Momentaaninen [Pg-15, Ex-MOKTAV]

[Frickeon]

A/N: [Pahoittelen jos tästä tulee jopa odotettua pidempi. Skipatkaa jos ei kiinnosta. ^^]

On 4.11.2005 ja huomasin juuri selaillessani Kätten töitä, että Sype tai Nymf on jo toiminut ja poistanut pyytämäni topicin. Eli siis alkuperäisen Mortal topicin, joka oli kerennyt venyä seitsemään sivuun. Kiitos siitä kaikille, jotka kommentoivat, varsinkin pullalle ja Tundralle, joiden kysymykset ja pohdinnat auttoivat minua. Kiitos siitä teille. Pitäisi sitten vielä kiittää kaikkia jotka ovat lukeneetkaan sen ja eivät kehdanneet jättää merkkiään.
Kiitos. Se on tämän osan syvin tarkoitus.

3.10.2005 noin noina aikoina olin jo päättänyt muuttaa tarinan nimen. Virheiden korjaamisen olin aloittanut tarinan paisuessa suuremmaksi kuin viideksi osaksi. Se on refleksi, sille ei voi mitään. Korjasin tarinaa pääsääntöisesti koulussa. Huomasin myös, että siellä oli paljon typeriä lauseita ja jotkut asiat jäivät huomiottaa, joten saatoin jopa lisätä lauseita.
25.10.2005 pyysin tarinan poistamista epävirallisesti, mutta onneksi rakkaat modet näköjään huomasivat asian. Kiitos siitä. ^^

Ja nyt. No. En tiedä pidättekö suurimmasta ja itseänikin hieman ravistuttavasta muutoksesta, ja tarkoitan siis sitä muutosta, että tarina osat tulevat tästä lähin tiiviimmässä muodossa, eikä niissä ole niin kamalasti enteriä. En varmaan lopeta sillälailla kirjoittaamista, mutta lopputulos tulee olemaan aina sellainen tästä lähtien.
Ja lisäksi osat on numeroitu. u.u
Viimeinen tosin vain omaa työtäni helpottamiseksi tehty muutos.

Ja koska tämä todellakin paisui aika suureksi tämä A/N niin taidan lopettaa tähän.

[Minulla ei sitten ole mitään pakkomiellettä päivämääriä kohtaan. Ehei.]

PS. Ja tuo nimi. Se on psykologinen termi tarkoituksena silmänräpäyksellinen, hetkellinen.
[Ei, en sitten käyttänytkään siipiä otsikossa. -___-' ]

PSS. Lisään osaat pienellä viiveellä, koska muutan ne kaikki tuohon kirjallisempaan muotoon kuten itse sanon ja lisäksi minulla on irl elämä, joka ei ymmärrä näitä minun kirjallisia intohimojani kovinkaan vakavasti.

-----------------------------------------------------

1.Mortal on kaunis tähän aikaan vuodesta

"Miksi sinä aloitit sen?", valkoiseen takkiin pukeutunut mies kysyi. Brian istui ja katseli eteenpäin lasittunein silmin.
"Miksi sinä teit sen?", oli miehen seuraava kysymys. Brian katsoi miestä kysyvästi. Hän ei voinut uskoa, että häneltä kysyttiin tällaista. "En tiedä", Brian vastasi lopulta.
"Kyllä sinä tiedät. Kerro", mies sanoi. Brian katsoi edelleen samoin lasittunein silmin eteensä. "Minä en välitä mitä muut sanovat, mutta sen jälkeen, kun olen kuullut sitä kaikkea päivästä toiseen.... se jää mieleen kaivertamaan", Brian kertoi monotoomisesti. Valkotakkinen mies ei hämmästynyt Brianin monotoomista ääntä vaikka se kummastutti häntä. Olisi luullut, että tämä asia saisi enemmän tunteita pintaan.
"Ja miten se alkoi?", mies kysyi rauhallisena antaen Brianin miettiä pitkän tovin.

"Se alkoi kuin ensimmäisellä kerralla", Brian vastasi katse maahan painuneena.
"Miten se alkoi ensimmäisellä kerralla?", mies kysyi kärsivällisenä saadakseen vastauksen.
"Ensiksi minä huolestuin, sitten minä aloin vahtimaan itseäni ja lopulta en voinut enää hallita asiaa", Brian selitti ääni väristen. Mies nyökkäsi hitaasti. Brian ei huomannut miehen nyökkäystä, joka oli osoitus siitä, että mies kuunteli ja ymmärsi. "Ja lopulta se karkasi lopullisesti käsistä ja olet siinä", mies päätteli. "Ei se karannut", Brian intti yllättäen. "Ihmiset vain huomasivat sen."
"Totta kai he huomasivat. Sinä olet todella tärkeä näille ihmisille", mies sanoi ja paransi istuma-asentoaan.
"En olisi jos he tietäisivät....", Brian vastasi hitaasti ja loppu lause juuttui kurkkuun ja jäi sanomattomaksi.
Mies ei koittanutkaan kysellä asiasta enempää. Hän oli aivan varma, että Brian kertoisi sen joku päivä. Jollekulle. Brianin olisi kerrotta se jollekulle.

-----------------------------------------------

"Istu ole hyvä", mies sanoi Brianille, joka seisoi oven suussa. Brian tuli penkin viereen, seisoi siinä hetken hiljaa ja istui alas. "Sinähän olet tohtori Conan Aoyama?", Brian kysyi mieheltä.
"Kyllä olen", Conan sanoi. "Vai, että ihan tohtori", Brian sanoi mietteliäänä. Hän katsoi Conania lievästi hymyillen ja veti suunsa nopeasti takaisin viivaksi.
"Rainstanissa lukenut", Conan sanoi. Hän oli syystäkin ylpeä. Mortalin paras psykologinen tiedekunta sijaitsi Rainstanissa. "Sitten tiedät näistä hommista paljon", Brian totesi keinauttaen päätään vinoon.
"Kyllä", Conan vastasi vaikka Brianin lause ei ollutkaan kysymys. "Me tulemme tapaamaan usein", Brian sanoi katsoen ulos ikkunasta, joka oli työhuoneen perällä. Conan nyökkäsi, mutta Brian ei huomannut. Eikä hänen tarvinnutkaan. Haluamatta varmistusta toteamukseensa Brian nousi penkiltä seisomaan. "Näin potilastiedot. Conan Aoyama on hoitava terapeuttini", Brian sanoi. Hetken Conan mietti, missä Brian oli saattanut nähdä potilastiedot, mutta hänen mielenkiintonsa varasti Brian, joka oli edennyt jo ovelle.

"Tulenko minä asumaan täällä kauan?", Brian kysyi. Conan erotti hänessä tällä kertaa jotain muuta kuin viimeksi. Brian vaikutti pelokkaalta ja onnettomalta kohtaloonsa. Aivan erilaiselta kuin aiemmin päivällä. Lasittunut katse oli kadonnut pelokkaan katseen tieltä. Conan nyökkäsi pahoillaan. Brian häipyi heti vastauksen saatuaan käytävälle sulkematta ovea. Conan nousi ja meni laittamaan ovea kiinni. Mielenkiinnosta hän jäi katsomaan ovensuusta, miten Brian käveli käytävää pitkin omalle huoneelleen. Brianin hävitessä omaan huoneeseensa Conan sulki oven ja meni ikkunan luokse.
Illan tähdet tuikkivat Kuristanin yllä. Seutu oli esikaupunki aluetta. Vähemmän asutettua ja täydellistä psykologisessa hoidossa olevien kuntouttamiseen. Conan huokaisi katsellessaan ulos.

--------------------------------------------

"Hei Conan", "Hyvää huomenta Conan", "Kiva tavata taas Conan", "Olet jälleen oikeassa Conan"
Brian tuntui toistavan samoja lauseita päivästä toiseen. Hoitotunnista seuraavaan. Hän ei missään vaiheessa poikennut rutiinistaan.
Brian kätteli Conanin kanssa tullessaan huoneeseen, seisoi hetken varuillaan penkin vieressä ja lopulta istui siihen. Hän vastasi kysymyksiin hetken hiljaisuuden jälkeen ja joskus hän antoi Conanin kysyä samaa asiaa kahdesti. Oli kysymys vaikea taikka helppo Brian mietti aina. Kun tätä toimintaa seurasi tuli väkisinkin mieleen joka päiväinen näytelmä, jonka ainoana näyttelijänä Brian toimi. Joka päivä samat asiat, joka päivä samat vastaukset, joka päivä samat tervehdykset. Jos Brian kohtasi Conanin käytävällä hän tervehti terapeuttiaan kohteliaasti ja jos aikaa oli kummallakin hän pysähtyi kättelemään.
Conan kummaksui tällaista harkittua käytöstä. Brian ei tajunnut olevansa täällä jotta häntä voitaisiin auttaa, ei siksi, että hän saisi näytellä tervettä.

------------------------------------------

"Voiko Brian hyvin?", Natsu kysyi Conanilta, jota hän ei tuntenut nimeltä. "Voi, tarpeeksi hyvin näytelläkseen tervettä", Conan vastasi nostamatta katsettaan papereistaan "Miksi hän näyttelisi?", Natsu kysyi kauhistuneena. Sitähän Brian oli tehnyt kotona Kissilläkin.
"Tiedän, että olet aviovaimona huolestunut Brianin tilasta, mutta me emme pysty antamaan varmoja tuloksia tai diagnooseja, koska miehenne ei suostu puhumaan meille mitään uutta", Conan selitti. Häntä alkoi hermostuttamaan se, että he eivät todellakaan löytäneet mitään uutta.
Mutta hän oli huomannut, että jokin Brianin tarinassa jäi aina aukoksi. Kuin tarinassa olisi kohtaus, jota Brian kieltäytyi muistelemasta. Natsu poistui Conanin työhuoneesta tapaamaan Briania, joka oli saanut samasta käytävästä huoneen. Sen takia Brian pääsääntöisesti tervehti Conania joka aamu. Natsu astui karuun sairaalahuoneeseen, jonka nurkassa Brian makasi omalla sängyllään. Huoneen ikkuna oli auki ja tuulenvire kävi sisään viileänä.

"Minä tulin katsomaan sinua", Natsu sanoi varovaisesti. Hän puhui Brianille Kissiä, jolla hän oli koittanut pärjätä koko Mortalissa olonsa. "Sinä se et koskaan aio opetella Mortalia", Brian tokaisi ja katsoi hymyillen Natsua.
Natsu meinasi sortua itkuun katsoessaan miestään, joka makasi sängyllä aivan samannäköisenä kuin aina.
"Miksi et kertoisi heille", Natsu sanoi. "Mitä?", Brian kysyi vilpittömänä.
"Sitä minkä minä kuulin silloin illalla", Natsu sanoi murheellisena.
"Minä olin sekaisin. Tiedäthän sinä minut. Huomionkipeä. En karta minkäänlaista mahdollisuutta saada huomiota", Brian vastasi rauhallisella, mutta itseään moittivalla äänellä.

"Te sanoitte niin itse", Brian sanoi. "Te uskotte siihen myös", hän jatkoi. "Teillä" hän tarkoitti Natsua ja Geneä. Kummatkin uskoivat hänen olevan vain huomionkipeä. "Et sinä sellaista selittäisi vain huomionkipeänä", Natsu sanoi kumotakseen Brianin väitteen. Hän ei tiennyt enää mitä uskoa. Brian sanoi kaiken kuin se olisi se suuri totuus, jota hän oli koittanut sanoa kaikille.
"Sinä hourit", Brian vastasi Natsun väitteelle ja katsoi ulos aukinaisesta ikkunasta.

"Mortal on kaunis tähän aikaan vuodesta", hän sanoi surumielisenä.


2.Väliäkö sillä mitä tietä kuljen, olen matkalla kotiin

Natsu käveli rauhattomana Kissinrantakatua takaisin kotiinsa. Heidän kotiinsa. Lentomatka oli uuvuttanut hänet kokonaan. Brianin lähettäminen hoitoon Mortaliin oli Alfredin idea. Alfred olisi voinut koittaa hoitaa Briania, mutta siinäkin oli riskinsä jos hoitaja oli liian tuttu.
Ja kaiken lisäksi Alfred tuumaili, että Brian saattaisi alkaa puheliaammaksi omalla kielellään.
Kuullessaan joutuvansa hoitoon Mortaliin Brian oli aluksi hyvin hämmästynyt edes siitä, että joutui hoitoon.
Hän jaksoi väittää vastaan ja sanoa, että hänessä ei ollut mitään hoidettavaa.
Natsu huokaisi ja räpläsi avainnippuaan, jossa heidän koti avaimensakin roikkui.

Väliäkö sillä mitä tietä kuljen, olen matkalla kotiin.

Natsu muisteli Brianin sanoja heidän hääpäivänään. Se oli vaikuttanut heidän onnellisimmaltaan, mutta sitäkin varjosti nyt tumma pilvi.
Oliko Brian sittenkään ollut onnellinen? Jos hän vain esitti? Niin kuin nytkin.

----------------------------------------

"Kuules Brian", Conan sanoi saadakseen huomion itseensä ja sanoihinsa. Brian nosti päätään ja katsoi hoitavaa terapeuttiaan. "Niin", hän sanoi hetken odoteltuaan. Conan hieroi sormillaan ohimoitaan.
"Sinä olet täällä parantuaksesi", hän sanoi vanhan miehen äänellä, josta paistoi läpi huoli ja murhe ajan loppumisesta.

Brian nyökkäsi.

"Kyllä, mutta jos minussa ei ole mitään parannettavaa", hän sanoi väliinpitämättömällä äänellä.

Conan huokaisi. Näytelmän kulissien piti pysyä kunnossa ja niitä piti hoitaa. Brian piti häntä vain tämän typerän näytelmän kulissina. "Olen pahoillani jos olen kunnossa", Brian sanoi ja nousi lähteäkseen. "Aika alkaa olla loppu tältä kerralta", hän sanoi ja poistui hyvästejä odottamatta.

-----------------------------------------------------------

Brian pyörähti mahalleen. Hän sulki silmänsä tukkiakseen kyynelten virran. Kun hän uskoi voivansa taas valvoa kyyneleitään hän kääntyi selälleen. Hän tarkkaili huonetta sängystään. Karu huone, jossa hänen lisäkseen ei ollut muita potilaita. Hän oli aivan yksin. Nurkassa välähti punainen valo. Ei aivan yksin.
Brian huokaisi ja katsoi kattoa. Valkoinen, rosoisen tasainen katto, kuten sairaaloissa yleensä. Ikkunan puoleiselle seinälle oli laitettu ohjetaulu Mortaliksi ja sen alla luki sama Kissiksi.

Brian katseli tutun näköistä kirjoitusta ja sen jälkeen oudompaa Kissin kieltä. Hän ymmärsi kummatkin, mutta luki taulun mielummin Kissiksi. Välttääkseen liian kiintymisen omaan maahansa ja kieleensä.
Katto vaikutti mukavalta. Seinät vaikuttivat mukavilta. Ikkunasta sisään tuleva tuulenvire tuntui mukavalta.

Ei ole temppu eikä mikään tulla joksikin. Todella vaikeaa on tulla "ei miksikään."

Se oli Baba Ram Dassin lause.
Se oli temppu, joka Brianin piti tehdä. Hänen piti olla "ei mikään" ihmisille. Hän ei halunnut olla mikään tietty.
Hän käänsi kylkeään ja sulki silmänsä. Hän alkaisi nyt nukkumaan, hän ajatteli vielä silmät ummessa.

-----------------------------------------

"Sinä et voi tulla miksikään", pitkä tummahiuksinen mies sanoi. Brian istui omalla tuolillaan ja katsoi miestä.
"Sinä et voi sanoa miksi minä voin tulla", hän sanoi tomerasti vastaan. Hän oli tässä vasta viisitoistavuotias. Tasan vuosi oli kulunut siitä, kun hän oli kaatunut lavalta alas. Tasan vuosi ja yksi päivä oli kulunut siitä, kun tuo hänen edessä virnuile mies oli tehnyt hänelle pahaa.

Brian nousi seisomaan pöydästä.
"Isäsi ei ehkä ole täällä, mutta sinun pitää syödä silti", mies sanoi lempeästi, mutta sattuttavan teennäisesti.
"Minä en syö sinun kanssasi", Brian sanoi kylmänä. Kissa tuli huoneeseen ja alkoi kehräämään Brianin jaloissa. Brian nosti Kissan syliinsä ja kääntyi lähteäkseen huoneesta pois.

"No mikä sinusta sitten tulee, jos olet menettänyt kaiken?", mies kysyi julmana. Brian pysähtyi hetkeksi suremaan. Hän ei kääntynyt, eikä vastannut miehelle vaan lähti rappushuoneeseen ja nousi rappuset omalle vinttihuoneelleen.
Hän päästi Kissan vapaaksi ja se meni Brianin sängylle makaamaan. Brian katsoi sitä kaipaavasti.
"Tietäisitpä mitä on tapahtanut", Brian sanoi haikeasti. Kissa melkein nyökkäsi. Kyllä se tiesi mitä oli tapahtunut.

--------------------------------------------

"Mikä kirja se on?", Brian kysyi hämillään Mortaliksi.
Natsu ei ymmärtänyt ollenkaan, mutta ei sanonut asiasta mitään.
"Niin, mikä se kirja on?", Brian kysyi tällä kertaa Kissiksi. Natsu ei halunnut puhua Brianin kanssa tällä hetkellä ja katui soittoaan.

"Kirja. Lähetin sen jo sinulle", hän sanoi. Hän katsoi heidän olohuonettaan, jonne näki käytävän ovesta selvästi. Takana aukesi keittiö, josta pääsi kiertämällä kahdesta eri ovesta käytävälle. Käytävän toinen pää oli avoin ja olisi voinut luulla, että keittiö ja olohuone olivat sama huone.

Brian nyökkäsi puhelimeen.
"Koska sinä tulet takaisin?", Natsu kysyi vaikka hänen ei olisi pitänyt.
"Niin pian kuin mahdollista", Brian sanoi lämpimästi.

---------------------------------------------

Alfred, Ashton, Rok ja Gene istuivat kaikki samassa huoneessa. Tunnelma oli kiristynyt. Alfred ja Rok vihasivat toisiaan, mutta tulivat silti toimeen. Rok vihasi Briania eikä tullut ollenkaan toimeen tämän kanssa.

Ashton ei koskaan tehnyt asialle mitään vaikka kyse oli hänen pikkuveljestään. Gene katsoi vanhempia miehiä kysyvänä.

"Brian pärjää", Alfred aloitti. Muut nyökkäsivät. Gene epäröi hetken.

--------------------------------------

Hallitse tunteitasi tai ne hallitsevat sinua, Brian toisti itselleen jälleen tänäkin aamuna poistuessaan omasta huoneestaan.

[Frickeon]

3. Kyllä sinä tiedät miksi

Käytävä täyttyi askelista, kun sihteerit juoksivat kantaen papereita toisilleen. Brian seurasi käytävän kuhinaa erään sisäikkunan kautta ylemmästä kerroksesta. Välillä hän siemaili cappuccinoaan. Hän joi tuskin koskaan kahvia, mutta silloin kuin joi hän joi cappuccinoa. Ja lisäksi hän piti mukanaan spritea. Joskus ollessaan nuorempi hän ja Gene olivat keksineet toisilleen lempinimet. Brian oli ollut Sprite. Brian hymähti muistoilleen ja kolautti kupin pöydälle.

Sihteerit juoksivat kiireissään hoitamassa asioita ja jos käytävälle joskus eksyi terapeutti tai sihteeriä ylempänä oleva henkilö häntä pommitettiin kysymyksillä kunnes hän poistui suosiolla huoneeseensa. Kuhina, joka kävi käytävällä ei kuulunut Brianin luokse. Hän istui sisäikkunan takana ja reippaan kaukanakin.
Hän luuli saavansa juoda cappuccinon ja spritensä rauhassa. Häntä vastapäätä istui henkilö. Ja samassa rauha oli rikottu.

"Sanami Matoh", mies henkilö sanoi ja katseli Briania. Brian katsoi takaisin kiinnostuneena.
"Brian Kesser", hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Huone numero 123, vaikea tapaus kuulemma", Sanami sanoi hymyillen kierosti.
"Vaikea, kyllä. Mutta vain sen takia, että nämä ihmiset eivät ymmärrä, että en ole sairas", Brian sanoi ja joi kupistaan.
"Niin me kaikki oletamme", Sanami tokaisi.

--------------------------------------------

Brian repi päällyspaperin pois laatikon päältä. Ohut, mutta kumminkin tarpean tilava kirjalle. Hän avasi pahvilaatikon toisesta päästä ja kallisti sitä. Laatikko oksensi sisältönsä sängylle.
"Shashin no nikki" luki kauniilla ja yksinkertaisella merkistöllä kirjan kannessa. Valokuvien päiväkirja, Brian mietti hetken Kissiksi. Mistä Natsu tämän on voinut löytää? Brian aukaisi kirjan sivulta, jonka väliin oli laitettu merkki.

"Päivä, Torstai, 13.7.2333

Makaan sairaalassa. Haisee desinfiointi aineilta ja steriililtä. Vaappuva hoitaja käy kyselemässä minulta tunnin välein oloani. Hän ei vaivaa minua öisin. Hoitajan mukaan olin koomassa kolme viikkoa. Kolme viikkoa! En ole koskaan ollut harjoituksista niin kauaa poissa. Kolme viikkoa on liikaa. Koitin liikuttaa jalkaani ja sitten toista jalkaani. Se on turhaa. Ne ovat poikki. Olen kuulema halvautunut navasta alaspäin. Ne luulevat voivansa korjata minut suurinpiirtein. Jos haluan jalkani täysin kuntoon joutuisimme maksamaan enemmän.

Isä on jo tarpeeksi veloissa.

Ashton, Sisko-Natsu, Zizu ja isä kävivät käymässä. He kertoivat olevansa pahoillaan. Jessica lähetti kukkia ja pahoittelunsa ja parane pian kortin.
Hän ehdotti, että Alfred ja hän ottaisivat minut Kissille hoitoon. He voisivat maksaa kulut.

Kieltäydyin.

Minä paranen ja pääsen Kuristaniin opiskelemaan. Jotenkin.

-Brian

Alle oli liimattu kuva karusta sairaala huoneesta. Miltei samanlaisesta kuin se, jossa Brian nytkin oleili. Mutta ei läheskään niin siistiltä. Shadowall ei ollut kovin varakas kylä silloin.

Brian huokaisi syvään. Natsu oli löytänyt hänen laatikkonsa.
Hän oli paljastunut. Hänen haudattu menneisyys oli kaivettu esiin. Miten hän tämän Natsulle selittäisi, sitä hän ei tiennyt. Ehkei mitenkään.

--------------------------------------

Natsu kaivoi isoa ruskeaa pahvilaatikkoa kuin etsien jotain. Nurkassa hänen ystävänsä Ceedee ja tämän poikaystävä Gene katsoivat silmä kovana. "Sieltä ei löydy mitään", Ceedee sanoi. Hän inhosi Briania eikä voisi ikinä antaa anteeksi sedälleen tämän varastamaa huomiota. Juuri, kun hän oli saamassa otetta Genestä. Gene hyssytteli Ceedeetä, joka katsoi Natsua naulittuna.

"Lopeta", Ceedee sanoi viimein kyllästyneenä. "Lopeta ja myönnä, että sinun miehelläsi on likainen menneisyys", Ceedee sanoi. Gene epäröi, eikä voinut uskoa Ceedeetä.
Natsu nosti viimein heidän silmiensä tasolle videonauhan.
"Tässä", hän sanoi huohottaen. Kaikki se kaivaminen otti voimille.

-----------------------------------------------

"Sinä olet yllättävän hyvin pitänyt salassa kaiken", Conan sanoi ihaillen. Hän varoi tarkasti kannustamasta potilaitaan sellaiseen käytökseen, mutta Brian oli onnistunut kaikessa hyvin. Miltei täydellisesti.

Brian hymyili Conanille ystävällisesti kuunnellen miehen joka sanan.
Kuten muinakaan päivinä Conan ei nähnyt Brianin silmissä mitään mikä viittaisi avuttomuuteen. Pelkkää hymyä ja ylenpalttista ystävällisyyttä.
"Miksi sinä esität tuollaista?", Conan kysyi suoraan.

"Nyt en ihan pysy mukanasi", Brian sanoi hymyillen.
"Ystävällistä, hymyilet paljon, et kerro huolistasi. Listaa voisi jatkaa iäisyyden", Conan sanoi. Brian muisti Sanamin lauseen. "Huone numero 123, vaikea tapaus kuulemma"
Hän hymyili.

"Ystävällisiä ei huomata", Brian sanoi nopeasti sylkäisten lauseen Conanin kasvoille. Brian kääntyi katsomaan seinällä olevaa kelloa.
"Kello alkaa olla jo paljon", hän sanoi hymyillen. "Minun on aika taas lähteä, mutta näämmehän huomenna samaan aikaan", Brian sanoi ystävällisenä ja nousi penkiltään. Conan ei koittanutkaan estää Brianin menoa vaan seurasi tätä kuten aina ovensuuhun. Hän seurasi katseellaan Briania, joka katosi pian omaan huoneeseensa.
Conan Aoyama huokaisi syvään ja sulki ovensa. Hän meni keskelle huoneensa lattiaa ja katseli oikealle jäävää seinää.
Rainstanin huippuoppilas, Rainstanin tutkimuskunnan puheenjohtaja, Rainstanin lääkäriopintojen aatelia.

Hänellä oli kaikki. Kaikki mikä ihmisellä vain Mortalissa pystyi olemaan psykologisella alalla eikä hän voinut ratkaista tätä yksinkertaista ongelmaa.
Huokaisten syvään hän tarttui puhelimeen ja valitsi kotinumeronsa.

---------------------------------------

"Kuinka sinä tutustuit siihen Charlien?", kysyi ääni kameran takaa.
"Joskus kauan sitten. Hän oli samassa yliopistossa", Brian vastasi ja katseli kameran taakse säteillen.
"Hän vaikuttaa aika paskamaiselta", kameran takana oleva henkilö sanoi.
"Hän on", Brian vastasi kääntäen päätään ja katsoen lattiaa. Hänen ilmeensä oli muuttunut säteilevästä muistelevaksi. Brian kääntyi säpsähtäen kameraa päin.

"Mutta sinä et ole", hän sanoi pehmeästi.

Kamera heilahti ja keinahteli, se asetettiin pöydälle taikka jakkaralle. Kameran takaa ilmestyi mies henkilö.
"Sinä taidat pitää minusta", mies tokaisi. Brian käänsi päätään nolona.
"Ei se ole häpeällistä", mies sanoi ja silitti Brianin poskea. Brian katsoi miestä yllättyneenä. "Sinulta jäi kamera päälle", hän sanoi ja osoitti kameraan.

Mies meni kameran luokse ja voivotteli huonoamuistiaan. Hän napsautti kameran pois päältä.
"En ymmärrä miksi lähdit mukaani", mies sanoi. Hän tuntui miettivän juuri sitä mitä oli sanonutkin.
"Ei sinun tarvitse sitä miettiä Rafael", Brian sanoi ja nousi penkiltä.

"Sinä tiedät miksi", hän sanoi päästessään tarpeeksi lähelle Rafaelia.


4. Yksinomaan minun

"Sinä olet hullu"
"Lievästi"

Sanami ja Brian viihtyivät toistensa seurassa. Aina, kun he kahvilassa tapasivat he kävivät suurinpiirtein samalla kaavalla etenevän keskustelun. Kävi myös selväksi, että niin Brian kuin Sanamikin olivat Conan Aoyamalla hoidettavana.
Sanami kutsui häntä tohtori Aoyamaksi, mutta Brian puhui tuttavallisesti Conanista.

"Onko koskaan tullut mieleen, että hän saattaa loukkaantua siitä?", Sanami kysäisi kerran Brianilta.
Brian mietti hetken vastaustaan saadakseen sen kuulostamaan tyylilleen uskolliselta.
"En. Hän pitää minua tuttavallisena ja niinhän minä olen", Brian vastasi, mutta hymyilemättä. Hän hymyili tuskin koskaan Sanamin kanssa. Sanami oli ärsyttävä ja kaikkitietävän oloinen nuori mies, joka ei tuntunut tietävän mistään mitään. Brian sen sijaan tuntui tietävän liikaakin ja halusi välttämättä, että Sanamikin tietäisi.

Aina juotuaan juomansa Brian poistui paikalta. Koskaan ei käynyt niin, että Sanami olisi poistunut paikalta ennen Briania. Brian poistui aina ensimmäisenä.

------------------------------------------------

"Brian, minä luin sen päiväkirjan", Natsu sanoi puhelimeen hiljaa. Aivan kuin myöntämällä tämän hän myös myöntäisi kaiken muunkin pahan, minkä hän oli koskaan tehnyt.
"Kokonaan?", Brian kysyi. Häntä alkoi pelottamaan, että Natsu oli lukenut sen. Shashin no nikki oli vain hänelle tarkoitettu. Ei ulkopuolisille silmille. Kuin jotain taianomainen olisi kadonnut.
"Kokonaan", Natsu sanoi kiihkeänä. Hän halusi niin kovasti kertoa tietävänsä Brianista enemmän kuin tämä halusi myöntää. Mutta koko ajan jokin hänen sisällään kielsi häntä kertomasta mitään.

Brian pysyi vaiti hetken. "Sinä siis tiedät?", Brian kysyi varovaisesti.
Natsu ei voinut vastata mitään. Hän tiesi, mutta hän tiesi myös, miten paljon Brianiin sattui tieto siitä, että joku tiesi.
"Me voimme puhua myöhemmin", Natsu sanoi eikä valehdellut paljoakaan. Hän oli täysin vapaa muista toimistaan, mutta hän olisi valmiimpi puhumaan Brianin kanssa vasta mietittyään asiaa yksinään.

Brian hymähti ja sanoi Natsulle hyvää yötä ja lähetti terveisiä kaikille tutuille.

Suljettuaan puhelimen Natsu otti puhelinnumeromuistionsa ja etsi sieltä tohtori Aoyaman numeron. Se löytyi hetken etsinnän jälkeen. Hän soitti tohtorille ja kertoi kaiken minkä tiesi. Ja toivoi, että tohtori ei kertoisi mistä tietäisi.

-----------------------------------------------

"Ymmärrättehän te, että ei ole mitään loogista perustelua sille, että te tietäisitte tuon", Brian sanoi ilme vakavana.
Viimein Conan oli saanut Brianin pintaan näkymään jonkin muun tunteen kuin ystävällisyyden. Conan huokaisi, jonka jälkeen hän kirjoitti muistiinpanon vihkoonsa.

Brian käänsi päätään kuin lintu. "Sinä et ymmärrä, että sinä et ole voinut mitenkään saada selville", hän sanoi epäuskoisena. Conan laittoi kynänsä ja vihkonsa pöydälle. Kauas itsestään.

"Jos nyt kerrot koko tarinan omin sanoin, lupaan etten tee muistiinpanoja taikka kerro sitä kellekään. Jos nyt lupaat kertoa kaiken, en tee elettäkään ikuistaakseni sitä kellekään. Sen saat tehdä itse kunhan sille päälle satut. Joten miten on?", Conan puhui rauhallisesti, mutta kiihkeänä kuulemaan Brianin version tapahtumista.
"Minä en tiedä mistä sinä olet kuullut kaiken, mutta miten sinä voit luvata, että et kerro kenellekään", Brian sanoi kylmänä.

"Vaitiolovelvollisuuden puolestakin voin vannoa, että en kerro yhdellekään elävälle", Conan sanoi niin vakuuttavasti kuin pystyi. Brian mietti hetken. Vaitiolovelvollisuus oli tärkeää ja pyhää terapeuteille. He pitivät sanansa mitä vaitolovelvollisuuteen tuli.

"Toisin kuin sinä väität, se ei alkanut ollessani pieni. Ei, asuin mukavassa talossa, jota pystyin kutsumaan kodiksi. Minulla oli silloin mukava perhe. Toisin kuin muilla minulla vain sattui olemaan kaksi isää. Tämä on jäänyt mieleeni, koska sain kuulla siitä jo päiväkodissa vaikka en ymmärtänytkään sen kummallisuutta. Vaikka en koskaan tutustunutkaan äitiini, joka suoraan sanottuna vihasi minua. Olinhan pilannut hänen lomansa syntymällä kesällä ja hampaat irvessä hän sairaalassakaan myönsi olevansa äitini. Ne harvat, jotka asiasta siis tietävät luulevat kaiken johtuvan äidistäni. Minä itse en luule. Tulin hyvin toimeen ilman äitiä. En ole koskaan tarvinnutkaan äitiä."

Brian jatkoi kertomustaan omasta elämästään ja nuoruudestaan vielä kauan ja Conan kuunteli herkeämättä eikä tehnyt muistiinpanon muistiinpanoa koko aikana.

----------------------------------------------------------------

Brian avasi oven ja luuli talon olevan autio. Hän huhuili hetken ja kun hän ei saanut vastausta hän astui taloon varmemmin askelin. "Tulithan sinä", mies sanoi. Hän odotti seisten kettiössä. Brianin astuessa peremmälle mies istuutui puiselle penkille.

"Istu alas", mies sanoi. Hänen äänessään oli hivenen käskevää sävyä.
"Älä säikyttele minua Chris", Brian pyysi. Hän oli luullut taloa tyhjäksi ja huomatessaan Chrisin hän oli tuskin uskonut silmiään.
"Isäsi pyysi minua vahtimaan taloaan", Chris sanoi. Hän katseli pöydällä lojuvia astioita ja ruokailuvälineitä.
Pöydällä oli päivemmällä leikattu leipää.

"Niin", Brian sanoi painaen päänsä maahan. Hän muisti vasta nyt Chrisin tulleen heille.

"Tämmöisiä ei pitäisi jättää lojumaan pöydälle", Chris sanoi ja tarttui leipäveisteen. Leipäveitseksi veitsi oli terävä. Kuin vasta teroitettu. Chris upotto veitsen terän kokonan leipään.
"Se on terävä", hän sanoi. Chris nosti veitsen pois leivästä. Ja katsoi hymyillen Briania. Brianin kauhuksi hymy ei yltänyt silmille asti.

Brian katsoi hämmästyneenä Chrisiä tietäen, että haluaisi lähteä pois keittiöstä kykenemättä tekemään sitä. Hän hengitti syvempään ja seurasi yksinomaan Chrisin kädessä olevaa veistä. Kissa loikkasi pöydälle ja rikkoi hiljaisuuden. Se pesi turkkiaan ja venytteli.

"Isäsi on Orlandossa kaksi viikkoa yhden sijaan", Chris ilmoitti väliinpitämättömänä ja heitti veitsen lavuaariin. Brian silitti Kissaa, jonka sileä turkki oli vielä kostea sen kielestä.

[Tundrah]

Minulla todella on huono muisti. En nimittäin muista ollenkaan millainen tarinan aiempi versio oli. Nelososan lopun muistin jotenkuten, mutta muuten aivoni raksuttavat tyhjää. Inhottavaa.
Mutta edelleenkin minä pidän tavastasi kirjoittaa ja pidän Brianista. Kummallista lukea tätä tekstiä kun tavallaan tiedän enemmän kuin mitä on kerrottu. Äh, en taaskaan osaa selittää 9_9
Laita nopeasti loputkin, jookos?!

[Frickeon]

5. Hyvä kulkija ei jätä jälkiä

"Saanko jatkaa ensi kerralla", Brian sanoi monotoomisesti melkein kysyen. Hän katsoi kelloa. Hänen aikansa oli jo ohi. Conan katsoi myös kelloa ja huokaisi. Hän olisi niin mielellään kuullut tämän loppuun. Mutta hän nyökkäsi.
Brian poistui tavalliseen tapaan huoneesta. Conan seurasi tavalliseen tapaan tällä hetkellä ehkä mielenkiintoisintaan potilasta.

Lopulta Brianin kadotessa hän katsoi työpöydälleen. Tyhjä vihko odotti kirjoittamista, mutta Conan ei saanut laittaa mitään muistiin tapahtuneesta.

Ei mitään.

----------------------------------------------

Brian tuli seuraavana päivänä tavalleen omistautuneena aikaisin ja istui tavalliseen tapaan penkille. Tällä kertaa hän ei kätellyt Conania. Conankin istui vain penkille. Hän kohdisti katseensa suoraan Brianiin ilman, että otti muistiinpano välineitä.

"Päästyäni pois Shadowallista ja muutettuani Kuristaniin ajattelin, että olisin viimein omillani ja voisin pärjätäkin.
Mutta erehdyin valtavasti. Minulla ei ollut enää harrastusta, josta tulisi joku päivä urani kuten Jessicalla ja Ashtonillä, eikä minulla ollut tuttuja, jotka haluaisivat auttaa alamäessä kuten Sisko-Natsulla. Enkä voinut jäädä kotiin kuten Zizu.
Kuristanissa sain asuttavakseni pienen vuokrakämpän. Sellaisesta kuselta haisevasta kerrostalosta. Keksitason asuntoja. En päässyt kuin kerran Kuristan aikani uptowniin, mutta undergroundissa sainkin viettää aikaani.
Suurimmaksi osaksi saadakseni rahaa elämiseen. Sain vähän opintotukea, mutta 2300-luvulla ei Mortalissa ja varsinkaan Kuristanissa muuttaneille paljoa tukia annettu. Mutta, selvitäkseni aloin laulamaan eräässä "Sakset" nimisessä baarissa undergroundissa. Kieltämättä ihan mukava paikka vaikka asiakkaat olivat kamalia. Mama-san oli mukava ja muut laulajat olivat mukavia."

------------------------------------------

"Brian sinun vuoro!", kimeä-ääninen poika huusi. Brian juoksi kimeä-äänisen pojan vierelle. "Onko se jo nyt", Brian sanoi kauhuissaan ja suoristeli vaatteitaan. "On, on", poika kimisi.
Brian kurkkasi pienesti lavalle. Jos sitä surkimusta nyt lavaksi kehtasi sanoa.

"Ala mennä", poika kimitti ja tyrkkäsi Brianin lavalle.

---------------------------------------

"Saanko kerrata", Conan sanoi. Brian nyökkäsi nopeasti, koska halusi, että Conanilla olisi lupa kerrata asiat. "Sinä synnyit 15.3.2319. Ollessasi neljätoistavuotias sinut... raiskattiin ja heti seuraavana päivänä sinä putosit lavalta ollessasi yhdessä johtavista rooleista musikaalissa. Päästessäsi Kuristaniin asiasi eivät menneet hyvin. Koko perheesi vaihtoi sukunimen. Et siis enää ollut Kerchwin vaan Kesser."
Brianin ilme meni kylmemmäksi koko ajan Conanin puhuessa.

"Sinä et usko pätkääkään", Brian suuttui. Hän tunsi kamalaa raivoa ja häpeää siitä, että oli edes yrittänyt selittää asian Conanille.
"Kyllä minä uskon, mutta...", Conan sanoi.
"Mutta, mitä? Et voi olla varma. Niin et voikaan. Joudut uskomaan minuun. Ja jos se ei vittu vie riitä niin saat minun puolesta painua helvettiin", Brian puhui kiihtyen, mutta huutamatta. Conan kuunteli Brianin kiihtynyttä puolustusta.

"Minulla voisi olla vahvoja hallusinaatioita, olen saattanut uskotella itselleni, että minulle kävi noin", Brian sanoi arvioiden. Tällä kertaa hänen suunnitelmansa oli, että Conan ei uskoisi sanaakaan, mitä hän oli kertonut. Ennen kuin Conan kerkesi sanomaan mitään vastaan Brian aloitti taas: "Sinä et halua uskoa minua, koska kukapa uskoisi. Eihän noin montaa sattumaa ole voinut sattua samalle ihmiselle. Minäpä sanon, että pidä se mielikuvasi siitä, että olen vain hallusinoiva mies, joka on sekoittanut omaa historiaansa oman mielensä mukaan."
Conan kuunteli kykenemättä sanomaan mitään vastaan. Mutta kumminkin hänen epäilynsä vähenivät. Kuka hullu puolustaisi kuvitelmiaan noin vahvasti.

Brian katsoi Conania jäätävänä katse naulittuna terapeuttiin.
"Pakko sanoa, että olet yllättävän hyvin valehdellut, jos se siitä on kiinni", Conan sanoi.

-------------------------------------------------

Brian ja Rafael makasivat kahdestaan metsikön lieppeillä. "Mortal on kaunis tähän aikaan vuodesta", Rafael sanoi surumielisenä. Brian katsoi Rafaelia kysyvänä. "Meneekö se jotenkin hukkaan?", hän kysyi ja siirsi katseensa pois Rafaelista takaisin taivaalle. "Joka ikinen syksy", Rafael sanoi surullisena.

Brian tunsi itsekin saavansa sieluunsa surumielisyyden noiden sanojen takia.

"Ei se sinun kanssasi mene hukkaan", Rafael kääntyi kyljelleen ja katseli Briania, joka katseli taivaalle.
Brian hymyili. Hänkin kääntyi kyljelleen ja katsoi Rafaelia. He olivat samalla tasolla vaikka oikeasti Brian oli lyhyempi.

"Minä en jaksa vielä kävellä", Rafael sanoi. Brian virnisti kiltisti.
"Ilta alkaa tulla", hän sanoi ja osoitti tummalle taivaalle.
"Se on jo täällä. Jäädään tähän", Rafael ehdotti. Brian pudisti päätään ja nousi kätensä avulla istumaan.
"Mennään", Brian sanoi.

----------------------------------------------

Noin kahdenkymmenen vuoden päästä tuosta Brian heräsi huohottaen unestaan. Hän ei halunnut nähdä sen loppua. Hän tiesi sen lopun. Se oli aina samanlainen. Hän ei koskaan pystynyt pelastamaan Rafaelia.
Brian puristi peittoaan ja kiristi silmänsä kiinni. Silmien välistäkin hän tunsi kuinka polttavat ja kirveleät kyyneleet nousivat pintaan. Niitä hän ei pystynyt hallitsemaan. Ei nyt.


6.Vain ylivertaisen viisas ja pohjattoman tietämätön eivät muutu

"Oletko siis kertonut minulle kaiken minkä haluat kertoa?", Conan kysyi vakavana ja koitti parhaansa mukaan saada Brianin puhumaan kaiken sisältään.
"Sinä et ymmärrä", Brian sanoi neutraalisti. Hän uskoi, että Conan saattaisi ymmärtää, mutta sitä riskiä, että hän ei ymmärtäis, Brian ei voisi enää ottaa. "No, jos sinulla ei ole enää kerrottavaa, on minulla paljon kysyttävää", Conan sanoi ja nojautui selkänojaansa vasten.

"Moni asia jäi epäselväksi, etkä kertonut muuta kuin välttämättömät asiat. Voisitko nyt siis vastata minun kysymyksiini koskien sinun menneisyyttäsi", Conan koitti sanoa asiansa rauhallisesti saadakseen asian läpi. Hän janosi vastauksia kysymyksiin ja kautta kaiken hyvän hän aikoi nyt myös saada. Brian nyökkäsi.

"Voin vastata", hän sanoi. Conan huokaisi. Selvillä vesillä ollaan.
"Mutta vain niin paljon kerron kuin haluan, en enempää", Brian sanoi melkein murskaten Conanin toivon. Hänhän saattoi nyt vastata tuskin mitään, Conan mietti kuumeisena. Ehkä tämä ajatus ei ollutkaan hyvä.

"Ensimmäinen kysymys", Conan sanoi. Hän oli joka tapauksessa päättänyt kysyä asiansa. "Miksi et kertonut kellekään siitä mitä Chris teki sinulle?", Conan kysyi. Brian vaikeani kuten aina. Tällä kertaa oikeasti.
"Minä en voinut", hän sanoi ja nosti katseensa maasta.
"Isä oli velkaa sille tyypille. Ja jos olisin maininnut asiasta isä olisi ollut suoraan sanottuna kusessa. Siitä olisi seurannut se, että Ashton olisi joutunut palaamaan kotiin. Jessicakin olisi joutunut palaamaan kotiin. Zizu olisi lähetetty hoitokotiin", Brian selitti surullisena.
"Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta", hän lisäsi hymyillen katkerana. "Eikä kukaan uskonut", hän sanoi hiljaa.

Conan tuskin kuuli viimeistä lausetta.

-----------------------------------------------------

Brian silmäili sivuilleen hermostuneena. Hän vihasi koulun vessoja. Hän vihasi niitä. Niissä haisi kuselta, paperia lojui lattialla, vesi lainehti pöntöistä ja ne olivat yleisiä. Hän vihasi niiden tunnelmaa, niiden hajua, niiden avoimuutta. Hän vihasi koulunvessoja.
Juuri, kun hän oli avaamassa vesihanan pestäkseen kasvonsa pelosta, ovi aukesi ja vessaan astui Tim ja tämän porukka.
Tim kulki aina porukassa. Sen lisäksi porukkaan kuului Mark, Dee, Justin ja Ben.

Mark oli pitkä ja huipelo tyyppi, joka käytti niin sanottuja pingviinihousuja. Haaraväli riippui niin alhaalla, että Mark joutui kävelemään vaappuen. Dee oli jykevä mustahiuksinen mies, joka kantoi mukanaan veistä. Veitset olivat kiellettyjä koulussa, mutta Dee salakuljetti veitsensä kouluun. Hänellä oli repussa niitä kuulemma montakin, mutta Brianin onneksi Brian ei koskaan ole nähnyt niitä. Justin oli porukan höhlä. Justin teki kaikkea tyhmää. Se söi koirankakkaakin jos sitä yllytti liikaa. Porukassa se lienee juuri tyhmyytensä takia. Ben oli porukan arvoasteikossa heti Timin jälkeen. Hän oli saanut tämän arvonsa kerran hakatessaan erään nörtin. Tämä oli Timin mielestä kasvattanut hänen omaa valtaansa koulussa ja siksi Ben oli hänen ykkösluottomiehensä.

Tim. No, Tim oli kiusaajien legenda. Ben oli pelkkää hymyä verrattuna Timiin. Tim oli sarkastisin, ivallisin ja ärsyttävin koulukiusaaja.
Lisäksi se osasi puhua muut puolelleen ja siksi koulussa oli harvoja, jotka halusivat olla niiden kanssa, jotka olivat Timin vihapiirissä. Osa juuri Timin puhekyvyn takia ja osa pelon takia.

Brian kääntyi lähteäkseen. Hän koitti kävellä niin kumarassa kuin pystyi. Jos hän pääsisi livahtamaan ilman, että porukka kiinnittäisi häneen huomiota.
"Brian", Tim sanoi ja otti Brianin kätensä alle. "Minne kiire? Tunti alkaa vasta puolentunnin kuluttua", hän sanoi ylenpalttisen ystävälliseen sävyyn. Brian koitti mumista jotain vastalauseeksi.

"Jäisit nyte", Justin sanoi hymyillen pirullisesti. Se jätkä tuskin pystyi pitämään ajatuksiaan kaukana naamataulustaan.
"Niin, olisi hauskempaa", Tim sanoi leikkien haikeaa. "Me tullaan kaipaamaan sinua." Justin hörähti. Dee nuolaisi kädessä olevaa veistään nautiskellen. Mark tuijotti Briania. Ben katsoi tylsynein silmin Timiä.
"Eiköhän pojat näytetä kuinka paljon me pidetään tästä.... voiko sitä sanoa pojaksi?", Tim sanoi ja naurahti. Tim ei paljoa koskaan purskahtanut nauruun taikka nauranut räkättäen. Se enemmäkseen naurahteli.

Brian koitti alittaa Timin käden ja lähteä. Dee koppasi Brianin syliinsä. Brianin silmät revähtivät auki. Hän ei voinut uskoa tuuriaan.
Mark ja Ben ottivat Briania kainalon alta kiinni ja Dee irrotti otteensa. Tim asteli Brianin eteen.
"Onkohan se mies?", hän mietti kovaan ääneen.

Justin katsahti Deetä päin. Dee katsoi Justinia ja sen jälkeen Briania.
"Ei kauaa", Dee sanoi matalalla äänellä ja nosti veitsensä nähtäväksi. Brian koitti kauhuissaan vääntäytyä irti Markin ja Benin otteesta. Tim keskeytti Deen. "Ehkä meidän pitäisi varmistua siitä, että se on mies", hän sanoi hymyillen ilkeyksissään. "Ettei mene turhaan leikkauskustannuksia."

Brian katsoi haukkoen henkeään Timiä. Hän tunsi itsensä avuttomammaksi kuin pitkään aikaan. Vessa, jota hän vihasi muuttui vihattavasta uhkaavaksi. Brian silmäili ympärilleen kovaa vauhtia ja koitti saada näköpiiriinsä jotain pelastavaa.

----------------------------------------

Brian heräsi jälleen hikeentyneenä ja kauhusta itkien. Hän ei halunnut olla enää täällä. Brian katseli seiniä, kattoa ja ikkunaa. Hän ei halunnut olla täällä. Jokin ikävä tapahtuma oli avannut kaikki ovet ja nyt Brian kärsi kaikesta, jonka oli haudannut elämässään.
Monen minuutin kuluttua Brian tunsi olleensa hereillä monta vuotta. Hän pyöri sängyssä levottomana ja koitti saada epätoivoisesti unen päästä kiinni.

Hän halusi nukkua. Hän halusi elää yhtä huolettomasti kuin silloinkin, kun ei muistanut mitään.

------------------------------------

Sanami ja Brian istuivat vastapäätä toisiaan ja tuijottivat toisiaan.
"Olet sairaamman näköisempi kuin aiemmin", Sanami sanoi hymyillen. "Oletko sittenkin sairas", Sanami sanoi mietteliäänä. "Minulla ei ole mikään", Brian sanoi. Hän tiesi näyttävänsä kurjalta. Hän tuskin nukkuikaan, tuskin söi, tuskin jaksoi jatkaa.

"Ne sitten loppujen lopuksi tekivät sinusta sairaan", Sanami sanoi ja joi juomaansa.

-----------------------------------------

Brian istui omalla sängyllään. Ne tekivät minusta sairaan, hän ajatteli hiljaa mielessään.
Hän katsoi nurkkaan, jossa punainen valo paloi. Jos ne tarkkailivat ne tiesivät, että hän ei nukkunut. Ne tiesivät, että hän valvoi ja mietti mitä mietti. Ne tiesivät. Ne tekivät.

---------------------------------

Conan riisui takkinsa tullessaan sisälle asuntoon. Asunto oli siisti eikä siellä leijunut pölyäkään. Kaikki oli hyvässä järestyksessä. Seinät olivat rauhoittavan valkoiset ja huoneiden välillä ei ollut läheskään minkäänlaisia ovia. Oli vain huoneita toistensa perään. Nainen keittiössä huusi Conanille, että tämä saisi istua olohuoneen puolelle.

Olohuoneen seinällä oli telkkari. Pölyinen, mutta siellä se oli. Iso taulu, jossa oli hyvin vaatimattomat kehykset ja itse kuvakin oli varmaan jäljennös. Ihan telkkaria vastapäätä oli iso säkkityyny. Sen vieressä makasi kaksi peittoa ja kuusi tyynyä.
"Ne ovat Brianin", Natsu sanoi tullessaan keittiöstä.
"Hän ei suostu heittämään niitä pois vaikka ne eivät juuri ollenkaan sovi olohuoneeseen." Conan nyökkäsi.

"Sinulla oli jotain näytettävää", Conan sanoi, ei kysynyt. Natsu nyökkäsi olohuoneen keskellä olevaa pöytää päin. Pöytä oli matala. Sille oli levitelty kuvia, tekstejä, pieniä laatikoita ja muuta krääsää.
"Nämä ovat kaikki?", Conan sanoi epäuskoisena.
Natsu nyökkäsi. "Paitsi, että lähetin hänen päiväkirjansa hänelle takaisin", Natsu myönsi.

Conan näytti yllättyneen, että Brian ei maininnut koskaan asiasta. Tosin Brian jätti monta asiaa mainitsematta.
Conan kalhasi läpi papereita ja valokuvia innolla, jolla hän harvemmin kävi käsiksi potilaidensa tietoihin.

-------------------------------------

"Pysy paikallasi", Brian sanoi. Suihkussa seisova nainen seisoi häpeämättään paikoillaan.
"Loistavaa", Brian sanoi hymyillen. "Loistavasti meni Natsume", hän toisti vielä. Natsume käveli Brianin ohi hymyillen ja otti kylpytakkinsa päälleen.

"Ei tämä niin virallista ole", Natsume naurahti harjatessaan hiuksiaan.
"Onpas", Brian sanoi hymyillen Natsumelle peilin kautta.
"Tulihan siitä hyvä? Enhän minä näytä liian läskille tai mitään muuta?", Natsume kyseli Brianilta koko illan. Brian vastaili parhaansa mukaan tyydyttävästi. "Totta kai näytät hyvälle.", "Et todellakaan näytä liian läskiltä."

Natsume rösähti Brianin viereen istumaan, kun Brian lueskeli kirjaansa. Kirja oli oikeasti Natsumen, joka painosti Brianin lukemaan koko sarjan.

"Hassua, että annoin miehen kuvata minua alasti", hän sanoi. Brian katsoi Natsumea ja löi kirjan kiinni.
"Me olemmekin ystäviä", Brian sanoi rauhallisesti.

[Frickeon]

7. Kaikki lähtevät, toiset eivät pääse


"Toinen kysymys", Conan sanoi rauhallisesti huomattuaan, että Brian vastasi hänen kysymyksiinsä.
Brian huokaisi hiljaa ja jäi odottamaan seuraavaa kysymystä.
"Miksi te vaihdoitte sukunimeä?", Conan kysyi.

Brian jäi hetkeksi miettimään. Nyt Conan ei osannut sanoa oliko se harkittua, niin kuin hän oletti vai ihan oikeaa miettimistä. Ehkä Brian mietti tarkkaan läpi mitä kertoisi ja mitä ei.

"No. Minä ehdotin sitä meille, kun isä päätti viimein, että olisi kaikken fiksuinta koittaa hankkia elanto Kissillä. Isä ei enää asu Kissillä, mutta silloin kun hän vasta oli tulossa tänne. Huomaa, minä siis olin jo asumassa Kissillä ennen isää. Asuin Ashtonin luona", Brian huokaisi pienen puheensa päätteeksi.

"Sinä siis olit muuttanut jo Kissille", Conan maisteli lausetta suussaan. "Miksi?", hän kysyi ja nojasi selkänojaansa. Brian kohautti olkiaan. "En tiedä yhtään miksi", hän vastasi. Taas Conan saattoi olla oikeassa, että Brian ei todellakaan tiennyt.

------------------------------------------------------

"Brian?", Natsume kysyi keinuessaan täysissä vauhdeissa. Hän ei kuvitellutkaan, että Brian kuulisi häntä.
"Brian?", Natsume yritti kovempaan ääneen.

Brian havahtui ja katsoi Natsumea, joka keinui puolelta toiselle. "Niin", Brian sanoi. Hän itse ei jaksanut enää kiikkua, koska se tuntui täysin vastakkaiselta verrattuna hänen maassa olevaan mielialaansa.

"Sinähän tulet takaisin?", Natsume kysyi ja hidasti vauhtiaan. Hän otti jaloillaan maahan kiinni.
"Takaisin? Enhän ole edes vielä menossa", Brian sanoi naurahtaen.
"Mutta sinä tulet lähtemään. Kaikki lähtevät", Natsume sanoi surullisena. "Minäkin lähden."

Brian jäi pieneksi hetkeksi vain katsomaan surullista Natsumea ja tämän valokuvauksellisia piirteitä. Silmät kiiluivat kyynelten alkaessa kihota silmiin.
Viimein Brian sai sanottua sen mitä halusikin: "Miksi?"
Natsume ei vastannut sinä iltana.

Brian kysyi samaa joka ilta eikä saanut vastastaustaan.
Hän kysyi usein "Minne?", mutta siihenkään Natsume ei vastannut.

----------------------------------------------

"Minä uskon pääseväni kotiin piakkoin", Brian selitti innoissaan Natsulle. Hän oli tyystin unohtanut, että Natsu oli perillä hänen menneisyydestään. Natsukaan ei antanut sen pienen asian vaivata mieltään. Koska heti, kun tavarat oli näytetty tohtori Aoyamalle Natsu pystyi sulkemaan silmänsä asialle. Ei ollut enää mitään syytä, miksi hän miettisi asiaa tarkemmin.

"Hienoa", Natsu sanoi koko sydämestään.
Vielä pitkään he kaksi puhuivat puhelimessa, aina siihen asti kunnes Sanami tuli huoneeseen. Brian hyvästeli Natsun nopeasti ja kääntyi hämmästyneenä Sanamia kohti.

"Mitä sinä täällä?", hän kysyi.
Sanami vain nyökkäsi ja istui ainoalle penkille huoneessa. Brian istui sängylle. He tuijottivat toisiaan monta pitkää minuuttia miettien kummatkin mitä toisen päässä liikkui.
"Sinä olet siis parantunut?", Sanami viimein kysyi.
"Minä olen ollut terve koko ajan, toisin kuin eräät", Brian viskasi Sanamille takaisin.

"Oletko varmasti?", Sanami sanoi pahaenteisellä äänellä. "Ehkä sittenkin olisit täällä pitempään ymmärtääksesi miksi sinut alunperin lähetettiinkään tänne", Sanami jatkoi.
Brian jäi hetkeksi hiljaa eikä enää suostunut puhumaan Sanamille, joka oli röyhkeästi tullut noin vaan hänen huoneeseensa ja alkoi puhumaan kaikkea päätöntä.

Sanami ymmärsi vihjeen ja nousi penkiltä ja lähti pois.

------------------------------

"Niin asiasi oli?", Conan kysyi kääntämättä katsettaan pois ikkunasta, josta hän näki avaralle pihalle.
Brian mumisi hetken ovensuussa ja astui sitten peremmälle.
"Mietin vain, että miksi minut tänne ylipäätänsä lähetettiin", hän sanoi. Hän ei uskaltanut istua alas taikka liikkua hermostuneena vaikka olikin sitä. Hän tuskin uskalsi hengittääkään.

Conan kääntyi yllättyneenä hymyillen Briania päin.
"Sinä et tiedä", hän sanoi hymyn yltyessä.
Brian tunsi jälleen kerran niin syvää häpeää, että olisi mielusti vajonnut maan alle.
"Anteeksi", Conan korjasi ilmeensä tavalliseksi.

Brian nosti päätään hiukan kuunnellakseen tarkasti mitä Conan aikoisi kertoa. Conan tutki joitain papereitaan ja nosti sitten silmiensä tasolle erään paperiliuskan.
"Pääsyy oli lievä skitsofrenia ja lievä bulimia."

Brian tuntui jäävän hetkeksi yksin huoneeseen. Conan katosi hänen edestään ja tämän luetteleva ääni jäi kilometrien taakse. Ympäröivä tila muuttui utuiseksi ja kaikki mitä oikeasti oli, oli siinä missä hänkin. Brian pudisti päätään ja näki taas Conanin edessään. Tämä katsoi häntä vakavasti.
"Onko minulla muka oikeasti....", Brian sanoi, mutta loppulause katkesi.

Conan nyökkäsi.
"Ja te päästätte minut pois?", Brian sanoi. Hän ei voinut uskoa, että se kaikki muka johtui jostain sairaudesta. Hänhän oli terve. Hänen piti olla terve.

Conan pudisti päätään."Me emme päästä sinua menemään." Brian istahti penkille.
"Miten hemmetissä?", Brian kysyi epäuskoisena.


8. Ihminen ilman muistoja on kadotettu ihminen
-Vaan entä jos haluan olla kadoksissa?

Rafael ja Brian tujottivat hetken toisiaan.
Kumpikin odotti, että toinen sanoisi jotain. Brian katseli hetken jalkojaan. Hän nosti sitten katseensa vastapäätä istuvaan Rafaeliin, joka oli myöskin siirtänyt mielenkiintonsa jalkoihinsa. Sano jotain, Brian mietti kuumeisena. Hän mietti tarkkaan mitä voisi sanoa vai voisiko sanoa mitään.

Kysy mitä kello on, Brian ajatteli. Aika vanhaa ja yksinkertaista, mutta eihän hän halunnut muuta kuin puhua Rafaelille.
"Tiedätkö muuten paljonko kello on?", hän kysyi hiljaisella juuri ja juuri toiselle puolelle käytävää lentävällä äänellä.
"Tasan kaksi", Rafael vastasi nopeasti. Heti sen jälkeen Rafael ei katsonut Briania pitkään hetkeen.

Brian katseli, kun Rafael katseli kaikkea muuta, mutta ei häntä. Tuntui kuin hän ei olisi enää halunnut katsoa Briania. Hän tunsi häpeän nousevan mieleen. Niin ja miksi Rafaelin pitäisi katsoa sinua, Brian mietti nolona. Brian kiemurteli penkillä koittaen keksiä uuden aiheen. Hän toivoi, että Rafael jäisi puhumaan hänelle vähän kauemmaksi aikaa. Samalla hänen naamalleen iski idea siitä, että hän olisi voinut alkaa voivotella, että kello on jo liikaa. Nyt se oli liian myöhäistä.

Rafael nosti taskustaan paperinpalasen ja lukaisi sen huolella. Sen jälkeen hän nousi pystyyn ja lähti pois.
Brian katseli hetken epäuskoisena Rafaelin perään.
Sinne se sitten meni, Brian pystyi vain ajattelemaan.

----------------------------------------------------

"Muistatko sen ensimmäisen kerran, kun tavattiin?", Rafael kysyi. Brian nyökkäsi.
"Silloin, kun sinä lauloit nuotin vierestä", Brian sanoi. Hän uskoi, että Rafael ei ollut laulanut nuotin vierestä, mutta koska jätkä itse väitti niin kovasti, että lauloi niin sitten se lauloi.

"Ei vaan siellä käytävässä", Rafael sanoi ja kopautti pieneleisesti Brianin päätä.
"Sinulla on mennyt muisti."
Rafael nosti lasin huulilleen ja joi.

Brian pysähtyi hetkeksi muistelemaan. Uskomatonta, että Rafael muistaa sen, Brian ajatteli yllättyneenä. Hän muisti kuinka päähän puulla lyöty hän oli ollut silloin.

Vain sitä rakastaa, jota ei kokonaan omista.
Brian tunsi kumminkin palavaa halua omistaa koko Rafaelin, vaikka se ei näyttänytkään mahdolliselta. Lähes mahdottomalta.

Rafael katsoi Briania se sama pilke silmässä kuin aina.
"Sinä olit aika mukava silloinkin", Rafael myönsi.
Brian hymähti leikkillisesti.
"Aika kiva. Minähän olin ihana", hän sanoi liioittelevasti.
Rafael naurahti.
"Ja sitten sinä vielä uskallat", hän sanoi hiljaa.

--------------------------------------

"Minä en ole sairas", Brian toisti Sanamille, joka istui häntä vastapäätä. Nykyään Brian ei jaksanut enää nousta sängystään eikä siis mennä juomaan kahvia taikka Spriteä. Ja siksi Sanami oli alkanut käymään hänen luonaan.
Brian nosti alakuloisena päätään. "Miksi sinä käyt Conanilla?", hän kysyi Sanamilta. Sanami ei näyttänyt hätkähtyvän kysymyksestä.

"Samasta kuin sinä", Sanami vastasi yksinkertaisesti ja aivan kuin se olisi selvää.
"Mistä sinä muka tiedät miksi minä käyn Conanilla, tai ylipäätänsä olen täällä", Brian sanoi ärtyneenä.

"Tiedänpähän vain", Sanami sanoi, katsoi kelloa ja nousi seisomaan. "Nähdään myöhemmin", hän vielä huikkasi Brianille, joka jäi istumaan sängylleen.

--------------------------------------------

Conan huokaisi raskaasti. Brian pyöritteli katsettaan ympäri huonetta, jossa hän oli.
Hän oli kerennyt olla siinä huoneessa jo niin monta kertaa, että häntä alkoi mietityttämään pääsisikö hän ikinä pois huoneesta.

Conan huokaisi taas. Raskaammin.
Brian kiinnitti katseensa Conaniin.
"Sinä tunnut olevan masentuneempi kuin tänne tullessasi?", Conan kysyi. Tavallisesti kehitys oli päinvastaista.

"Minä vain olen alkanut muistelemaan asioita", Brian selitti.
"Mitä?", Conan sanoi.

Brian mietti hetken uskaltaisiko puhua, mutta koska Conan oli tähän mennessä ollut hyvin ymmärtäväinen, jos joitain epäkohtia ei ottanut huomioon, hän ajatteli kertoa edes jotain.
"Kaikkea. Menneisyydestäni", Brian vastasi totuuden mukaisesti.

"Mutta ei kai se masenna sinua?", Conan kysyi ihmeissään. Tosin minkäänlaista varsinaista tunnetta ei näkynyt vanhan miehen kasvoilla. "Ei se yksin. Vaan eräs potilaasi. Sanami nimeltään", Brian sanoi. "Hän alkoi väittämään minulle kerran, että olisin sairas vaikka en uskonut itse olevani sairas. On masentavaa joutua väittelemään sellaisen henkilön kanssa."

"Sanami?", Conan mietti ääneen. "Ei tule mieleen ketään. Mikä on koko nimi?"
Brian yllättyi, että Conan ei muistanut Sanamia. Sanami oli sen verran ärsyttävä ihminen, että hänet muistaisi varmasti.
"Sanami Matoh", Brian vastasi.

Conan nousi penkiltä ja meni selaamaan kansioitaan.
"Ei minulla omasta mielestäni sen nimistä potilasta ole",
Conan hoki tonkiessaan papereita. Brian katsoi ja kurkotteli, jotta näkisi Conanin taakse.
"Ei ole?", Brian sanoi hiljaa. "Jos hänet on siirretty", Brian ehdotti.

Conan kääntyi Brianiin päin. "Voi olla", Conan mutisi. Kyllä hän nyt potilaansa yleensä muisti, hän mietti aivoissaan.
"Tarkistankin sen heti, kun aika on loppu", Conan lisäsi. Se rauhoitti Briania valtavasti.

-------------------------------------------

Natsume potkaisi itselleen vauhtia. Keinusta ja sen pylväistä kuului epämääräistä nurinaa.
"Kestääkö nämä?", Natsume kysyi, mutta ei hidastanut vauhtiaan.
"Kestää, kestää", Brian puolusteli. Keinut olivat kestäneet pitkään ennen häntäkin ja saisivat kestää kauan hänen jälkeenkin. Hymy karkasi hänen huulilleen.

Natsume nyökkäsi vaikka sitä ei erottanutkaan kunnolla, kun hänellä oli niin kovat vauhdit. Silti hän huusi Brianille:
"On häpeällisempää epäillä ystäviään kuin tulla heidän pettämikseen."

Brian katsahti Natsumeen. "Mitä?"
"Francois de la Rochefoucauld", Natsume sanoi pysähtymättä edelleenkään.


9. Järki on järkeä, joka on ajateltu järjellä

"Oletko sinä mielestäsi onnellinen?", Natsume kysyi ja kääntyi kyljelleen. Brian hymähti jotain vastaukseksi. Totta kai hän uskoi, että hän voisi olla onnellinen, mutta kun hän ei ollut. Sillälailla se maailma pyöri.

"Uskotko sinä jumaliin?", Natsume kysyi kärsimättömänä, kun ei saanut ensimmäiseen kysymykseen kunnollista vastausta. Brian joutui hetken miettimään asiaa. Hän totesi, että olisi helpointa kertoa mitä, mieltä hän oli kuin antaa Natsumen kuvitella mitä halusi.

"Uskon ja en usko", Brian aloitti: "Jos jumalia on, miksi ne antavat meidän menettää sen mistä uneksimme. Mutta jos ne antaisivat tämän jollekin, muut olisivat sitä mieltä, että jumalat olisivat yksipuolisia."
Natsume nyökkäsi.
"Mutta jotkuthan menestyvät. Pistää miettimään johtuuko se nyt jumalista vai henkilöstä itsestään."

Natsume kääntyi selälleen makaamaan ja katseli kattoa.
"Se on ihan kiinni ihmisestä itsestään", hän tiivisti Brianin puheen. Brian pudisti päätään.
Ja kääntyi Natsumea katsomaan.

"Kyllä ja ei. Me teemme virheitä ja maksamme virheistämme, mutta sen mitä minä olen huomannut, osaa virheistämme voisimme syyttää muita ihmisiä." Natsume jäi miettimään Brianin sanomisia.
"Mutta tuossa ei ole mitään järkeä."

"Ei niin. Missään ei ole mitään järkeä. Ihmiset vain koittavat hikisesti pitää maailmassa edes vähän järkeä, koska ihmiset ajattelevat järjellä."
Brian kääntyi katsomaan Natsumea, joka käänsi päätään.
"Ihmiset eivät osaa ajatella muulla kuin järjellään. Ja jos osaavat, heidät ajan mittaan opetetaan ajattelemaan järjellä", Brian sanoi. Hän kohautti olkiaan. Nämä asiat eivät paljoa kiinnostaneet enää häntä.

"Mutta sinun kantasi jumaliin?", Natsume jatkoi. "Et sinä sitä selittänyt." Brian katsoi Natsumea hymyillen. "Ei jumalia ja jumaluutta voi selittää. Se olisi järjen soveltamista sellaiseen mikä ei ole järjellistä. Maailmassa on paljon asioita joita ei voi ymmärtää järjellä."

Brian katseli kattoa ylhäällä, jonka pinnassa ei näkynyt liikettä. Vain tyhjä valkoinen katto.
"Ja hyvä niin. Järki syyllistää."

--------------------------------------------

Brian tuijotti tyhjää seinää. Jos hän olisi kääntänyt päätään hän olisi nähnyt maalauksen. Kopion, jostain halvasta maalauksesta. Hän ei kuitenkaan kääntänyt päätään, koska oli jo aikoja sitten huomannut, että maalausten tuijottaminen ei auttanut.

Mikään ei auttanut.
Brian puristi viinilasiaan. Lämmin punaviini läikkyi hieman reunoilla, kun hän vaihtoi lasin toiseen käteen.
Hän vaihtoi kättä taas.
Kummassakaan kädessä viinilasi ei tuntunut hyvältä.
Lasi ei yksinkertaisesti vain tuntunut oikealta käsissä. Käsissä, missä se lämpeni. Vaikka tottahan toki Brian tiesi, että punaviini juodaan lämpimänä.

Se vaan ei ollut enää samaa.
Istua yksin punaviinilasi kädessä ja katsella tyhjää seinää.
Brian katsoi vierelleen, jossa hän näki tyhjän sohvan. Toisella puolella hän näki tyhjän säkkityynyn.
Hän oli yksin.

Jokin liikahti Brianin mielessä ja hän tarttui lasiin tukevammin ja paiskasi sen tyhjälle seinälle.
Viinilasin paiskautumisesta syntyvä melu herätti Brianin todellisuuteen ja näkemään tahriutuneen seinän.
Hänen oman vikansa.

------------------------------------------

Natsume ja Brian istuivat keinuissa ja katselivat maata ja välillä kurkkasivat taivaalle.
"Sinun setäsihän omistaa temppelin?", Natsume kysyi.

Brian nyökkäsi. Hänen setänsä todellakin omisti temppelin. Aivan Shadow plainsin länsiosassa, eräässä metsässä.

"Sanoit myös, että asuit siellä silloin tällöin", Natsume sanoi. Kysymättäkin hän odotti varmistusta asialle.
"Kyllä. Kesäisin. Kerran taisin käydä siellä asumassa talvella", Brian selitti.

"Mille jumalalle se oli?", Natsume kysyi. Hän roikkui käsiensä varassa ja katseli kiinnostuneena Briania.
"En tarkkaan muista. Jollekin", Brian vastasi.

Natsume perääntyi istumaan kunnolla keinuunsa. "Jaaha", hän lausui vielä tarpeeksi kovaan ääneen saadakseen Brianin katsomaan itseään.

---------------------------------

Conan katsoi Briania, joka katsoi Conania silmiin.
"Sanamia... hän ei taida olla olemassa", Conan sanoi.

Brian kuunteli ilmekään värähtämättä. Ilmeensä alla hän kävi kovaa tappelua itsensä kanssa. Hän olisi voinut panikoitua tiedosta, että Sanamia ei ollut, koska se tarkoittaisi, että hän oli kuvitellut koko jätkän.

"Sinähän tiedät mitä se tarkoittaa?", Conan kysäisi ja koitti saada sen kuulostamaan ohimenevältä utelulta.
Brian nyökkäsi. Tämän aamuinen ruoka teki tulojaan ja olo paheni päivä päivältä.

[sara]

Ei, ei, ei, ei!! Sinun on pakko hidastaa tätä näiden tänne laittamistahtia tai sitten on vaan odoteltava kommenttejani kauemmin, koska minen nyt pysy perässä!

Äh, tarvitsen vuorokauden, että saan tämän luettua.. O.O Mutta aion lukea, älä luulekkan, että jätän lukemati.

[Frickeon]

Nyt joudun hidastamaan joka tapauksessa, koska pitää kirjoittaa kuntoon 10B kappale. u.u
Joten hidastus on tulossa. ^^'

-Frickeon

[sara]

Selvä, nyt minä luin nämä kaikki uudestaan ^^ Ja yllätin itseni muistamalla suurimmanosa tapahtumista.

Minä pidän tästä edelleen, ihanasti kirjoitettu ja nyt minua kiinnostaa kovasti tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Sinun pitää kirjoittaa tuo 10B osa valmiiksi. Ja mikset voisi odotellessa laittaa 10A:ta näkyville..? *vink vink* n__n

Ja nuo kappaleiden otsikot ovat edelleen aivan ihania ^^ Vaikka osa olikin siitä ihme kirjasta tai mistä lie. Pidän niistä silti ja ajattelin kertoa senkin n.n

[Lunalotte]

Oho. 0.0 Olipas se hienoa. Se oli niin...syvällistä. Ja se parani koko ajan loppua kohden. Sinun täytyy kirjoittaa jatkoa valmiiksi. Tämä pisti oikein miettimään. Tuollainen "aikahyppy" teksti on minusta mukavaa, mutta se on varmasti hirveän vaikeaa kirjoittaa. Joka tapauksessa pidin erittäin paljon n.n

Rakentavaa, eh?

[Frickeon]

sara jaksoi lukea tämän uudelleen läpi. n-n
Vastaan nyt saman tien tuohon kymppi juttuun, koska minulle itselleni kehittyi pikkuinen häikkä muistellessani, että 10B kappale on nyt siis se vanha kappale, mikä oli väärin. ^^'
Olen itse ihan sekaisin. Laitan sen 10A kappaleen tähän jahka käyn sen läpi.
Mutta kiitos, että jaksoit taas tämän lukaista.

Ja Lunalotte, niin, kyllähän siinä nopeasti menee itsekin sekaisin. Kuten huomasit tuossa aiemmin kun selitin saralle tätä kymppikappaleongelmaa. ^^'
Mutta, kiitos sinullekin.

Yritän nyt saada sen 10A kappaleen tänne nopiasti. u.u