A/N: Ja jatkuu ^^ Aivan ihanaa jatkaa, kun palaute on näin positiivista. Kiitos siitä kovasta
Varoitan vielä, että TSH sanastoni on puutteellinen, joten korjatkaa jos kirjoitan jonkin asian väärin. Ja eikös Noitakuningas olekkin se Nazgulien pääjohtajaheppuli? Eikö olekkin? *toivoo olevansa oikeassa*
2.luku
Aragorn mökötti. Ensin joku kalju ja vastenmielisen näköinen mies oli marssinut sisään, seuraavaksi hänet oli viskattu ulos ikkunasta, jonka seurauksena hän oli paiskautunut maahan Minas Tirhitin muurien ulkopuolelle ja kolmanneksi kukaan ei edes tuntunut huomanneen hänen kuolemaansa. Aragorn istui kuolleen ruumiinsa vatsan päällä odotellen, että joku löytäisi hänet.
"Hävytöntä!" Aragorn puuskahti ja tiiraili muurin harjalle, jossa pikkuruiset sotilaat tallustelivat edestakaisin. Eikä kukaan edes huomannut, että heidän kuninkaansa makasi häpeällisesti maassa. Aikansa katseltuaan Aragorn nousi seisomaan ja asteli lähemmäs muuria.
"HOOOII!! Tulkaa tänne!", hän huusi, "Minä olen koullut! Teidän kuninkaanne on kuollut! Siis K-U-O-L-L-U-T! Tulkaa hakemaan minut takaisin linnaan!! Halooo! Kai te aiotte pitää minulle edes hautajaiset?"
"Tuskinpa vaan", sanoi ääni Aragornin takaa. Aragorn kiljaisi ja loikkasi ilmaan. Kuningas kääntyi ympäri ja katseli mieheen, joka istui hänen jalkojensa päällä.
"Auts! Pois minun päältäni!" Aragorn komensi ja yritti hätistää miehen pois päältään. Tai entiseltä päältään. Oikeastaan ruumiinsa päältä, mutta Aragorn ei vielä oikein osannut mieltää itseään kuolleeksi saati sitten erilliseksi ruumiistaan.
"Et sinä siitä mitenkään kärsi", mies huomautti ja tökki Aragornin ruumiin vatsaa. Hänen sormensa solahti vatsan läpi.
"YÄÄÄÄÄKK!!" Aragorn kirkui ja peitti silmänsä käsillään, "Ällöä!"
"Eikö ole, minä olen henki idjootti!" mies murahti.
"Ai, kummitus?" Aragorn kysyi ja kurkisti mustahiuksista tuttavustaan sormiensa välistä.
"Ei, kun henki. Jos olisin kummitus olisin hopeinen", mies selitti, "Me olemme henkiä, emme päässeet pois tästä maailmasta, koska meillä on tehtävä."
"Tehtävä? Ai, nyt meillä on tehtävä?! Helvetti minä olen- öh, olin kuningas ja nyt meillä on tehtävä? Ei minulla ennen olekkaan mitää tehtävää ollutkaan, mitää??!!" Aragorn raivosi. Mies pyöritteli silmiään ja huokaisi.
"Tämä tehtävä on paljon tärkeämpi. Koko maailman tulevaisuus riippuu siitä", hän selitti.
"Mikä se sitten on?" Aragorn kysyi jo vähän kiinnostuneenpana, mutta selvästi vastenhakoisena.
"Miedän pitää.. pelastaan Remus Lupin", lausui mies juhlallisesti.
"Re- mikä? Miksi hänet pitää pelastaa?" Aragorn kysyi ja raapi leukaansa.
"En minä tiedä, niin on vaan määrätty", mies sanoi, "Ja niin, minun nimeni on Sirius Musta."
***
Draco Malfoy oli todella ylpeä itsestään. Hän istui kannolla keskellä korpea, viimeisessä paikassa, josta kukaan olisi Malfoyn-suvun viimeistä vesaa lähtenyt etsimään. Epämalfoymaisesta sijainnistaan huolimatta Draco näytti tyytyväiseltä. Hänen sylissään oli suuri säkki, joka sätki.
"Ei hätää", poika puheli säkille teatraalisesti, "minä en satuta sinua. Lupaan päästää sinut vapaaksi, kunhan annat minulle pienen.. vastalahjan.."
"Mmmfffhhh!" säkki vastasi. Nuori Malfoy hymyili ja alkoi hitaasti avata solmuja, jotka pitivät säkin suun suljettuna. Kun säkki oli melkein auki hän veti taikasauvansa taskustaan toiseen käteen ja kippasi sitten säkin sisällön maahan.
"Auh!" kiljahti pieni ihminen, joka pyörähti ulos säkistä.
"Kuka sinä olet?" Draco Malfoy kysyi ja tuijotti pienen lapsen kokoista hahmoa, joka nousi kontalleen.
"Sam", poika sanoi ja hänen äänensä karisti kaikki epäilyt siitä, että hän olisi ollut lapsi.
"Sam..", Malfoy toisti ja katseli häntä, "Mikä sinä olet?"
Sam mulkaisi poikaa pahasti, mutta vastasi silti: "Hobitti"
"Selvä, ja koska minä pelastin sinut haluat varmaan ryhtyä orjakseni ja olla minulle kiitollisuudenvelassa koko loppuikäsi", Malfoy totesi, kuin se olisi ollut itsestäänselvää.
"Mitääh?"
"Mutta voin armollisesti vapauttaa sinut orjuudesta, jos annat minulle sormuksen", Draco Malfoy julisti.
"Mutta sinähän minut vangitsitkin", Sam sanoi hetken päästä.
"Sormus tänne!" Draco, jonka kärsivällisyys ei sallinut alamittaisille puhumista kovinkaan pitkään ärähti.
"Ei minulla ole! Nappasit väärän hobitin!" Sam puuskahti.
"Väärän? Mut.. Sinä olit se lihavampi! Totta kai ne syöttävät sankaria eniten, eikö?" Malfoy inisi. Sam näytti perin loukkaantuneelta.
"No, mitä nyt? Jos kerran on läski, niin sitten kanssa on läski! Et sinä sille mitään mahda uskottelemalla itsellesi, että olet 'tukeva' tai 'pyöreähkö' tai jotain. Totuus on, että olet suuri ja läski. Ja nyt seuraa minua, saat luvan alkaa orjakseni!" Malfoy ilmoitti ja lähti kävelemään metsään.
"Seuraa! Minulla on taikasauva ja varoitan sinua vain kerran!" Malfoy huhuili edeltä. Sam huokaisi, mutta lähti seuraamaan poikaa.
"AAAARRRGGGHHTT!! Mikä tämä on?? Apua!! Mikä tämä on!!?? AAAFFF!!"
"Se on omena. Niitä syödään. Niihin ei kannata kompastua ja ne eivät pure"
"Pilailetko sinä minun kustannuksellani, kakara?!"
"En toki. Oi varokaa! Tammenterho!! Juoskaa!!"
"Missä!!?? AAAARRGGHHTT!!"
***
Noitakuningas istui huispauskatsomossa(Jonka Dumbledore oli lennättänyt Mordoriin linnan mukana. Itseasiassa Dumbledore oli lennättänyt mukanaan kaiken Kiellettyä metsää ja järveä myöten. Vain oppilaat hän oli joutunut jättämään, koska vanhemmat eivät halunneet lapsiensa asuvan Mordorissa, näin ollen koko huispauskenttä oli kieltämättä hitusen turha, koska kukaan ei pelannut sillä. Mutta Mordorin asukkaat, jotka eivät koskaan ennen olleet vihreää ruohoa nähneetkään innostuivat siitä kovin. Tosin Mordorin huono ilmasto oli jo murhannut ruohon parissa minuutissa, mutta huispauskenttä oli ainoa paikka koko Mordorissa, jossa oli koskaan kasvanut ruoha. Tämän takia siitä tuli pyhiinvaelluskohde örkkien keskuudessa.) ja tuijotti edessään olevia kansioita. Kansioissa oli luettelo kaikista mahdollisista ja mahdottomista vastustajista, joita Voldemort ja Gandalf todennäköisesti ja epätodennäköisesti syytäisivät heidän niskaansa. Mutta Noitakuningas oli ehtinyt lukea vai ensimmäisen sivun. Lajiselostuspaperin alakulmassa oli kuva, jota hän tuijotti. Kaunein olento, jonka hän oli koskaan kohdannut maan päällä.
"Katso!", Noitakuningas nosti kuvan ratsunsa(Jota hän nimitti Pehmoksi, mutta koska hän sanoi sen omalla kirkuvalla tavallaan, kukaan ei tiennyt mitä nimi tarkoitti. Ja tietysti muut luulivat, että nimi oli "Tappaja" tai "Raatelija" tai joku vastaava. Oikeasti Noitakuningas oli aika mukava henkilö, mutta kukaan ei tiennyt sitä.) nähtäville.
"Kriiks", Pehmo sanoi.
Noitakuningas nyökkäsi ja tuijotti omasta mielestään(Hänestä Pehmokin oli tavattoman suloinen.) enkelimäisen kaunista olentoa kuvassa.
"Minä taidan olla rakastunut", hän kuiskasi ja irrotti kuvan esittelysivusta.
"Lähdetään etsimään sydämmeni Valittua!" Noitakuningas julisti samalla, kun kiipesi Pehmon selkään. Pehmo rääkäisi myöntyvästi ja lehahti lentoon. Koko matkan Minas Tirhitiin Noitakuningas ihaili valokuvaa ankeutajasta.
A/N: Draco Malfoyn on tarkoitus olla ilkeä, mutta jaah... Saas nähdä miten senkin kanssa nyt kävi *hartioiden kohautus*
En itse pidä tästä luvusta kovinkaan paljoa... Mutta kun olen kirjoittanut tätä jo lähes kolme tuntia niin en mielelläni aloittaisi koko roskaa alusta...
Minähän olen vallan kekseliäs tyyppi kaikella tavalla, nen, toki ficcinikin siis ovat kekseliäitä ^_~''
Laitoin sen sinne sinua ajattellen.. Kiitos kovasti kehuista *punastuu* 
Pahoittelen. Kerro missä ne virheet ovat niin koitan parantaa(on helpompi yrittää korrjata virheitään kun tietää mitä ne ovat, ovatko se kirjoitusvirheita, pilkkuvirheitä...? Ja missä). Yritän kyllä korjata niitä, mutta *hartioiden kohautus* En minä niitä löydä.. Omia tekstejä on hankala tarkistaa...