAISE! Kuka päästi teidät sisään?!"
"Ovimies, vaikka hän kertoikin ystävällisesti, ettei tämä paikka tuskin voi tarjota minulle kovinkaan paljon iloa. Maksoin sisäänpääsymaksunkin."
Hän näyttää siltä, että voisi omakätisesti repiä silmät ovimiehen päästä. Hänen hiuksensa ovat nyt ensi kertaa auki minun seurassani, ne ovat kiharat ja ruskeat ja tuoksuvat laventelilta.
"Te ette tosiaan näytä ymmärtävän. Teidän on poistuttava tai minä kutsun poliisit."
"Se voisi tehdä hallaa bisnestoiminnalle, miss Diamond."
"Voi, niinkö luulette? Viattoman stripp- pubin pyörittämisessä ei ole mitään pahaa."
"Minä voin kehottaa heitä tekemään tutkinnan."
"Luuletteko olevanne ensimmäinen häirikkö, joka uhkaa minua tuolla? Voi muru. Minä tosiaan suosittelen sinulle uloskäyntiä."
Tuhahdan, mutta käännyn lähteäkseni. Olen jo lähes ovella, kun hän huutaa perääni musiikin yli: "Eivätkä he ei ikinä löytäneet täältä mitään, vaikka ovat etsineetkin!"
Totta kai minä sen huomaan.
*
Yritän vielä monta kertaa, mutta miss Diamond torjuu minut joka kerta. Hän seisoo päätöksensä takana hyvin vakaasti. Lopulta annan periksi ja muutan maalle sisareni luokse. Asun hänen, hänen miehensä ja kahden lapsen kanssa, kunnes saan tarpeekseni lapsista ja palaan Lontooseen vanhaan pieneen yksiööni, jonka vuokra on tähtitieteellinen.
Kuukauden kuluttua minulla todetaan rintasyöpä.
*
"Miss Diamond?"
Nainen kääntyy ympäri. Hän on edelleen täsmälleen saman näköinen kuin millaisen hänet muistan. Hiukset ovat korkealla nutturalla, silmät meikattu, pitkät ripset, punaiset huulet, liian kireä korsetti, hansikkaat, lyhyt, musta tyllihame ja suloiset, korkeapohjaiset koululaiskengät. Sukkanauha vilkkuu tyllien alta.
"Mutta, johan on! Mitä te täällä taas teette!?" hän parahtaa ja vaikuttaa huvittuneelta. "Itse asiassa, minulla on asiaa. Ei, en enää ota vastaan sitä työtä, vaikka tarjoaisitte."
Hän hymyilee ja avaa ovea, jotta pääsen sisään. Hän keittää meille kaakaota ja istumme juomaan sitä oluttynnyri-pöydän ääressä korkeilla jakkaroilla. Juttelemme mukavia jonkin aikaa, kunnes päätän kertoa hänelle. Hän kuuntelee vakavana ja laskee mukinsa pöydälle.
"Miksi tulitte kertomaan tämän minulle, kultaseni?"
"Minulla olisi tavallaan pyyntö teille, jos se vaan sopii, miss."
"Kaikin mokomin."
"Voisitteko te mitenkään tulla luokseni viimeisenä iltana?"
"Tiedättekö te milloin se on?"
"Enhän nyt toki. Lääkäri sanoi, että parantumiseni on hyvin epätodennäköistä. Niin, ja hän oli pahoillaan. Ajattelin ottaa lääkkeitä. Yliannostuksen."
Hän hymyilee minulle surullisesti, mutta nyökkää hyväksyvästi. "Niin minäkin tekisin."
Sen jälkeen me keskustelemme Lontoon säästä. Ihmiset saattavat kuolla, mutta sekään ei pysäytä tuota kirottua sadetta.
*
Lakanani ovat nihkeät, eikä minun tekisi mieli maata niissä, mutta syöpä on kivulias sairaus huolimatta lääkärin antamista lääkkeistä. Ne tekevät minusta takkuisen ja poissa-olevan joten lopetin niiden ottamisen muutama päivä sitten.
Haluan elää vielä viimeisen iltani.
Miss Diamond laittoi meille teetä ja me juttelimme yöhän saakka.
"Saanko minä kysyä?"
"Kysy pois, rakkaani."
"Miksi, et ottanut minua töihin? Hait paikalle kumminkin muita. Mikä minussa oli vikana?"
Hän hymyilee hetken surumielisesti ennen kuin jatkaa: "Ei mikään. Siinähän se olikin. Te olitte täydellinen. Te olette täydellinen."
"Mutta miksi-?"
"Niin ei ole koskaan ennen käynyt minulle. Minä en kerta kaikkiaan tiennyt mitä tehdä. Ennemmin tai myöhemmin siitä olisi tullut ongelma ja minun olisi joka tapauksessa ollut pakko erottaa teidät.
Se oli outoa. Se oli hyvin kummallista. Kuin sisälläni olisi poreillut aivan uudenlaista iloa, minä en osannut käsitellä sitä. Enkä minä vieläkään tiedä mitä minun pitäisi tehdä sille. Minä... Nimittäin. Sinä iltana, kun sitä saavuit toimistooni hakemaan työtä... Minä taisin rakastua."
"Minuunko?"
"Niin."
"Miss Diamond..?"
"Sanokaa vain Helen."
"Helen... Minä tulin töihin sen takia."
"Mitä?!"
"Te olitte katumainoksessa... Te olitte niin kaunis... Minä en tiennyt mitä tehdä, minä en koskaan ajatellut, että... Että-"
"Että rakastuisitte naiseen?"
"Niin."
"En minäkään, rakaani, en minäkään."
Minä hengitän syvään. Lääkkeet alkavat vaikuttaa vähitellen, mutta minä en halua vielä lähteä. En, juuri nyt, kun sain kuulla, että rakastamanin nainen on koko ajan tuntenut samoin minua kohtaan!
"Helen? Voisitko suudella minua."
Helen ei vastaa vaan kumartuu puoleeni ja painaa punatut huulensa omiani vasten. Hän suutelee minua varovasti, etten hajoaisi. Tartun kädelläni hänen ranteeseensa ja puristan sitä hellästi. Minä olen juuri nyt niin onnellinen...
*
Hetken kuluttua Helen tuntee otteen ranteessaan hellittävän ja huulien rentoutuvan. Hän kohottautuu ja katsoo vuoteella silmät levollisesti suljettuina makaavaa naista. Jos ei oteta lukuun sitä, ettei hän hengitä, niin näyttää siltä kuin nainen nukkuisi ja näkisi onnellista unta, josta ei halua tulla herätetyksi.
-End-
//Hyvä on, myönnetään! Innostuin teitittelyn kanssa ^^'
Istuin vain koneella pyöritellen peukaloitani ja sitten sain loistavan idean: Pulla haluaa kirjoittaa lisää femmeä! Tässä on tulos. Kirjoitusvirheitä mitä luultavammin esiintyykin, mutta niistähän voi aina huomauttaa.
Minulle itselleni tuli tätä kirjoittaessa Moulin Rogue mieleen, mutta älkää missään nimessä alkako olettaa, että tämä olisi yhtä laadukas .__. Ei, tämä ei ole. Tämä on vain minun pikkuinen räpellykseni.
Kiitän kaikkia lukijoita u.u
--------------------------
Hänellä ei ole töitä minulle
Huoneessa haisee halpa viina ja tupakka. Punainen, liian kireälle kiristetty korsetti tekee naisesta aivan liian laihan. Hän lehteilee kalenteriaan ja polttaa kuudetta tupakkaansa illan aikana. Hän on koko paikan perusta, hänen ansiostan se on olemassa, hänen takiaan se on olemassa.
"Pelkäänpä pahoin ettei täältä löydy teille täitä, neiti", hän sanoo ja sirottelee tuhkaa pitkin työpöytäänsä.
"Miksei? Tehän etsitte työntekijää miss Diamond. Minä näin ilmoituksen", sanojeni vakuudeksi kaivan taskustani lehti-ilmoituksen ja osoitan sitä hänelle. Hän vilkaisee sitä ohimenne ja kohauttaa harteitaan. "Emme enää."
"Mutta-"
Hän kumartuu pöydän yli minun puoleeni. Tumman ruskeat silmät poraavat katseensa minun lävitseni takaseinään: "Tyttö-rakas. Minä sanoin ei. Se myös tarkoittaa sitä. Pyydän teitä nyt poistumaan. Te ette halua tänne töihin. Kukaan ei halua tänne töihin", hän sanoo ja minä tuijotan uskomattoman pitkiä silmäpirsiä.
"Minä-"
"Ei. Saatan teidät ovelle", hän kertoo minulle kuinka asiat ovat. Minä en saa sanottua vastaan.
*
Seison sateessa talon ulkopuolella. Sisälle luikkii miehiä kuin varkain, musiikki soi kadulle asti, ikkunoissa palaa värivaloja, naisen nauravat liian kovaa ja miehiä kipittää ulos talosta kuin eivät olisi siellä koskaan käyneetkään.
Kulman takaa astelee joukko nuoria naisia. He ovat vahvasti meikattuja ja säähän verraten liian vähissä vaatteissa. Lontoossa kukaan säädyllinen nainen ei ikinä pukeutuisi kuin he. Mutta he eivät olekaan säädyllisiä naisia, he ovat kaikkea muuta. He elävät yhteiskunnan ulkopuolella, tekevät halpa-arvoista työtä, jota paheksutaan ja josta saatava palkka on aivan liian vähän, vertasi sitä mihin tahansa. Silti he nauravat astellessaan ohitseni ja edelleen sisälle taloon.
"Hei Betty", sanoo ovimies ja kikatuksen seasta Bettyksi kutsuttu tyttö, jolla on pitkät palmikot vastaa tälle lentosuukolla.
Heidän elämänsä on niin kurjaa, etteivät edes he itse voi ottaa sitä vakavasti. Heidän elämänsä on heille huvittava peli, joka päättyy pian, mutta sitä ennen he ottavat siitä kaiken irti tavalla, jollaisella kukan muu ei kehtaa. Heissä ei ole mitään kahdehdittavaa, mutta hekään eivät kadehdi ketään, he eivät ajattele muita kuin itseään ja kuluvaa hetkeä. He ovat takuulla maailman surullisin näky: He ovat halpoja huoria.
*
"Mi-?!"
"Anteeksi, miss Diamond, olen pahoillani", sanon ja kumarrun ojentamaan naiselle maahan lennähtäneet lehtiset, joita hän oli kiinnittämässä lyhtypylvääseen. Hän katselee minua alta kulmiensa ja huomaan kuinka hän tunnistaa minut.
"Te!"
Nousen ylös ja ojennan lehtiset hänelle: "Näemmä haette edelleen työntekijöitä." Hän katselee minua pohdiskellen, tutkiskellen, etsien kasvoiltani syytä.
"Minun alaisenani työskentelee viitisen tyttöä. He ovat rikkoutuneista perheistä, hyväksikäytettyjä lapsia, hakattuja vaimoja, unohdettuja pienokaisia, jokaisella on oma tragediansa, minä ymmärrän miksi he eivät jaksa elää muulla tavoin, siksi he ovat minun alaisiani - minä suojelen heitä, minä huolehdin heistä, koska he eivät itse pysty siihen.
Mutta te... Teillä ei ole mitään syytä tähän. Te tulette hyvästä perheestä, te ette ole todella kärsineet päivääkään, sen näkee silmistänne... Miksi te...?"
Katson hänen vahvasti meikattujen luomiensa alta uteliani kurkistelevia silmiään.
"Te ette tunne minua. Vielä."
Hän nauraa lämpimästi ja asetta mustan hansikkaan verhoaman kätensä olkapäälleni.
"Te sitten todella haluaisitte? Te olette kerrassaan hurmaava, ainutlaatuinen.
Mutta kuulkaa minua: jättäkää tämä läävä. Jättäkää tämä läävä, muuttakaa Lontoon parempiin osiin ja etsikään itsellenne mies. Oikea miehenköriläs. Rikas, komea ja hyvä sängyssä. Hankkikaa pari lasta tai älkää, ei teidän ole pakko. Mutta jättäkää tämä läävä ja hankkikaa oikea elämä, te ansaitsette sellaisen ja te saattekin, jos vaan yritäisitte hitusen.
Tällä paikalla ei ole teille mitään annettavaa, minulla ei ole teille mitään annettavaa. Täällä kaikki on tyhjänpäiväistä teatteria, kaikki on kiinni ulkonäöstä. Muutama paljetti ja kaikki ovat prinsessoita. Ette te tätä kaipaa. Te olette tämän kaiken yläpuolella.
Ja nyt teidän on aika lähteä. Te ette tule työskentelemään minulle. Piste. Kiitos vain tarjoiksesta." Sen sanottuaan hän hymyilee minulle hurmaavasti, kääntyy korkeilla kannoillaan ja lähtee jatkamaan julisteiden liimaamista punasatiinisen tyllihameen heiluessa viehkeästi.
*
"SHAISE! Kuka päästi teidät sisään?!"
"Ovimies, vaikka hän kertoikin ystävällisesti, ettei tämä paikka tuskin voi tarjota minulle kovinkaan paljon iloa. Maksoin sisäänpääsymaksunkin."
Hän näyttää siltä, että voisi omakätisesti repiä silmät ovimiehen päästä. Hänen hiuksensa ovat nyt ensi kertaa auki minun seurassani, ne ovat kiharat ja ruskeat ja tuoksuvat laventelilta.
"Te ette tosiaan näytä ymmärtävän. Teidän on poistuttava tai minä kutsun poliisit."
"Se voisi tehdä hallaa bisnestoiminnalle, miss Diamond."
"Voi, niinkö luulette? Viattoman stripp- pubin pyörittämisessä ei ole mitään pahaa."
"Minä voin kehottaa heitä tekemään tutkinnan."
"Luuletteko olevanne ensimmäinen häirikkö, joka uhkaa minua tuolla? Voi muru. Minä tosiaan suosittelen sinulle uloskäyntiä."
Tuhahdan, mutta käännyn lähteäkseni. Olen jo lähes ovella, kun hän huutaa perääni musiikin yli: "Eivätkä he ei ikinä löytäneet täältä mitään, vaikka ovat etsineetkin!"
Totta kai minä sen huomaan.
*
Yritän vielä monta kertaa, mutta miss Diamond torjuu minut joka kerta. Hän seisoo päätöksensä takana hyvin vakaasti. Lopulta annan periksi ja muutan maalle sisareni luokse. Asun hänen, hänen miehensä ja kahden lapsen kanssa, kunnes saan tarpeekseni lapsista ja palaan Lontooseen vanhaan pieneen yksiööni, jonka vuokra on tähtitieteellinen.
Kuukauden kuluttua minulla todetaan rintasyöpä.
*
"Miss Diamond?"
Nainen kääntyy ympäri. Hän on edelleen täsmälleen saman näköinen kuin millaisen hänet muistan. Hiukset ovat korkealla nutturalla, silmät meikattu, pitkät ripset, punaiset huulet, liian kireä korsetti, hansikkaat, lyhyt, musta tyllihame ja suloiset, korkeapohjaiset koululaiskengät. Sukkanauha vilkkuu tyllien alta.
"Mutta, johan on! Mitä te täällä taas teette!?" hän parahtaa ja vaikuttaa huvittuneelta. "Itse asiassa, minulla on asiaa. Ei, en enää ota vastaan sitä työtä, vaikka tarjoaisitte."
Hän hymyilee ja avaa ovea, jotta pääsen sisään. Hän keittää meille kaakaota ja istumme juomaan sitä oluttynnyri-pöydän ääressä korkeilla jakkaroilla. Juttelemme mukavia jonkin aikaa, kunnes päätän kertoa hänelle. Hän kuuntelee vakavana ja laskee mukinsa pöydälle.
"Miksi tulitte kertomaan tämän minulle, kultaseni?"
"Minulla olisi tavallaan pyyntö teille, jos se vaan sopii, miss."
"Kaikin mokomin."
"Voisitteko te mitenkään tulla luokseni viimeisenä iltana?"
"Tiedättekö te milloin se on?"
"Enhän nyt toki. Lääkäri sanoi, että parantumiseni on hyvin epätodennäköistä. Niin, ja hän oli pahoillaan. Ajattelin ottaa lääkkeitä. Yliannostuksen."
Hän hymyilee minulle surullisesti, mutta nyökkää hyväksyvästi. "Niin minäkin tekisin."
Sen jälkeen me keskustelemme Lontoon säästä. Ihmiset saattavat kuolla, mutta sekään ei pysäytä tuota kirottua sadetta.
*
Lakanani ovat nihkeät, eikä minun tekisi mieli maata niissä, mutta syöpä on kivulias sairaus huolimatta lääkärin antamista lääkkeistä. Ne tekevät minusta takkuisen ja poissa-olevan joten lopetin niiden ottamisen muutama päivä sitten.
Haluan elää vielä viimeisen iltani.
Miss Diamond laittoi meille teetä ja me juttelimme yöhän saakka.
"Saanko minä kysyä?"
"Kysy pois, rakkaani."
"Miksi, et ottanut minua töihin? Hait paikalle kumminkin muita. Mikä minussa oli vikana?"
Hän hymyilee hetken surumielisesti ennen kuin jatkaa: "Ei mikään. Siinähän se olikin. Te olitte täydellinen. Te olette täydellinen."
"Mutta miksi-?"
"Niin ei ole koskaan ennen käynyt minulle. Minä en kerta kaikkiaan tiennyt mitä tehdä. Ennemmin tai myöhemmin siitä olisi tullut ongelma ja minun olisi joka tapauksessa ollut pakko erottaa teidät.
Se oli outoa. Se oli hyvin kummallista. Kuin sisälläni olisi poreillut aivan uudenlaista iloa, minä en osannut käsitellä sitä. Enkä minä vieläkään tiedä mitä minun pitäisi tehdä sille. Minä... Nimittäin. Sinä iltana, kun sitä saavuit toimistooni hakemaan työtä... Minä taisin rakastua."
"Minuunko?"
"Niin."
"Miss Diamond..?"
"Sanokaa vain Helen."
"Helen... Minä tulin töihin sen takia."
"Mitä?!"
"Te olitte katumainoksessa... Te olitte niin kaunis... Minä en tiennyt mitä tehdä, minä en koskaan ajatellut, että... Että-"
"Että rakastuisitte naiseen?"
"Niin."
"En minäkään, rakaani, en minäkään."
Minä hengitän syvään. Lääkkeet alkavat vaikuttaa vähitellen, mutta minä en halua vielä lähteä. En, juuri nyt, kun sain kuulla, että rakastamanin nainen on koko ajan tuntenut samoin minua kohtaan!
"Helen? Voisitko suudella minua."
Helen ei vastaa vaan kumartuu puoleeni ja painaa punatut huulensa omiani vasten. Hän suutelee minua varovasti, etten hajoaisi. Tartun kädelläni hänen ranteeseensa ja puristan sitä hellästi. Minä olen juuri nyt niin onnellinen...
*
Hetken kuluttua Helen tuntee otteen ranteessaan hellittävän ja huulien rentoutuvan. Hän kohottautuu ja katsoo vuoteella silmät levollisesti suljettuina makaavaa naista. Jos ei oteta lukuun sitä, ettei hän hengitä, niin näyttää siltä kuin nainen nukkuisi ja näkisi onnellista unta, josta ei halua tulla herätetyksi.
-End-
//Hyvä on, myönnetään! Innostuin teitittelyn kanssa ^^'
